KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Kun Jakob Welse esiintyi kaivosmiesten käräjillä ja pani vastalauseen heidän oikeudenkäyttöään vastaan, osoitettiin hänelle asianmukaista kunnioitusta. Hän myönsi, että näillä käräjillä ennen muinoin, kun maassa vielä ei ollut lakia, oli ollut tehtävä täytettävänään, mutta se aika oli ohi, sillä nyt vallitsi maassa laillinen oikeudenkäyttö. Kuningattaren hallitus oli osoittautunut tehtäväänsä kypsyneeksi, ja jos he nyt anastivat sen vallan, niin he astuivat askeleen sitä pimeyttä kohti, jonka olivat jättäneet taaksensa. Heidän käyttäytymisensä oli lievimmin sanoen rikoksellista. Ja hän selitti heille tyynin, vakavin sanoin, että jos he ryhtyisivät joihinkin rangaistustoimenpiteisiin vankiaan kohtaan, niin hän pitäisi huolen siitä, että jokainen heistä saisi vastata teoistaan oikeuden edessä. Puheensa lopuksi hän ehdotti, että syytettyä pidettäisiin vankina, kunnes alueen tuomioistuin ottaisi asian huostaansa, mutta hänen ehdotuksensa hylättiin muitta mutkitta.
"Etkö näe", sanoi St. Vincent Fronalle, "että asemani on toivoton?"
"Eipä olekaan. Kuulehan!" Ja hän selosti lyhyesti edellisenä yönä tehdyn sotasuunnitelman.
St. Vincent kuunteli melkein välinpitämättömänä, hän oli liian masentunut, jotta Fronan innostus olisi voinut tarttua häneen. "Olisi järjetöntä yrittääkään sellaista", vastusteli hän Fronan puhuttua loppuun.
"Menetkö sitten niin paljon mieluummin hirteen?" kysyi Frona hiukan hermostuneena. "Et kai toki vapaaehtoisesti suostu siihenkään?"
"En suinkaan", vastasi hän soinnuttomalla äänellä.
Aamun ensimmäiset todistajat olivat nuo kaksi ruotsalaista, jotka kertoivat pesusaavikohtauksesta ja Borgin raivonpuuskasta. Niin vähäpätöinen kuin asia itsestään olikin, joutui se nyt asetettuna myöhempien tapahtumien yhteyteen äkkiä vakavaan valoon. Se avasi mielikuvitukselle avarat, mieluisat liikkumisalat. Ei kiinnitetty niinkään paljon huomiota siihen, mitä oli kerrottu, kuin siihen, mikä oli muka jätetty kertomatta. Miehet pudistelivat merkitsevästi päätään todistajain lausuntoja kuunnellessaan, ja kaikkialta kuului selittäviä kuiskauksia.
Sitten seurasi puolen tusinaa todistuksia nopeasti toisiaan. Kaikki olivat tarkoin tutkineet murhapaikan ja koko saaren löytämättä vähintäkään jälkeä vastaajan mainitsemista miehistä.
Fronan suureksi ihmeeksi Del Bishop astui todistajanpaikalle. Hän tiesi, että Del vihasi St. Vincentiä, mutta ei voinut käsittää, mitä hänellä voisi olla sanottavana tästä asiasta.
Delin vannottua ja ilmoitettua nimensä ja kansallisuutensa Bill Brown kysyi hänen ammattiaan.
"Minä olen pocket-kaivaja", hän vastasi ja katsoi ylpeästi ympärilleen.
Nyt sattuu olemaan niin, että hyvin harvat kullankaivajat ammatissaan harrastavat tätä menettelytapaa ja että useimmat ovat sen suhteen epäilevällä kannalla. "Pocket-kaivaja", pilkkasi muuan punapaitainen patriarkka, joka oli harjaantunut ammattiinsa Kalifornian kaivostöissä viisikymmenluvun alkupuolella.
"Niin juuri", vahvisti Del.
"Kuulkaahan nyt, nuori mies", jatkoi toinen, "aiotteko uskotella minulle, että joskus olette löytänyt kultaa tuolla lapsellisella tavalla?"
"Olen kyllä."
"Uskokaa kuka haluaa!" Punapaita kohautti halveksien olkapäitään.
Del nielaisi äkkiä ja heitti päänsä taapäin.
"Herra puheenjohtaja, minä pyydän saada lausua muutaman sanan. En tahdo häiritä oikeutta, mutta sen minä sanon aivan suoraan, että kun istunto on päättynyt, niin jok'ikinen, joka nauraa minun ammatilleni, saa tästä nyrkistä. Ymmärrättekö?"
"Te ette pysy asiassa", vastasi puheenjohtaja ja löi nuijallaan pöytään.
"Saatte tekin!" huusi Del kääntyen hänen puoleensa. "Kaunista järjestystä te pidätte! Minun ammatillani ei ole mitään tekemistä tämän kuulustelun kanssa. Miksi te sitten ette estä niitä kysymästä turhia? Kyllä minä teille vielä näytän, senkin raukkamainen tolvana!"
