IV LUKU
Mutta onni näytti unohtaneen Martinin osoitteen, eivätkä sen sanansaattajat enää pysähtyneet hänen ovellensa. Kaksikymmentäviisi päivää hän teki työtä herkeämättä pyhät ja arjet valmistellen esseetänsä "Auringon häpeäpilkut" — pitkää tutkielmaa, joka sisälsi kolmekymmentätuhatta sanaa. Se oli varovainen hyökkäys Maeterlinckin koulukunnan kimppuun — hyökkäys positiivisen tieteen linnoituksesta ihmeuneksijain kimppuun, mutta hyökkäys, joka sittenkin sisälsi paljon hyväksyttyihin totuuksiin sovellutettua kauneutta ja ihmeellistä. Vähän myöhemmin hän täydensi hyökkäystänsä tutkielmilla "Ihme-Uneksijat" ja "Oman minän mittapuu". Ja sitten hän alkoi näiden tutkielmiensa — lyhempien ja pitempien — puolesta maksaa matkarahoja aikakauskirjasta toiseen.
Tuon kahdenkymmenenviiden päivän kuluessa, jolloin hän valmisteli "Auringon häpeäpilkkujansa", hän myi tilapäistuotteitaan kaikkiaan kuudella dollarilla ja viidelläkymmenellä sentillä. Sanaleikki oli tuottanut viisikymmentä senttiä, ja toinen, jonka hän myi hyvin arvossapidetylle joka viikko ilmestyvälle pilalehdelle, oli hankkinut dollarin. Hänen kaksi leikillistä runoansa oli tuottanut toinen kaksi ja toinen kokonaista kolme dollaria. Tulos oli, että kun hän oli käyttänyt kaiken liiketuttaviensa luoton — vaikka sekatavarakauppiaan luotto olikin kohonnut viiteen dollariin — hänen pyöränsä ja parhaat vaatteensa matkustivat takaisin panttilainastoon. Kirjoituskoneen vuokraajat kiristivät taas vuokraa viitaten siihen sopimukseen, että vuokra aina pitäisi maksaa etukäteen.
Rohkaistuneena pienistä onnistumisistaan Martin tarttui rivakasti kiinni tilapäistyöhönsä. Ehkäpä ne sittenkin voisivat taata hänelle toimeentulon. Hänen pöytänsä alle oli kokoontunut kaksikymmentä pientä juttua, jotka sanomalehtien lyhyitten juttujen yhtiö oli palauttanut. Hän luki ne moneen kertaan ja luuli pääsevänsä selville, miten sanomalehtien pikku juttuja ei pidä rakentaa, ja niin hän luuli voivansa keksiä niille varman kaavan. Hän huomasi, ettei sanomalehtijuttu saanut olla surullinen, ei saanut loppua onnettomasti, siinä ei saanut käyttää kaunista kieltä, ei teräviä ajatuksia eikä yleviä tunteita. Hentomielisyyttä siinä kyllä piti olla — paljon puhdasta ja makeata hentomielisyyttä — samaa laatua, joka hänen vihreässä nuoruudessaan oli saanut osaksensa hänen ihastuneet taputuksensa "neekerin taivaassa", kuten "Jumalan, isänmaan ja tsaarin puolesta" ja "Vaikka olen köyhä, olen toki rehellinen".
