YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Frona oli heti rientänyt isänsä avuksi, mutta tämä oli jo tointunut. Courbertin oli saanut naarmuja kasvoihinsa ja nyrjäyttänyt nilkkansa ja teki kiukkuista vastarintaa, kun häntä raahattiin ovelta peremmälle huoneeseen. Estääkseen keskustelua syntymästä ja voittaakseen siten aikaa Bill Brown pyysi puheenvuoroa.
"Herra puheenjohtaja!" lausui hän. "Vaikkakaan me emme hyväksy Jakob Welsen, Frona Welsen ja paroni Courbertinin yritystä vapauttaa vanki ja siten ehkäistä oikeuden päätöksen täytäntöönpaneminen, niin emme kuitenkaan näissä olosuhteissa voi muuta kuin tuntea myötätuntoa heitä kohtaan. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti puuttua tähän asiaan. Te tiedätte kaiken ja olisitte varmaan jokainen heidän asemassaan menetellyt samalla tavalla. Minä ehdotan siis, että saattaaksemme asiamme pikaiseen päätökseen riistämme kolmelta vangiltamme aseet ja päästämme heidät vapaiksi."
Ehdotukseen suostuttiin ja molemmat miehet tutkittiin tarkasti. Frona pelastui tästä vakuuttaen kunniasanallaan, ettei hänellä ollut aseita. Sitten kokous muodosti keskuudestaan hirttotoimikunnan, ja kaikki alkoivat poistua tuvasta.
"Olen pahoillani, että minun täytyi loukata teitä", sanoi puheenjohtaja puolittain anteeksi pyytäen, puolittain voitonriemuisesti.
Jakob Welse hymyili. "Te käytitte tilaisuutta hyväksenne", hän vastasi, "enkä minä voi teitä siitä syyttää. Mutta en sittenkään voi olla toivomatta, että olisin onnistunut."
Kiivaita huutoja kuului tuvan toisesta päästä. "Laskekaa irti!" "Astu hänen hyppysilleen, Tim!" "Laskekaa irti!" "Huu-uh!" "Avatkaa hänen suunsa!"
Frona näki miesjoukon tungeskelevan St. Vincentin ympärillä ja juoksi paikalle. Vanki oli heittäytynyt lattialle ja tappeli hurjistuneena kynsin ja hampain. Tim Dugan, muuan suurikasvuinen kelttiläinen, oli tullut liian lähelle häntä, ja St. Vincent oli iskenyt hampaansa hänen käsivarteensa.
"Lyö häntä, Tim! Lyö, niin että tuntuu!"
"Millä minä löisin, senkin höperöt! Avatkaa hänen leukansa, kuuletteko!"
"Odottakaahan hetkinen!" Miehet väistyivät Fronan tieltä peräytyen taistelijoiden luota.
Frona laskeutui polvilleen. "Päästä hänet irti, Gregory, päästä hänet irti!"
St. Vincent katsahti häneen, mutta katse oli melkein eläimellisen tylsä. Hän hengitti raskaasti ja ikäänkuin rasituksesta läähättäen. "Minä olen tässä, Gregory." Frona silitti rauhoittavasti kädellään hänen otsaansa. "Etkö ymmärrä? Minä, Frona, olen tässä! Päästä mies irti!"
Vähitellen St. Vincentin ruumis kävi veltoksi, ja hänen Kasvoillensa levisi rauhan ilme. Leuka hellitti otteensa, ja mies veti kätensä pois.
"Kuulehan, Gregory! Vaikka sinä nyt kuolisitkin — —"
"Mutta minä en voi! En voi!" hän vaikeroi. "Sinähän sanoit, että minä saatoin luottaa sinuun, että kaikki päättyisi hyvin."
Frona ajatteli tilaisuutta, jonka St. Vincent oli laiminlyönyt, mutta ei sanonut mitään.
"Voi Frona, Frona!" Hän nyyhkytti ja painoi päänsä hänen syliinsä.