"Oletteko siivolla?" Puheenjohtaja sävähti tulipunaiseksi, pudotti nuijan kädestään ja karkasi pystyyn.
Del astui askelen eteenpäin, mutta Bill Brown kiiruhti heidän välilleen ja erotti heidät.
"Järjestystä, hyvät herrat, järjestystä!" hän pyysi. "Nyt ei ole väkivaltaisuuksien aika. Muistakaa, että täällä on naisia läsnä."
Miehet tottelivat murahdellen, ja Bill Brown sanoi: "Mr Bishop, me olemme saaneet sen käsityksen, että te tunnette syytetyn hyvin. Olkaa hyvä ja kertokaa oikeuden edessä, mitä tiedätte hänen luonteestaan yleensä."
Delin suu vetäytyi leveään hymyyn. "No niin, ensiksikin hän on hävyttömän riidanhaluinen luonteeltaan —"
"Vaiti! Minä en tahdo kuunnella tätä!" Vanki oli vihasta vapisten noussut tuoliltaan. "Tällä tavoin te ette saa tuomita minua kuolemaan! Järjetön ihminen, jonka minä olen tavannut kerran eläessäni, hänkö tässä kelpaa todistamaan, millainen minun luonteeni on?"
Del Bishop kääntyi hänen puoleensa. "Ettekö te siis tunne minua, mitä, Gregory St. Vincent?"
"En. Minä en tunne teitä", vastasi St. Vincent kylmästi ja kääntyi toisaalle. "Minä olen tavannut tuon miehen vain kerran tätä ennen ja silloinkin aivan ohimennen Dawsonissa."
"Kyllä te vielä muistatte minut, jahka ehdin selittää", sanoi Del pilkallisesti hymyillen, "niin että teidän on paras pitää suunne kiinni ja antaa minun puhua. Minä tulin tähän maahan hänen kanssaan, kun hän palasi tänne vuonna '88."
St. Vincent tuli äkkiä tarkkaavaiseksi.
"Niin, niin, mr Gregory St. Vincent. Muistinne näyttää alkavan herätä. Minä keikaroin siihen aikaan poskiparralla, ja nimeni oli Brown, Joe Brown."
Hän hymyili kostonhimoisesti, ja kirjeenvaihtajan tarkkavaisuus näytti äkkiä laimenneen.
"Puhuuko hän totta, Gregory?" kuiskasi Frona.
"Minä alan tuntea", mutisi hän hitaasti. "En tiedä — — ei, mitä hullua! Se mies ei voinut jäädä henkiin."
"Sanoitteko vuonna '88, mr Bishop?" kysyi Bill Brown kehoittaen häntä jatkamaan.
"Niin juuri, '88. Hän oli sanomalehtimies ja matkalla maailman ympäri Alaskan ja Siperian poikki. Minä olin karannut eräästä valaanpyyntilaivasta, kun se oli Sitkan satamassa — siksi minä silloin nimitin itseäni Browniksi — ja olin hänen palveluksessaan saaden neljäkymmentä kuussa ja vapaan ylläpidon. No niin, me riitelimme —" Koko seurakunta nauraa hihitti. Fronan ja Delinkin täytyi vetää suunsa hymyyn, ja vanki oli ainoa, joka pysyi vakavana.
"Mutta hän riiteli muittenkin kanssa, vanhan Andyn kanssa Dyeassa ja Chilcootin George-päällikön ja Pellyn asiamiehen kanssa ja niin edespäin joka paikassa, minne tulimme. Lakkaamatta meillä oli rettelöitä ja ennen kaikkea naisten takia. Niiden kimpussa hän oli alituisesti —"
"Herra puheenjohtaja, minä panen vastalauseen." Frona oli noussut paikaltaan ja seisoi aivan rauhallisena, täydellisesti hilliten itsensä. "Tässä ei liene syytä puuttua mr St. Vincentin rakkausjuttuihin, niillähän ei ole mitään merkitystä tähän asiaan nähden, emmekä voi edellyttää, että läsnäolevista miehistä ainoakaan puhtaista vaikuttimista vaatisi niiden esittämistä. Minä pyydän siis, että todistaja pysyy asiassa."
Bill Brown nousi kohteliaasti hymyillen seisomaan.
"Herra puheenjohtaja, me olemme aivan yhtä mieltä vastaajan kanssa. Mutta kaikki, mikä tähän asti on tullut ilmi, on ollut asiallista ja tärkeätä, ja niin tulee vastedeskin olemaan. Mr Bishopin todistus on arvokkain kaikista ja täysin asianmukainen. Meidän on otettava huomioon, että meillä ei ole välittömiä todistuksia John Borgin murhaan nähden. Silminnäkijöitä ei ole. Me emme voi muuta kuin nojautua välillisiin seikkoihin. Meidän on löydettävä murhan syy, ja sen vuoksi on välttämätöntä päästä syytetyn luonteenominaisuuksien perille. Tämä on meidän tarkoituksemme. Tahdomme todistaa hänet luonteeltaan kevytmieliseksi ja irstaaksi ja siten selittää hänen julman tekonsa, joka on saattanut hänen omankin henkensä vaaraan. Aiomme todistaa, että hän on valheellinen luonne ja ettei hänen tuomareillaan ole syytä uskoa ainoatakaan hänen lausumaansa sanaa todeksi. Me aiomme todistaa kaiken tämän ja niin lanka langalta punoa köyden, johon voimme hänet hirttää ennen päivän päättymistä. Minä pyydän siis kunnioittavimmin, herra puheenjohtaja, että todistajan sallitaan jatkaa."