Saatuaan selville nämä periaatteet Martin laati itselleen kaavan noita pikku tehtäviä varten. Kaavassa oli kolme osaa: 1. rakastava pari täytyy saattaa epäsopuun ja erottaa; 2. jonkun ihmeen tai sankarityön kautta he taas yhdistyvät; 3. hääkellot. Kolmas osa oli peruslaadultaan kokonaan muuttumaton, mutta ensimmäisessä ja toisessa osassa sai ilmetä suurempaa vapautta aikaan ja tapauksiin nähden. Tuo rakastava pari piti joka tapauksessa erottaa mitä erilaisimmista syistä: väärinymmärryksestä, kohtalon oikusta, mustasukkaisten kilpailijain ja suuttuneitten vanhempain, viekkaitten holhoojain ja kadehtivain sukulaisten vuoksi ja niin edespäin ihan loppumattomiin. Heidät piti taas sovittaa ja johtaa yhteen siten, että rakastaja teki suuria urotöitä tai rakastava nainen osoitti suunnatonta hyvyyttä ja jaloutta, tai muuttui toisen rakastavaisen sydän, viekas holhooja pakotettiin tunnustamaan, tai ilmaisivat kadehtivat sukulaiset ja mustasukkainen kilpailija kelvottomuutensa, tai saatiin ilmi odottamaton salaisuus, tai valloitettiin tytön sydän väkirynnäköllä siten, että rakastaja pantiin osoittamaan suunnatonta jaloutta ja uhrautuvaisuutta ja niin edelleen, loputtomiin. Erittäin hienoa ja viehättävää oli antaa tytön tehdä tuo sovintoehdotus, ja Martin keksi lakkaamatta yhä uusia ja näppäriä sivuseikkoja. Mutta hääkellot lopussa olivat niin rajoitetut, ettei niiden suhteen saanut keksiä mitään vaihteluja; vaikkapa taivas palaisi ja tähdet putoaisivat, hääkellot sittenkin soivat aina samalla tavalla. Mitä kertomuksen laajuuteen tuli, määräsi kaava vähintäänkin tuhatkaksisataa sanaa ja enintään tuhatviisisataa.
Ennen kuin Martin aloitti näitä pikku kertomuksiansa, hän teki puolisen tusinaa suunnitelmia, joilta hän aina kysyi neuvoa antaessaan kyhäyksillensä lopullista muotoa. Nämä suunnitelmat olivat kuin matemaatikon nerokkaat kaavat, joita saattoi lukea alhaalta ylös ja ylhäältä alas, oikealle ja vasemmalle, ja kun varmasti otti lukuun viivat ja tusinan verran sarakkeita, saattoi ihan ajattelematta ja järkeään vaivaamatta tehdä varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä. Näitä kaavoja käyttäen saattoi Martin puolessa tunnissa tehdä tusinan suunnitelmia, jotka hän pani odottamaan ja täytteli tarpeen vaatiessa. Hän huomasi, että hän helposti saattoi valmistaa niistä aina yhden joka päivä vakavan työn jälkeen ennen maata menoa. Kuten hän myöhemmin Ruthille tunnusti, hän saattoi tehdä sitä vaikka unissa. Todellinen työ oli suunnitelman laatimisessa, muu kaikki kävi koneellisesti.
Hän ei vähintäkään epäillyt tämän suunnitelmansa vaikutusta, ja kun hän nyt kerran oli saanut selville toimituksien ajatussuunnan, hän lupasi varmasti itselleen, että ne kaksi juttua, jotka hän ensiksi lähetti, tuottaisivat hänelle maksuosoituksia. Ja maksuosoituksia ne toivat, neljä dollaria kappale, kahdentoista päivän kuluttua.
Sillä aikaa hän teki uusia ja hämmästyttäviä havaintoja aikakauskirjoihin nähden. Vaikka Transcontinental oli julkaissut "Kellojen soiton", ei maksuosoitusta ollut kuulunut. Martin tarvitsi sitä, ja hän kirjoitti siitä. Tuli vain kiertelevä vastaus ja pyyntö, että he saisivat julkaistakseen lisää hänen kynänsä tuotteita. Hän oli käynyt nälkäisenä kaksi päivää odotellen tuota vastausta, ja sen saavuttua hän vei pyöränsä panttiin. Hän kirjoitti säännöllisesti kaksi kertaa viikossa Transcontinentalille noista viidestä dollarista, mutta vastauksia tuli hyvin harvoin. Hän ei tiennyt, että Transcontinental oli viettänyt vuosia kituvaa elämää, että se oli neljännen tai kymmenennen luokan lehti, jolla ei ollut pohjaa eikä perustaa, ei arvoa eikä juuri levikkiäkään ja jonka ilmoitukset olivat melkein armeliaisuuden osoituksia. Hän ei tiennyt sitäkään, että tuo samainen Transcontinental oli toimittajansa ja ammatillisten ilmoitusten kerääjiensä ainoa elinkeino, josta he voivat toimeentulonsa kiskoa vain siten, että jättivät vuokransa ja laskunsa maksamatta, jos suinkin saattoivat livistää niitä pakoon. Eikä hän myöskään voinut arvata, että tuo hänelle tuleva viisidollarinen oli mennyt erään ilmoitusten kerääjän talon maalaamiseen Alamedassa tai oikeastaan maaliin, sillä mies itse teki työn iltapäivisin, koska hänellä ei ollut varaa palkata ammattiyhdistyksen jäseniä ja koska se ensimmäinen maankiertäjä, jonka hän oli toimeen ottanut, oli saanut häneltä heti sellaisen potkun, että oli täytynyt mennä sairashuoneeseen parantelemaan katkennutta solisluuta.