"Koeta nyt ainakin olla mies. Muuta et enää voi."
"Tulkaahan nyt!" käski Tim Dugan. "En tahtoisi häiritä teitä, miss, mutta me olemme saaneet tehtäväksemme saattaa hänet määräpaikkaan. Käykää käsiksi häneen, pojat! Ottakaa te jaloista kiinni, Blackey, ja sinä myös, Johnson."
St Vincentin ruumis kävi taas jäykäksi, järjen pilkahdus katosi hänen katseestaan, ja hänen sormensa puristivat suonenvedontapaisesti Fronan kättä. Tämä katsoi rukoilevasti miehiin, ja nämä olivat kahden vaiheella, mitä tehdä.
"Jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi Frona.
"Vain hetkeksi."
"Ei hän sitä ansaitse", murisi Dugan halveksivasti miesten vetäydyttyä syrjään. "Katsokaahan nyt tuota!"
"Synti ja häpeä!" huudahti Blackey katsoen salaa sivullepäin ja nähden Fronan kuiskaavan jotain St. Vincentin korvaan ja kädellään hyväilevän hänen hiuksiaan.
He eivät kuulleet hänen sanojaan, mutta hän sai miehen nousemaan pystyyn ja talutti häntä eteenpäin. St. Vincent kulki kuin puolikuollut, ja tullessaan raittiiseen ilmaan hän tuijotti ihmeissään Yukonin mutaisia aaltoja. Joukko oli pysähtynyt rannalle männyn juurelle. Muuan poika, joka oli kiertänyt köyden oksan ympäri, oli juuri lopettanut työnsä ja luisui runkoa myöten maahan. Hän vilkaisi kouriinsa ja puhalsi niihin, ja joukko alkoi nauraa. Pari susikoiraa murahteli toisilleen karvat pörröllään vähän matkan päässä ja näyttäen hampaitaan. Miehet usuttivat niitä toistensa kimppuun. Ne tappelivat vimmatusti, mutta potkittiin syrjään St. Vincentin tieltä.
Corliss nousi rantatörmälle Fronan luo. "Miten on?" hän kuiskasi.
"Onko kaikki mennyttä?"
Frona yritti sanoa jotain, mutta kyyneleet estivät häntä puhumasta; hän nyökäytti vain päätään.
"Tätä tietä, Gregory!" Frona tarttui häntä käsipuolesta ja talutti hänet köyden alle asetetun arkun luo.
Corliss seurasi heitä askel askelelta, katsoi miettiväisesti joukkoa ja tunnusteli taskuaan. "Voinko minä tehdä jotain?" hän kysyi hermostuneesti purren alahuultaan. "Teen kaiken, mitä te tahdotte, Frona. Kyllä minä voin pitää heidät loitolla."
Frona katsoi häneen eikä voinut olla tuntematta iloa. Hän tiesi, että tuo mies uskaltaisi, mutta myös, että olisi väärin antaa hänen uskaltaa. St. Vincentille oli tarjottu tilaisuus, eikä olisi ollut oikein uhrata enempää hänen hyväkseen. "Ei, Vance! Liian myöhäistä. Nyt emme voi enää tehdä mitään."
"Antakaa minun edes koettaa", pyyteli Corliss itsepäisesti.
"Ei! Ei ole meidän syymme, että aikeemme meni myttyyn, ja — — ja — —" Hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. "Älkää pyytäkö minulta tätä."
"Tulkaa sitten pois täältä minun kanssani. Te ette voi jäädä tänne."
Blackey sitoi hirttosilmua köydenpäähän. "Suutele minua, Gregory", sanoi Frona ja kosketti hänen käsivarttaan.
Tuomittu säpsähti tuntiessaan kosketuksen, huomasi, että kaikki katsoivat häneen, ja näki hirttosilmukan pyövelinsä kädessä. Hän ojensi käsivartensa ikäänkuin pitääkseen sitä loitolla ja huusi kovalla äänellä: "Ei, ei! Antakaa minun tunnustaa kaikki! Antakaa minun ilmaista totuus, silloin te uskotte minua."