Puheenjohtaja ratkaisi asian Brownin eduksi, ja Fronan vedotessa kokoukseen kuului äänekkäitä alashuutoja. Bill Brown antoi Delille merkin jatkaa.
"Kuten jo sanoin, jouduimme hänen takiansa alituisiin ikävyyksiin. Nyt on niin, että minä läpi koko elämäni olen joutunut veden kanssa tekemisiin — enkä näytä koskaan pääsevän siitä — ja mitä enemmän joudun sen kanssa tekemisiin, sitä huonommin tulen sen kanssa toimeen. St. Vincent tiesi tämän, ja vaikka hän itse on taitava soutaja, niin hän jätti minut yksin laskemaan Box Canyonin koskesta ja kiersi itse rantoja pitkin. Seuraus oli, että ajoin kumoon, kadotin puolet matkavarustuksistamme ja kaiken tupakan, ja sitten hän päälle päätteeksi vielä kehtaisi torua minua. Pian sen jälkeen hän joutui riitaan Le Barge-järven stick-intiaanien kanssa, ja meille oli molemmille vähällä käydä huonosti."
"Miten niin?" kysäisi Bill Brown.
"Kaikkeen oli syynä kaunis naisihminen, joka katsoi häneen liian lempeästi. Kun olimme suoriutuneet siitä pälkäästä, niin minä pidin hänelle saarnan naisista yleensä ja intiaaninaisista erittäinkin, ja hän lupasi parantaa tapansa. Sitten meillä taas oli kuuma ottelu Little Salmonin intiaanien kanssa. Hän oli ollut varovaisempi tällä kertaa ja salannut vehkeensä minulta, mutta minä vainusin ne. Hän sanoi, että heimon poppamies oli syynä kaikkeen, mutta minä tiesin, ettei mikään saa poppamiestä niin raivostumaan kuin se, että heimon naisia ahdistellaan, ja muu sellainen. Kun minä läksytin hänet isällisesti, niin hän tulistui ja minä sain viedä hänet rannalle ja antaa hänelle selkään. Sitten hän oli pahalla tuulella aina kunnes tulimme Reindeer-joen suulle, missä leirikunta siwasheja oli lohia pyydystämässä. Mutta hän ei ollut unohtanut selkäsaunaansa, ja vaikka minä en sitä silloin tietänyt, niin hän vain odotti tilaisuutta saadakseen maksaa sen minulle korkoineen takaisin. — No niin, ei voi kieltää, että hänellä on merkillinen kyky saada naiset ihastumaan itseensä. Hänen ei tarvitse muuta kuin viheltää niinkuin koiralle, niin ne jo ovat valmiit. Se on hyvin ihmeellinen kyky se. Siellä leirissä oli muuan siwash-tyttö, kaunis ja veitikkamainen kuin mikäkin, Bellan jälkeen ihanin intiaaninainen, jonka koskaan olen nähnyt. St. Vincent luultavasti pani paulojaan hänelle, koska hän viipyi leirissä kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Hänhän on naisiin menevä — — —"
"Riittää jo, mr Bishop", keskeytti puheenjohtaja. Hän oli turhaan tarkannut Fronan liikkumattomia kasvoja, mutta sitten kääntänyt huomionsa hänen käteensä, jonka hermostuneet liikkeet toivat ilmi, mitä kasvot olivat salanneet. "Riittää jo, mr Bishop! Olemme kai saaneet kylliksemme naisista."
"Olkaa hyvä ja antakaa todistajan lopettaa puheensa", sanoi Frona rauhallisesti. "Se tuntuu hyvin tärkeältä."
"Tiedättekö te, mitä nyt aion sanoa?" kysyi Del kiivaasti puheenjohtajalta. "Vai ette? Pitäkää sitten suunne kiinni!"
Bill Brown aikoi jo rientää estämään riitakumppaneja käsikähmästä, mutta puheenjohtaja pysyi tällä kertaa rauhallisena, ja Bishop jatkoi:
"Minä olisin jo ennättänyt kertoa koko pyssyjutun puhumattakaan naisista ja muusta, ellette te olisi keskeyttänyt minua. No niin, kuten sanoin, oli hänellä kosto mielessä, ja kerran, kun en aavistanut mitään pahaa, hän iski minua pyssynperällä kalloon. Olimme juuri lähdössä eräästä pysähdyspaikasta, hän heitti naisen kanoottiin ja työnsi sen rannasta. Tiedätte kaikki, millaista Yukonin mailla oli vuonna '88. Ja sinne minä jäin ypö yksin ilman mitään, mitä ihminen tarvitsee elääkseen, tuhannen mailin matkan päähän ihmisasunnoista. Mutta minä suoriuduin, yhdentekevää miten, ja hän suoriutui myös. Olette kaikki kuulleet hänen Siperian seikkailuistaan. Niistäkin minä satun tietämään yhtä ja toista."
