KOLMASKYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna Jakob Welse asemastaan ja miljoonistaan huolimatta hakkasi halot päivän tarpeiksi, sytytti sitten sikarin ja lähti tapaamaan paroni Courbertiniä. Frona pesi aamiaislautaset, ripusti vaatteita kuivamaan ja antoi koirille ruokaa. Sitten hän otti kuluneen Wordsworthin matkarepustaan ja istuutui mukavasti rannalle kahden kaatuneen hongan muodostamaan nojatuoliin. Mutta hän ehti tuskin avata kirjan, ennenkuin hänen katseensa lähti harhailemaan yli Yukonin, jyrkkien kallioitten ohi kiivaaseen pyörteeseen ja ylemmäksi virran mutkaan ja sieltä keskellä jokea suikertavalle pitkälle hiekasärkälle. Heidän pelastusretkensä ja hurja pakonsa jäiden tieltä olivat hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta eräitä aukkoja hän ei pystynyt täyttämään. Taistelusta kallioportin kohdalla hänen ei onnistunut luoda mieleensä selvää kuvaa, hän ei tiennyt, kuinka kauan se kesti. Samoin hänen järkensä sanoi hänelle, että he olivat kiitäneet hurjaa vauhtia Tienhaaran ohitse Roubeaun saarta kohti; hän tiesi, että niin oli, mutta ei muistanut mitään.
Ajatukset olivat saaneet hänet valtoihinsa ja hän seurasi Corlissia kautta kolmen viime päivän tapahtumien, mutta karttoi varovasti kaikkea, mikä olisi loihtinut hänen eteensä tuon toisen miehen kuvan. Hänen nimeään hän ei tahtonut mainita. Hän tiesi, että siihen liittyi jotain kauhistavaa, jotain, mitä hänen ennemmin tai myöhemmin tuli katsoa silmästä silmään, mutta hän tahtoi lykätä hetken, jona sen tuli tapahtua, tuonnemmaksi. Hänen mielensä oli raukea ja väsynyt niinkuin hänen ruumiinsakin, tarmo ja toiminta tuntuivat tällä hetkellä vastenmielisiltä. Mieluummin hän muisteli Tommyakin, hänen pisteliästä kieltään ja pelkurinsydäntään, ja päätti mielessään, että hänen Torontossa asuva vaimonsa ja lapsensa eivät saisi jäädä unohduksiin, kun pohjola maksoi veronsa Welseille.
Kuiva oksa risahti, Frona kuuli askelten lähestyvän ja kohtasi St.
Vincentin katseen.
"Sinä et ole onnitellut minua pelastukseni johdosta", alkoi tämä kevyesti. "Mutta kyllä kai olitkin puolikuollut väsymyksestä eilisiltana. Olinhan minäkin, ja sinulla oli sitä paitsi ollut rasittava soutu kestettävänäsi."
Hän tarkkasi salaa Fronan kasvoja koettaen päästä hänen mielialansa ja ajatustensa perille.
"Sinä olet sankaritar, Frona", alkoi hän haltioituneena. "Sinä et pelastanut vain sanantuojaa, vaan kuulustelun lykkäys, joka sinun onnistui saada aikaan, pelasti minunkin henkeni. Jos yksikään todistaja lisää olisi saanut esiintyä ensimmäisenä päivänä, niin he olisivat ehtineet hirttää minut ennen Gow'n ilmestymistä näyttämölle. Kelpo poika tuo Gow! Vahinko, että hänen pitää kuolla!"
"Olen iloinen siitä, että voin olla avuksi", vastasi Frona olematta oikein selvillä siitä, mitä hänen oikeastaan piti sanoa.
"Ja onhan minua toki syytä onnitella —"
"Kuulustelun johdosta sinun tuskin kannattaa onnitella", puuttui Frona äkkiä puheeseen katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen iloinen siitä, että se päättyi näin, mutta et kai odota minun onnittelujani sen johdosta."
"Vai nii-in! Siitäkö kenkä puristaa!" St. Vincent hymyili hyvätuulisesti ja aikoi istuutua, mutta Frona ei liikahtanutkaan tehdäkseen hänelle tilaa, ja hän jäi seisomaan. "Annahan nyt minun selittää. Jos onkin ollut naisia —"
Frona oli hermostuneesti puristanut kättään nyrkkiin, mutta viimeiset sanat saivat hänet purskahtamaan nauruun.