Bill Brown ja puheenjohtaja työnsivät Blackeyn syrjään, ja väkijoukko tunkeutui lähemmäksi huutaen ja rähisten. "Antakaa minun olla!" kuului kimakka pojan ääni joukosta. "Minä en lähde mihinkään. Minä kiipesin puuhun ja kiinnitin köyden ja saan jäädä katsomaan." "Tuommoinen nulikka", vastasi miehen ääni, "ei tämä sovi sinulle." "Viis siitä, enkä minä ole mikään nulikka, minä — minä olen tottunut tämmöiseen. Ja sitä paitsi minä kiipesin puuhun. Katsokaa minun käsiäni." "Miksi hän ei saisi jäädä?" huusivat toiset. "Jätä hänet rauhaan, Curley!" "Älä sinä siinä määräile!" Välikohtaus päättyi naurunremakkaan.
"Hiljaa!" huusi puheenjohtaja ja kääntyi sitten St. Vincentin puoleen: "No tunnustakaa nyt sitten älkääkä viivytelkö koko päivää!"
"Nostakaa hänet arkulle!" kirkui väkijoukko. "Puhukoon siitä, että me paremmin kuulemme!" St. Vincent nostettiin arkulle, ja hän alkoi hätäisesti kertoa.
"Minä en tehnyt sitä, mutta minä näin kaiken. Murhaaja oli yksin. Hän sen teki, ja Bella auttoi häntä."
Joukon nauru sai hänet vaikenemaan.
"Ei niin nopeasti", varoitti Bill Brown. "Olkaa hyvä ja selittäkää, miten Bella auttoi miestä, joka murhasi hänet. Alkakaa alusta!"
"Edellisenä iltana ennen maatapanoaan Borg ripusti hätäkellonsa —"
"Hätäkellonsa?"
"Minä nimitin sitä siksi — ohuen paistinpannun — ovenripaan, niin että ovea ei voitu avata ilman, että se kolisten putosi maahan. Hän pani sen siihen joka ilta Ikäänkuin peläten, että jotain tapahtuisi — niinkuin sitten tapahtuikin. Murhayönä minä heräsin ja tunsin, että joku liikkui huoneessa. Lamppu paloi himmeästi, ja minä näin Bellan seisovan ovensuussa. Borg kuorsasi, kuulin sen aivan selvästi. Bella irroitti paraikaa paistinpannua ja teki sen hyvin varovaisesti. Sitten hän avasi oven, ja muuan intiaani astui hiljaa tupaan. Hänellä ei ollut naamaria, ja minä tuntisin hänet heti paikalla, jos saisin nähdä hänet jälleen, leveästä arvesta, joka hänellä oli otsassa toisen silmän yläpuolella."
"Te tietysti hyppäsitte vuoteeltanne ja herätitte Borgin?"
"En", vastasi St. Vincent uhkamielisesti heittäen päätään taaksepäin ikäänkuin arvellen, että oli paras heti tunnustaa koko totuus. "Minä vain makasin ja odotin." "Mitä te ajattelitte?"
"Että Bella oli intiaanin liittolainen ja että he aikoivat murhata
Borgin. Ymmärsin sen heti."
"Ettekä tehnyt mitään?"
"En mitään." Hän puhui hiljaa, ja hänen katseensa etsi Fronaa, joka seisoi arkun juurella ja piti sitä tasapainossa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään mielenliikutusta. "Bella tuli minun luokseni, mutta minä suljin silmäni ja hengitin tasaisesti. Hän kohotti lamppua paremmin nähdäkseen, mutta minä teeskentelin niin taitavasti, että hän uskoi minun nukkuvan. Sitten kuulin Borgin äkkiä heräävän, syntyi melua ja huutoja ja minä katsoin sinnepäin. Intiaani iski Borgia kerran toisensa jälkeen puukolla, ja Borg torjui iskut käsivarsillaan ja koetti päästä käsiksi vastustajaansa. Kun tämä viimein onnistui ja he painiskelivat, niin Bella hiipi takaapäin ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan kuristaakseen hänet. Hän painoi polvensa hänen selkäänsä vasten, taivutti hänen ruumistaan taapäin ja sai hänet intiaanin avulla kaadetuksi lattiaan."