Hän pisti kätensä turkkinsa suureen taskuun ja veti esiin likaisen, nahkakantisen kirjan, joka näöstä päättäen oli ehtinyt kunnioitettavaan ikään.
"Tämän minä sain Pete Whipplen — Eldoradon Whipplen — muijalta. Se on ollut hänen isänsä tai isoisänsä sedän oma, yhdentekevään kumman, ja jos täällä olisi joku, joka osaa lukea venäjää, niin voisimme tarkasti tutustua tuohon Siperianmatkaan. Mutta kun ei täällä ole ketään —"
"Courbertin! Hän osaa lukea venäjää", huudahti joku joukosta.
Ranskalaiselle tehtiin tietä, ja vastarinnasta huolimatta hänet kiskottiin ja työnnettiin esiin.
"Osaatteko te tätä kieltä?" kysyi Del.
"Osaan, mutta niin huonosti, niin kurjan huonosti", vastusteli
Courbertin. "Siitä on niin kauan. Olen unohtanut."
"Alkakaa lukea. Emmehän me arvostele ankarasti."
"Ei, mutta —"
"Alkakaa", käski puheenjohtaja.
Del työnsi kirjan hänen käsiinsä ja avasi sen kellastuneen nimilehden kohdalta. "Minä olen ollut kuukausimääriä melkein kipeänä halusta saada kynsiini jonkun teidän kaltaisenne", vakuutti hän iloissaan. "Ja kun nyt olen löytänyt teidät, ette niin hevillä pääse minusta. Kas niin, eteenpäin, mars!"
Courbertin alkoi hitaasti lukea: "Isä Yakontskin Muistiinpanot,
Sisältävät Lyhyen Kertomuksen hänen Elämästään Obidorskyn
Benediktiläisluostarissa ja täydellisen Selonteon hänen Ihmeellisistä
Seikkailuistaan Itä-Siperiassa Hirvi-Miesten keskuudessa."
Paroni katsahti ylös pyytäen lisäohjeita.
"Sanokaa meille, minä vuonna se on painettu", neuvoi Del.
"Varsovassa vuonna 1807."
Kullankaivaja kääntyi voitonriemuisesti joukon puoleen. "Kuulitteko?
Pitäkää nyt se mielessänne, 1807, älkää unohtako!"
Paroni kävi käsiksi ensimmäiseen lauseeseen. "Tamerlan oli kaikkeen syypää", alkoi hän vaistomaisesti käyttäen käännöksessään sanamuotoa, joka oli hänelle ennalta tuttu.
Ensi sanat kuullessaan Frona kalpeni ja pysyi valkeana kuin palttina niin kauan kuin lukemista kesti. Kerran hän salaa vilkaisi isäänsä ja oli iloinen siitä, että tämä tuijotti suoraan eteensä, sillä hän ei olisi kestänyt isän katsetta sillä hetkellä. Toisaalta hän varsin hyvin tiesi, että St. Vincent ei kääntänyt katsettaan hänestä, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaankaan, eikä St. Vincent nähnyt muuta kuin liidunvalkeat, ilmeettömät kasvot.
"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian", luki Courbertin hitaasti, "hävitti hän tulella ja miekalla valtakuntia ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin — kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisina joukkoina yli maan paeten valloittajien tieltä — ei, ei — paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi hajanainen mongolilainen asutus."
"Hypätkää muutamia sivuja eteenpäin", neuvoi Bill Brown, "ja lukekaa paikoitellen. Tämä ei saa kestää koko yötä."
Courbertin seurasi neuvoa. "Rannikon asukkaat ovat eskimoja, iloista, rauhallista kansaa. He kutsuvat itseään nimellä Oukilion eli Merenmiehet. Heiltä minä ostin koiria ja ruokaa. Mutta he ovat Chow-Chuen-kansan, sisämaassa asuvan ja Hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow-Chuen-heimo on hurjaa, sotaista väkeä. Heti, kun lähdin rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, riistivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi." Hän käänsi muutamia lehtiä. "Saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, mutta en silti päässyt sen lähemmäksi vapauttani. Viisauteni oli heille niin suureksi hyödyksi, että he eivät suostuneet päästämään minua — — Vanha Pi-Une oli mahtava päällikkö, ja he päättivät, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Ilswunga oli likainen olento. Hän ei tahtonut kylpeä ja käyttäytyi epämiellyttävästi — — Minä nain Ilswungan, mutta hän oli minun vaimoni vain nimeltä. Sitten hän kanteli isälleen, vanhalle Pi-Unelle, ja tämä suuttui kauheasti — — — Ja heimojen kesken syntyi epäsopua, mutta lopulta minä viekkauteni ja — ja neuvokkuuteni avulla tulin mahtavammaksi kuin olin ollutkaan, eikä Ilswunga enää valittanut, sillä minä opetin hänelle korttipelejä, joilla hän voi huvitella."