"Naisia?" hän huudahti. "Naisia? Älä ole naurettava, Gregory."
"Sinähän autoit minua niin tarmokkaasti kuulustelussa", alkoi St.
Vincent moittiva sävy äänessään, "Ja minä luulin —"
"Voi, et sinä ymmärrä", keskeytti Frona hänet epätoivoissaan. "Et sinä ymmärrä. Katso minua, Gregory, ehkä minä voin saada sinut ymmärtämään. Sinun läsnäolosi kiusaa minua. Sinun suudelmasi loukkaavat minua. Niiden muisto saa minun poskeni palamaan häpeästä, ja huuleni ovat kuin loan tahraamat. Ja miksi? Naisjuttujenko takia, joita sinä tahdot selittää? Niinkö vähän sinä ymmärrät minun ajatuksiani? Mutta tahdotko, että sanon sinulle syyn?"
Rantatörmän alta kuului miesten ääniä ja veden loisketta. Frona katsahti äkkiä sinnepäin ja näki Del Bishopin melovan ruuhta vastavirtaa ja Corlissin rannalla kiskovan sitä vetoköydestä.
"Sanonko syyn, Gregory St. Vincent?" toisti Frona. "Sanonko sinulle, miksi sinun suudelmasi ovat alentaneet minua? Siksi, että sinä rikoit velvollisuuden lain. Siksi, että sinä söit tuon miehen pöydässä ja sitten näit hänen taistelevan hengestään ylivoimaa vastaan etkä nostanut käsivarttasi hänen avukseen. Minulle olisi ollut mieluisampaa, että olisit heittänyt henkesi häntä puolustaessasi, muistosi olisi silloin ollut tahraton. Mieluummin olisin kuullut, että sinä olit hänet murhannut. Se olisi edes osoittanut, että sinulla on verta suonissasi."
"Tätäkö sinä siis sanot rakkaudeksi?" huudahti St. Vincent ylpeästi, ja pieni kiivas paholainen alkoi herätä. "Kauniin ilman rakkautta, totta totisesti! Mitä kaikkea mies saakaan oppia, Jumala paratkoon!"
"Olisinpa luullut, että sinulla ei enää olisi mitään opittavaa", vastasi Frona.
"Mutta mitä sinä oikeastaan aiot tehdä?" kysyi St. Vincent välittämättä Fronan viime sanoista. "Minun kanssani ei ole niin helppo leikkiä. Saat katua tekoasi, jos aiot hylätä minut. Minä en tule sitä kärsimään, sanon sen edeltäkäsin. Sinä olet tässä maassa käyttäytynyt tavalla, joka tahrasi sinun maineesi, saattaisi sinut huonoon huutoon, jos se tulisi tiedoksi. Minulla on korvat, enkä ole torkkunut. Sinun käy vaikeaksi keksiä verukkeita ja selviytyä erinäisistä seikoista, jotka sinusta ehkä tuntuvat aivan viattomilta."
Frona katsoi häneen kylmästi, säälivästi hymyillen, ja tämä ärsytti
St. Vincentiä yhä enemmän.
"Niin, minusta ei nyt ole mihinkään muuhun kuin pilkan ja säälin esineeksi, mutta minä lupaan sinulle, että voin vetää sinut muassani alas. Minunko suudelmani ovat sinua alentaneet, mitä? Miltä sinusta sitten tuntunee muistellessani Happy Campissa Dyean tiellä viettämääsi yötä?"
Ikäänkuin vastaukseksi Corliss vetoköysineen samassa sukelsi näkyviin aivan heidän vieressään.
Frona tervehti häntä ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Vance", hän sanoi, "sanantuojalla oli tärkeitä uutisia isälle, niin tärkeitä, että hänen täytyy lähteä ulkomaanmatkalle. Hän lähtee täältä iltapäivällä paroni Courbertinin kanssa Bijou'lla. Saanko minä tulla teidän seurassanne Dawsoniin? Tahtoisin lähteä heti, jo tänään… Hän — — hän sai minut kääntymään teidän puoleenne", lisäsi hän ujosti osoittaen St. Vincentiä.