"Mitä te silloin teitte?"
"Katselin."
"Oliko teillä revolveri?"
"Oli."
"Sekö, jonka aikaisemmin sanoitte lainanneenne John Borgille?"
"Se juuri, mutta minä vain katselin."
"Huusiko John Borg apua?"
"Huusi."
"Voitteko mainita hänen sanansa?"
"Hän huusi: 'St. Vincent! Voi St. Vincent! Voi hyvä Jumala! Voi St. Vincent, auttakaa!'" Häntä puistatti sitä muistellessa, ja hän lisäsi: "Se oli kauhistavaa!"
"Niinpä luulisi", murahti Brown. "Entä mitä te teitte?"
"En mitään", kuului itsepäinen vastaus, ja joukko alkoi tyytymättömänä murahdella. "Borgin onnistui kuitenkin selviytyä heistä ja nousta jaloilleen. Hän viskasi Bellan yhdellä ainoalla käsivarren iskulla huoneen toiseen päähän ja hyökkäsi intiaanin kimppuun. Sitten he tappelivat. Intiaanin puukko oli pudonnut maahan, ja Borg löi nyrkillään, niin että oli kauheata sekä nähdä että kuulla. Luulin varmasti, että hän löisi intiaanin kuoliaaksi. Tämän ottelun aikana huonekalut menivät säpäleiksi. He kieriskelivät lattialla ja mylvivät ja tappelivat kuin villipedot. Ihmettelin, miten intiaanin rinta kesti Borgin iskuja. Mutta silloin Bella sai puukon käteensä ja iski miestään kerran toisensa jälkeen eri osiin ruumista. Intiaani puristi häntä lujasti, eikä hän voinut liikuttaa käsivarsiaan; siksi hän koetti potkaista Bellaa sivultapäin. Hän lienee potkaissut häneltä jalan poikki, sillä Bella kirkaisi ja kaatui eikä yrityksistään huolimatta sen jälkeen päässyt nousemaan. Sitten Borg kaatui uunia vasten, ja intiaani jäi hänen alleen."
"Pyysikö hän useampia kertoja apua?"
"Hän rukoili, että tulisin hänen luokseen."
"Ja mitä te teitte?"
"En mitään. Hän pääsi irti vastustajastaan ja tuli horjuvin askelin minun luokseni. Hänen verensä vuoti virtanaan, ja näin, että hänen voimansa olivat hyvin vähissä. 'Antakaa minulle revolverinne', sanoi hän, 'pian, pian!' Hän haparoi käsillään kuin sokea. Sitten hänen muistinsa näytti hiukkasen selvinneen, hän ojentautui ylitseni ja otti revolverin, joka riippui tupessaan seinällä. Samassa intiaani jälleen hyökkäsi puukkoineen hänen kimppuunsa, mutta hän ei koettanutkaan puolustautua. Sen sijaan hän lähestyi Bellaa — intiaani ei koko aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan ahdisteli häntä lakkaamatta puukollaan. Tämä tuntui häntä kiusaavan, ja hän työnsi häntä poispäin. Hän polvistui ja käänsi Bellan kasvot valoon päin, mutta hänen omat kasvonsa olivat veren peitossa, eikä hän voinut nähdä mitään. Hän pysähtyi hetkiseksi ja pyyhkäisi veren silmistään, sitten hän katsoi Bellaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi jostakin, painoi revolverin hänen rintaansa vasten ja laukaisi.