"Riittääkö tämä?" kysyi Courbertin.
"Riittää", vastasi Bill Brown. "Mutta odottakaahan! Sanokaahan vielä kerta, minä vuonna kirja ilmestyi?"
"Vuonna 1807 Varsovassa."
"Kuulkaahan, paroni", puuttui Del puheeseen. "Kun te nyt kerran olette siellä puhujanpaikalla, niin minä kysyisin teiltä paria seikkaa." Hän kääntyi kokouksen puoleen. "Hyvät herrat, te olette kaikki kuulleet syytetyn kokemuksista Siperiassa. Te olette myös havainneet, että ne erehdyttävästi muistuttavat Isä Yakontskin lähes sata vuotta aikaisemmin julkaistuja muistiinpanoja. Ja te olette varmaan päätelleet, että tässä täytyy olla jotain sotkua. Minä pyydän saada todistaa teille, että sitä on enemmän kuin aavistattekaan. Syytetty antoi minulle tuon kolauksen päähän Reindeer-joella vuonna '88, syksyllä '88 hän oli St. Michaelsissa matkalla Siperiaan, vuosina '89 ja '90 hän omien puheittensa mukaan vehkeili Siperiassa. Vuonna '91 hän palasi ihmisten ilmoille ja esiintyi valloittajasankarina Friskossa. Mutta kysytäänpä, mitä ranskalainen voi meille kertoa. — Olettehan te käynyt Japanissa?" hän kysyi.
Courbertin oli tarkoin seurannut Bishopin mainitsemia vuosilukuja, miettinyt ja hämmästynyt. Hän katsahti kuin neuvoa kysyen Fronaan, mutta tämä ei auttanut häntä. "Olen", vastasi hän viimein.
"Ja tapasitte siellä syytetyn?"
"Tapasin."
"Minä vuonna tämä tapahtui?"
Jokainen odotti henkeään pidättäen vastausta.
"Vuonna 1889." Courbertin olisi mieluimmin ollut vastaamatta.
"Mutta paroni, miten se on mahdollista?" kysyi Del mielistelevällä äänellä. "Vankihan oli siihen aikaan Siperiassa."
Courbertin kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että se ei koskenut häntä, ja poistui todistajanpaikalta. Kuulustelu taukosi muutamaksi minuutiksi, joiden kestäessä innokkaasti kuiskailtiin ja pudisteltiin päitä.
"Valhetta kaikki tyyni", kuiskasi St. Vincent Fronan korvaan, mutta tämä ei kuullut. "Kaikki näyttää todistavan minua vastaan, mutta minä voin selittää sen."
Mutta Frona ei liikahtanutkaan, ja puheenjohtaja kutsui St. Vincentin puhujanpaikalle. Frona katsahti isäänsä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä, kun isä hyväillen laski kätensä hänen kädelleen.
"Tahtoisitko lähteä täältä?" kysyi isä hetken epäröityään.
Frona pudisti päätään, ja St. Vincent alkoi puhua. Hän kertoi saman, minkä aikaisemmin oli Fronalle kertonut, mutta nyt vähän perusteellisemmin, ja hänen tiedonantonsa eivät ainoassakaan kohdassa olleet ristiriidassa La Flitchen ja Johnin todistusten kanssa. Hän tunnusti todeksi pesusaavijutun, jonka hänen pieni kohteliaisuutensa ja John Borgin hillitön kiivaus olivat aiheuttaneet. Hän myönsi, että Bella oli murhattu hänen revolverillaan, mutta mainitsi samalla, että Borg muutamaa päivää aikaisemmin oli lainannut revolverin eikä ollut palauttanut sitä. Bellan syytöksestä hän ei voinut sanoa mitään. Hän ei käsittänyt, miksi Bella tahtoi valehdella kuolinhetkellään. Hän ei ollut koskaan millään tavalla loukannut häntä, niin että ei ollut syytä ajatella kostoakaan. Kaikki oli aivan selittämätöntä. Bishopin todistukseen hän taas ei katsonut kannattavan edes puuttua. Se oli valhekudos, johon sinne tänne oli taitavasti pujoteltu totuudenkin lankoja. Totta oli, että mies oli tullut hänen seurassaan Alaskaan vuonna '88, mutta hänen esityksensä heidän retkistään oli ilkeämielinen ja harhaanvievä. Ja mitä paroniin tuli, niin hän oli hiukan erehtynyt vuosilukuihin nähden, siinä kaikki.