"Tästä intiaani hurjistui kamalasti, iski häntä puukollaan ja veti revolverin hänen kädestään. Silloin hylly kaatui ja lamppu romahti maahan. He jatkoivat tappelemistaan pimeässä, ja minä kuulin useita laukauksia, mutta en nähnyt, kuka ampui. Nousin vuoteeltani, mutta jouduin taistelevien tielle ja kaaduin Bellan päälle. Silloin sain käteni vereen. Juoksin ovesta ulos ja kuulin yhä vielä laukauksia. Sitten kohtasin La Flitchen ja Johnin, — — — ja loput tiedätte. Olen kertonut totuuden, vannon sen teille."
Hän katsahti Fronaan. Tämä tuki yhä arkkua, ja hänen kasvonsa olivat rauhalliset. Sitten hän vilkaisi joukkoon ja kohtasi epäileviä katseita. Jotkut nauroivat.
"Miksi ette heti kertonut tätä juttua?" kysyi Bill Brown.
"Siksi, — — siksi — —"
"Miksi?"
"Siksi, että minun olisi pitänyt auttaa häntä."
Yhä useammat alkoivat nauraa, ja Bill Brown kääntyi joukon puoleen. "Hyvät herrat", hän sanoi, "te olette kuulleet tämän uuden eriskummallisen tarinan. Se on vielä satumaisempi kuin syytetyn edellinen selitys. Kuulustelun alussa lupasimme osoittaa, että hän ei puhunut totta. Olemme siinä onnistuneet, teidän tuomionne on siitä todistuksena. Mutta että hän itse näin loistavasti antaisi meille todistuksen valheellisuudestaan, sitä emme uskaltaneet odottaa. Sen hän kuitenkin nyt on tehnyt. Mitä arvelette hänestä? Hän on syöttänyt meille valheen toisensa jälkeen, on todistettu, että valheellisuus on hänen perusominaisuuksiansa. Tulisiko meidän siis nyt uskoa tätä viimeistä, hurjan mahdotonta valhetta? Hyvät herrat neuvon teitä pysymään päätöksessänne! Ja niille, jotka uskovat hänen puhuneen totta — monta niitä ei liene — pyydän saada lausua muutaman sanan. Jos hän eli tämän John Borgin tuvassa, söi hänen pöydässään ja makasi hänen vuoteellaan murhan tapahtuessa, jos hän heltymättä kuuli tämän miehen huutavan apua, jos hän makasi ja katsoi tuota hirmuista verinäytelmää kunniantuntonsa saamatta häntä liikkeelle, hyvät herrat, jos niin on niin hän missään tapauksessa ei ansaitse muuta kuin tulla hirtetyksi. Erehdyksestä ei voi olla kysymys. Mitä siis tahdotte?"
"Kuolemaa!" "Vetäkää hänet hirteen!" huudettiin vastaukseksi.
Mutta äkkiä joukon huomio kääntyi joelle, ja Blackeykin keskeytti virantoimituksensa. Lautta, jota kummastakin päästä melottiin suurella airolla, kulki aivan läheltä rantaa juuri Tienhaaran äärimmäisen kärjen ohitse. Kun se ehti heidän kohdalleen, ohjattiin se rantaan, köysi heitettiin maihin ja kiedottiin useita kertoja sen puun ympäri, jonka alla St. Vincent seisoi. Lautan lasti — tuoretta, punaista, kappaleiksi leikattua hirvenlihaa — pilkisti esiin kuusenhavupeitteen alta, ja lautalla olevat kaksi miestä katsoivat ylpeinä rannallaolijoihin.
"Aiomme viedä sen Dawsoniin", selitti toinen heistä, "ja päivä paistaa niin tulisesti."
"Älkää luulko", sanoi hänen toverinsa vastaukseksi jonkun rannallaolijan kysymykseen. "Emme me tänne jää kauppoja tekemään. Dawsonissa siitä maksetaan puolitoista dollaria naulalta, ja sinne meillä on kiire. Mutta me olemme saaneet käsiimme tällaisen miehennäköisen olion ja sen haluaisimme jättää teidän huostaanne." Hän kääntyi ja osoitti peitekasaa, jonka alta saattoi erottaa miehen ruumiin muodot. "Me otimme hänet lautalle tänä aamuna, arviolta noin kolmenkymmenen mailin päässä Stewartin suulta."
"Hän tarvitsee hoitoa", puuttui toinen mies puheeseen, "mutta liha pahenee, eikä meillä ole aikaa. Ei se raukka osaa sanoa sanaakaan. Ei ymmärrä meidän kieltämme. On sen näköinen, kuin olisi ollut ottelussa jääkarhun tai muun semmoisen otuksen kanssa, niin on täynnä kuhmuja ja haavoja. Taitaapa olla sisäisiäkin vammoja. Minne saamme jättää hänet?"
Frona, joka yhä seisoi St. Vincentin vieressä, näki runneltua miehen ruumista kannettavan rantaäyrästä ylös ja väkijoukon läpi. Kuparinkarvainen käsi riippui hervottomana alaspäin, ja kuparinkarvaiset kasvot näkyivät peitteitten alta. Kantajat pysähtyivät heidän kohdalleen odottaen ohjeita, minne heidän tuli kantaa taakkansa. Frona tunsi jonkun äkkiä kiivaasti tarttuvan käsivarteensa.
"Katso tuonne! Katso!" St. Vincent oli kumartunut eteenpäin ja osoitti hurja ilme kasvoillaan loukkaantunutta miestä. "Katso tuota arpea!"
Intiaani avasi silmänsä, ja näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut St.
Vincentin.
"Hän se on! Hän se on!" St. Vincent kääntyi innosta vapisten miesjoukon puoleen. "Minä kutsun teidät kaikki todistajiksi! Tämä mies on John Borgin murhaaja!"
Tällä kertaa ei kukaan nauranut, sillä hänen äänensä oli kaamean vakava. Bill Brown ja puheenjohtaja koettivat saada intiaania puhumaan, mutta turhaan. Muuan Englannin Kolumbiasta kotoisin oleva kaivosmies yritti hänkin vuorostaan omalla kielellään, mutta sitäkään mies ei ymmärtänyt. Sitten kutsuttiin La Flitchen paikalle. Kaunis nuorukainen kumartui miehen puoleen ja alkoi lausua omituisia kurkkuääniä, jotka hän oli oppinut intiaaniäidiltään. Kuulijoista kaikki tuntui samalta käsittämättömältä sotkulta, mutta oli kuitenkin ilmeistä, että hän koetti vuorotellen useita eri murteita. Mutta hänkään ei saanut vastausta ja vaikeni lopulta neuvottomana. Mutta äkkiä hänelle juolahti jotain mieleen, ja hän yritti vielä kerran. Silmänräpäyksessä intiaanin ilme osoitti hänen ymmärtävän, ja hänen kurkustaan kuului samanlaisia ääniä.
"Se on stick-intiaanien murretta, sitä puhutaan kaukana ylhäällä
Whiten varrella", ilmoitti La Flitche.
Sitten hän kulmakarvat rypistettyinä ja tuon tuostakin muistin pettäessä etsiskellen sanoja alkoi ahdistella intiaania kysymyksillään. Joukko seurasi heidän keskusteluaan kuin näytelmää, omituisia äänähdyksiä se ei ymmärtänyt, mutta eleistä ja ilmeistä se saattoi lukea milloin hämminkiä, milloin ihmetystä, milloin taas keskinäistä ymmärtämystä. Silloin tällöin intiaanin kasvoista kuvastui raivoisa viha ja La Flitchen kasvoista myötätunto, joskus he katsein ja kädenliikkein osoittivat St. Vincentiä, ja kerran hillitty, iloton hymy väreili heidän huulillaan.
"No niin, hyvä on", sanoi La Flitche viimein, ja intiaanin pää painui taapäin. "Tämä mies puhuu totta. Hän tulee kaukaa White-joelta. Hän ei ymmärrä. Hän ihmettelee hyvin suuresti, niin monta valkoista miestä. Hän ei koskaan tietänyt, että on niin monta valkoista miestä maailmassa. Hän kuolee pian. Hänen nimensä on Gow.