Kuulustellessaan syytettyä Bill Brown tuli kiinnittäneeksi huomiota erääseen oudostuttavaan seikkaan. St. Vincent oli oman puheensa mukaan ankarasti tapellut noita kahta salaperäistä miestä vastaan. "Jos niin on", kysyi Brown, "niin kuinka on mahdollista, että te suoriuduitte ilman pienintäkään vammaa? John Borgin ruumis oli täynnä naarmuja ja mustelmia. Miten te henkenne edestä tapellessanne voitte pysyä aivan vahingoittumattomana?"
Sitä St. Vincent ei voinut sanoa, mutta hän väitti, että koko hänen ruumiinsa oli arka ja kankea. Ja sehän ei oikeastaan merkinnyt mitään. Hän ei ollut murhannut Borgia eikä hänen naistaan, muuta hän ei voinut sanoa.
Frona lausui puolustuspuheensa alussa muutamia voimakkaita sanoja ihmishengen pyhyydestä ja siitä, miten väärin ja vaarallista on nojautua todennäköisyysperusteihin, sekä huomautti syytetyn oikeuksista siinä tapauksessa, että hänen syyllisyyttään ei voida todistaa. Sitten hän siirtyi todistajien lausuntoihin sivuuttaen epäoleelliset kohdat ja koettaen pysytellä merkityksellisissä tosiasioissa. Ensiksikin hän totesi, että he eivät olleet voineet esittää syytä, minkä vuoksi syytetty olisi tehnyt murhan. Pelkkä ajatus, että näiden todistajien lausuntojen katsottaisiin näyttäneen toteen St. Vincentin syyllisyys, oli hänestä loukkaava kokouksen osanottajien arvostelukyvylle, ja hän luotti tarpeeksi heidän kunniantuntoonsa ja järkevyyteensä ollakseen vakuutettu siitä, että kaikki esitetyt lapsellisuudet eivät vaikuttaisi heidän tuomioonsa. Mitä kuulustelussa ilmenneihin yksityisseikkoihin tuli, hän lausui, että ei oltu näytetty toteen Bellan ja St. Vincentin välillä vallinneen minkäänlaista läheistä suhdetta eikä myöskään, että St. Vincent olisi Bellaa ahdistellut. Pesusaavikohtaushan — ainoa muka raskauttavan asianhaara, jolla tätä syytöstä oli perusteltu — oli naurettavan vähäpätöinen ja osoitti vain, miten väärin rajupäinen mies saattoi käsittää toisen pienen kohteliaisuudenosoituksen. Hän pyysi heitä itseään harkitsemaan asiaa, olivathan he järkeviä miehiä.
He olivat koettaneet todistaa, että syytetyllä oli riitaisa luonne. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään John Borgin luonteesta, tunsivathan he kaikki hänen hurjat raivonpuuskansa, olihan hänen riidanhalunsa koko seudun huulilla, ja olihan se estänyt häntä saamasta ystäviä ja hankkinut hänelle paljon vihamiehiä. Eikö siis ollut varsin uskottavaa, että nuo naamioidut miehet olivat kaksi tällaista vihamiestä? Mikä oli ollut heidän tekonsa varsinaisena syynä, sitä hän ei voinut sanoa, mutta hän kysyi sen sijaan tuomareilta, oliko näiden mielestä mahdotonta, että Alaskassa olisi kaksi miestä, joille John Borg olisi antanut tarpeeksi veriteon syytä.
Oli todistettu, että noiden kahden miehen jälkiä ei oltu tavattu, mutta oli jätetty mainitsematta, etteivät St. Vincentin, Pierre La Flitchen ja Ruotsin Johninkaan jäljet olleet näkyneet. Se olikin aivan päivänselvää. Jokainen tiesi, että tie sekä maalla että jäällä oli niin kova, että pehmeä mokkasiini ei jättänyt siihen mitään jälkeä ja ettei olisi tarvittu edes jäänlähtöä poistamaan kaikkia murhamiesten jälkiä.
Tämän päätelmän kuullessaan La Flitche nyökäytti hyväksyvästi päätään. Frona jatkoi.
Syyttäjät olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että St. Vincentin kädet olivat veren tahraamat. Mutta jos he nyt tällä hetkellä suvaitsisivat tutkia mr La Flitchen mokkasiineja, niin he huomaisivat, että nekin olivat veressä. Tämä ei silti todistanut, että mr La Flitche oli syypää verenvuodatukseen.
Mr Brown oli viitannut siihen, että syytetty ei ollut saanut mitään vammoja hurjassa ottelussa. Syytetyn puolustaja saattoi olla tästä huomautuksesta kiitollinen. John Borgin ruumista oli ilmeisesti pahoinpidelty. Hän oli kookkaampi, voimakkaampi, painavampi mies kuin St. Vincent. Jos siis St. Vincent, kuten he syyttivät, oli tehnyt murhan ja niin muodoin ollut John Borgin kanssa niin kiivaassa käsikähmässä, että tämä siitä oli saanut naarmuja ja mustelmia ruumiiseensa, niin kuinka hän oli voinut itse suoriutua loukkaantumatta? Tätä seikkaa heidän kannatti harkita.
Toinen huomiota ansaitseva seikka oli, että syytetty juoksi tietä alaspäin. Jos hän olisi tehnyt murhan, olisi ollut aivan käsittämätöntä, että hän pukeutumatta ja valmistautumatta pakoon olisi juossut muihin asuntoihin päin. Toisaalta oli hyvin helposti käsitettävissä, että hän oli lähtenyt ajamaan takaa murhamiehiä ja pimeässä — uupunut, hengästynyt ja varmastikin melko lailla kiihoittunut kun oli — juossut sokeasti tietä alas.
Fronan lausunto oli johdonmukainen ja yhtenäinen ja puhuttuaan loppuun hän sai kättentaputuksia palkakseen. Mutta hän oli pahoillaan ja loukkaantunut, sillä hän tiesi, että he eivät osoittaneet hänelle suosiota sen vuoksi, että olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan, vaan sen vuoksi, että hän oli nainen.
Bill Brownilla oli nopea käsityskyky ja tarkka korva, ja hän osasi käyttää tarjoutuvia asianhaaroja hyväkseen ja taidokkaasti kääntää epäedullisetkin edullisiksi. Tässä hänen synnynnäinen kekseliäisyytensä ja puhelahjansa olivat hänelle suureksi avuksi. Kun hän oli puheessaan kotvasen käsitellyt noita kahta salaperäistä, naamioitua miestä, oli hän saanut heidät haihtumaan kuin sadun sumuolennot — juuri näitä sanoja hän mielellään käytti heistä.
He eivät olleet voineet poistua saaresta kolme tai neljä tuntia ennen jäänlähtöä. Syytetty ei ollut koettanut sotkea juttuun ketään saarelaisista, koska nämä kaikki häntä itseään lukuunottamatta kykenivät näyttämään toteen, että olivat olleet toisaalla murhan tapahtuessa. Oli kyllä mahdollista, että syytetty oli kiihoittunut juostessaan tiellä suoraan La Flitchen ja Ruotsin Johnin syliin, mutta olisi toki luullut, että hän Siperiassa olisi tottunut järkyttävämpiin kokemuksiin. Mutta se ei merkinnyt niin paljoa; kieltämätöntä oli sen sijaan, että hän oli ollut hysteerisessä kiihoitustilassa ja että murhamies sellaisissa oloissa ei tiedä, mitä hän tekee ja minne suuntaa kulkunsa. Sellaista oli ennenkin nähty. Moni rikoksentekijä oli juossut suin päin rangaistustaan kohti.
Käsitellessään Borgin, Bellan ja St. Vincentin suhdetta hän taitavasti vetosi kuulijainsa vaistoihin ja ennakkoluuloihin, heitti järkisyyt hetkeksi syrjään ja turvautui typeriin, alhaisiin mauttomuuksiin, joiden tiesi heihin vaikuttavan. Hän myönsi, että välilliset todistukset eivät koskaan olleet ehdottomasti sitovia. Mutta niitä ei tässä tarvittukaan. Olihan heillä niiden lisäksi todistus, jonka sitovuutta ei ollut syytä epäillä.
"Ja lopuksi", hän sanoi, "me emme pääse Bellan viimeisistä sanoista. Kukaan meistä ei ollut silminnäkijänä. Me olemme haparoineet pimeässä ja koettaneet pikkuseikkojen varassa päästä totuuden perille. Mutta, hyvät herrat" — hän pysähtyi ja tarkkasi kuulijainsa kasvonilmeitä — "Bella tiesi totuuden. Hänen todistuksensa ei ole välillinen. Henkitoreissaan, sydänverensä vuotaessa ja katse kangistuneena hän puhui totta. Pimeän yön häntä lähestyessä ja kuolonkorahdukset kurkussaan hän heikoin voimin kohottautui ja ojensi vapisevan sormensa syytettyä kohti, näin, ja sanoi: 'Hän, hän, hän! St. Vincha, hän sen teki!'"
Bill Brownin sormi osoitti yhä vielä St. Vincentiä, kun tämä vaivalloisesti nousi seisomaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta ja harmailta, ja hän katsoi ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan. "Raukka, raukka", kuiskailtiin kaikkialta ja niin äänekkäästi, että hän hyvin saattoi kuulla. Hän kostutti huuliaan kerran toisensa jälkeen ja ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. "Kaikki on niinkuin olen sanonut", onnistui hänen lopulta saada huuliltaan. "Minä olen syytön, kautta Jumalan, minä olen syytön!" Hän tuijotti tylsästi Ruotsin Johniin odottaen, että ajatus alkaisi toimia. "Minä — minä en tehnyt sitä — minä olen syytön — minä — syytön."
Hän näytti vajonneen syvään mietiskelyyn, johon Ruotsin John tuntui antaneen hänelle aiheen. Frona tarttui hänen käteensä ja veti hänet hiljaa jälleen istumaan. Joku joukosta vaati salaäänestystä.