"Kauan, kolme vuotta sitten, tämä mies, John Borg, tulee tämän miehen, Gow'n, maahan. Hän metsästää, hän tuo paljon riistaa leiriin, ja White-joen stick-kansa pitää hänestä. Gow'lla on vaimo, Pisk-ku. Pian John Borg tahtoo lähteä pois. Hän menee Gow'n luo ja sanoo: 'Anna minulle nainen. Tehdään kauppa. Minä annan sinulle paljon tavaraa.' Mutta Gow sanoo ei. Pisk-ku hyvä vaimo. Ei kukaan nainen neulo mokkasiineja niinkuin hän. Hän parkitsee hirvennahan paremmin kuin muut ja tekee sen pehmeäksi. Gow rakastaa Pisk-ku'ta. Sitten John Borg sanoo, ei hän välitä. Hän tahtoo saada Pisk-ku'n. Sitten he tappelevat kovin hurjasti ja Pisk-ku menee pois John Borgin kanssa. Hän ei tahdo, mutta hän menee kuitenkin. Borg kutsuu häntä Bellaksi ja antaa hänelle paljon hyviä tavaroita, mutta hän rakastaa Gow'ta koko ajan." La Flitche osoitti arpea intiaanin otsassa silmän yläpuolella. "John Borg hän teki sen."
"Kauan Gow melkein kuollut. Sitten hän tulee terveeksi, mutta hänen päänsä on sairas. Ei tunne ketään, ei tunne isäänsä, ei äitiänsä, ei ketään. Aivan niinkuin pieni lapsi, aivan niin. Sitten kerran, äkkiä, jokin napsahtaa hänen päässään, nips, naps, ja se on heti terve. Hän tuntee isänsä ja äitinsä, hän muistaa Pisk-ku'n, muistaa kaikki. Hänen isänsä sanoo, John Borg meni jokea alas. Silloin Gow lähtee jokea alas. Kevätaika, jää hyvin huono. Hän pelkää, niin paljon valkeita miehiä, ja kun hän tulee tänne päin, hän matkustaa yöllä. Kukaan ei näe häntä, mutta hän näkee kaikki. Hän niinkuin kissa, näkee pimeässä, tulee suoraan John Borgin tuvalle. Hän ei tiedä, miten tämä tapahtuu, hän tietää vain, että hänen pitää tehdä hyvä työ."
St. Vincent puristi Fronan kättä, mutta tämä veti sen pois ja astui askelta kauemmaksi hänestä.
"Hän näkee, Bella ruokkii koiria, ja hän puhuu hänen kanssaan. Yöllä hän tulee, ja Bella avaa oven. Sitten te tiedätte, mitä tapahtuu. St. Vincent ei tee mitään. Borg tappaa Bellan. Gow tappaa Borgin. Borg tappaa Gow'n, sillä Gow kuolee pian. Borgilla voimakas käsivarsi. Gow sisästä sairas, kaikki murskana, Gow ei siitä onneton, Pisk-ku kuollut.
"Sitten hän menee jäitä myöten mannermaalle. Minä sanon hänelle, te kaikki sanotte, se on mahdotonta, ei kukaan mene jäitä myöten tähän aikaan. Hän nauraa ja sanoo, se ei mahdotonta, hän teki sen. Se oli vaikeata, mutta hän pääsee yli kuitenkin. Hän on hyvin sairas sisästä, joskus hän ei osaa kävellä, hän ryömii. Kauan, kauan, sitten tulee Stewart-joelle. Ei enää pääse eteenpäin, jää sinne kuolemaan. Kaksi valkoista miestä löytää hänet ja tuo tänne. Hän ei välitä. Hän kuolee kuitenkin."
La Flitche vaikeni äkkiä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten hän lisäsi: "Minä uskon, Gow on hiton hyvä mies."
Frona tuli Jakob Welsen luo. "Lähde täältä minun kanssani, isä", hän sanoi. "Minä olen niin väsynyt."