Mutta Bill Brown oli silmänräpäyksessä valmis vastaamaan. "Ei! Minä sanon ei! Avoin äänestys! Me olemme miehiä ja uskallamme lausua ajatuksemme julki."
Hänen lausuntoansa tervehdittiin hyvä-huudoin, ja äänestys alkoi. Puheenjohtaja huusi kutakin läsnäolijoista vuorostaan nimeltä, ja toinen toisensa jälkeen lausui tuon yhden ainoan sanan "syyllinen."
Paroni Courbertin tuli Fronan luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Frona nyökäytti hymyillen päätään, ja paroni tunkeutui taas joukon läpi ja asettui ovensuuhun. Hän äänesti vuoronsa tullen "syytön", ja samoin tekivät Frona ja Jakob Welse. Pierre La Flitche epäröi hetkisen, katsoi tarkasti Fronaan ja St. Vincentiin ja sanoi sitten kirkkaalla huiluäänellään "syyllinen."
Kun puheenjohtaja nousi paikaltaan, Jakob Welse kuin sattumalta siirtyi toiselle puolella pöytää ja asettui selin uunia vastaan. Courbertin, jolta mikään ei ollut jäänyt huomaamatta, tempasi kalatynnyrin seinänvierustalta ja nousi sille.
Puheenjohtaja rykäisi ja löi pöytään vaatien hiljaisuutta. "Hyvät herrat", hän alkoi "syytetty —"
"Kädet ylös!" huusi Jakob Welse samassa käskevästi, ja puolta sekuntia myöhemmin kuului Courbertinin kimakka: "Kädet ylös, hyvät herrat!"
He vallitsivat joukkoa takaa ja edestä revolvereillaan. Ainoakaan käsi ei jäänyt nousematta, puheenjohtajan nuijakin heilui ilmassa. Mitään meteliä ei syntynyt. Jokainen istui ja seisoi samassa asennossa kuin käskyn kuuluessa. Heidän katseensa siirtyivät toisesta päähenkilöstä toiseen ja palasivat aina Jakob Welseen.
St. Vincent istui kuin olisi saanut halvauksen. Frona työnsi revolverin hänen käteensä, mutta hänen hervottomat sormensa eivät pystyneet pitelemään sitä.
"Tule, Gregory", kehoitteli Frona. "Kiiruhda! Corlissilla on kanootti valmiina! Tule!"
Hän pudisteli vankia, ja tämä sai viimein aseen käteensä. Sitten hän tempoi ja kiskoi häntä ikäänkuin herättääkseen nukkuvaa, kunnes hän nousi seisoalleen. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen katseensa harhaileva kuin unissakävijän. Oli kuin hän olisi saanut halvauksen. Frona ei päästänyt häntä, vaan peräytyi antaakseen hänen astua ohitseen. St. Vincent astui vapisevin polvin askelen eteenpäin. Täydellinen hiljaisuus vallitsi, vain miesjoukon raskas hengitys kuului. Muuan miehistä yskäisi, se oli hiljaisuuden häiritsemistä ja kaikkien katseet kääntyivät nuhtelevasti häneen. Mies joutui hämilleen ja astui hermostuneesti jalalta toiselle. Sitten kuului taas vain tuo raskas hengitys.
St. Vincent astui toisen askelen, mutta samassa hänen sormensa hellittivät otteensa ja revolveri pudota kolahti lattialle. Hän ei yrittänytkään nostaa sitä. Frona kumartui kiireesti, mutta La Flitche oli ehtinyt astua sille. Frona katsahti ylöspäin, näki hänen seisovan kädet ylhäällä ja tuijottavan hajamielisen näköisenä Jakob Welseen. Hän tyrkkäsi miehen jalkaa syrjään, mutta sen lihakset olivat jännitetyt, mikä osoitti, että hajamielinen ilme oli teeskennelty. St. Vincent katsoi neuvottomana maahan, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä kaikki merkitsi.
Mutta tämä keskeytys veti Jakob Welsen huomion puoleensa, ja hänen koettaessaan etsiä sen syytä puheenjohtaja otti tilaisuudesta vaarin. Koukistamatta käsivarttaan hän singautti painavan nuijan kädestään. Se teki lyhyen kaaren ilmassa ja osui Jakob Welsen korvan alle. Hän kaatui, revolveri putosi maahan, ja Ruotsin John löi läähättäen käsiään reisiinsä.
Samassa oli paroniltakin riistetty aseet. Del Bishop oli kädet yhä ylös ojennettuina ja tuijottaen viattomasti eteensä potkaissut tynnyrin hänen altaan, niin että ranskalainen oli pudonnut lattialle. Hänen luotinsa lensi ketään vahingoittamatta katon läpi. La Flitche tarttui Fronaan. St. Vincent havahtui äkkiä ja juoksi ovelle, mutta joukko teki heti hänen aikeensa tyhjäksi.
Puheenjohtaja löi nyrkkinsä pöytään ja lopetti keskeytyneen lauseensa. "Hyvät herrat", hän huusi "syytetty on havaittu syypääksi rikokseen."