Eivät myöskään ne kymmenen dollaria, joista Martin oli myynyt "Aarteenetsijänsä" chicagolaiselle sanomalehdelle, lämmittäneet hänen kättänsä. Artikkeli kyllä oli julkaistu jo aikoja sitten, kuten hän itse oli lukenut Central-lukusalissa, mutta toimittajalta ei kuulunut ainoatakaan sanaa. Hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta, vaikka hän merkityttämällä ne kirjoihin tiesi varmasti, että ne olivat saapuneet perille. Se ei ollut mitään muuta kuin suoranaista ryöstöä, hän päätteli — kylmäveristä varkautta. Hänen nähdessään nälkää näpisteltiin hänen varojansa, hänen kauppatavaraansa, joka yksistään hänelle leipää tuotti.
Youth and Age oli viikkolehti, ja se oli julkaissut kaksi kolmasosaa hänen kaksikymmentäyksituhatta sanaa sisältävästä sarjastansa, mutta sitten se teki konkurssin. Siinä katosi kaikki toivo hänen kuudestatoista dollaristaan.
Kaiken kukkuraksi hän menetti "Ruukkunsa", jota hän piti kaikkein parhaana kynänsä tuotteena. Epätoivoissaan hän oli lähettänyt sen The Billow -nimiselle hienoston viikkolehdelle San Franciscoon. Pääsyynä siihen, että hän oli lähettänyt sen tälle julkaisulle, oli ollut lyhyt matka, koska tarvitsi vain kulkea lahden yli Oaklandista toimitukseen, joten vastaus joutuisi tuota pikaa. Kahta viikkoa myöhemmin hän suunnattomaksi ilokseen näki, sanomalehtikioskissa, lehden viime numeron, jossa hänen kertomuksensa oli julkaistu kunniapaikalla ja runsaasti kuvitettuna. Sykkivin sydämin hän meni kotiinsa arvaillen, kuinka paljon hänelle maksettaisiin hänen parhaasta tuotteestansa. Myös se nopeus, jolla se oli hyväksytty ja julkaistu, riemastutti häntä. Ettei toimittaja ollut mitään etukäteen puhunut hänelle, se teki hänen hämmästyksensä sitä suuremmaksi. Odotettuaan viikon, kaksi ja vielä puoli lisäksi, epätoivo voitti arkuuden, ja hän kirjoitti The Billowin toimittajalle huomauttaen, että jonkin erehdyksen tai huolimattomuuden tähden hänen pieni saatavansa oli varmaankin unohdettu.
"Vaikka se ei olisi enempää, kuin viisi dollaria", ajatteli Martin itsekseen, "voin minä kuitenkin ostaa sillä kylliksi herneitä ja papuja voidakseni kirjoittaa tusinan samanlaisia ja parempiakin."
Vastaukseksi tuli toimittajan kirje, joka lopuksi herätti Martinin ihastusta.
"Me kiitämme teitä", kuului se, "teidän erinomaisesta avustuksestanne. Koko toimitus oli siihen erittäin ihastunut, ja kuten näette, me olemme julkaisseet sen viivyttelemättä kunniapaikalla. Toivomme hartaasti, että kuvitus olisi teitä miellyttänyt."
"Tarkemmin lukiessamme kirjettänne huomaamme teidän johtuneen sellaiseen harhaluuloon, että me maksamme tilaamattomista käsikirjoituksista. Sellainen ei kuitenkaan ole meidän tapamme, ja kuten tiedätte, saimme käsikirjoituksenne tilaamatta. Saadessamme kertomuksenne me luonnollisesti otaksuimme teidän tietävän meidän periaatteemme. Me voimme vain syvästi valittaa tätä onnetonta väärinkäsitystä ja vakuutamme teille kunnioitustamme. Vielä kerran kiittäen arvoisasta lähetyksestänne ja toivoen saavamme lähitulevaisuudessa lisää jäämme jne."
Siinä oli vielä jälkikirjoitus, että vaikka The Billowia ei juuri kenellekään vapaasti toimiteta, tuotti heille kuitenkin suurta mielihyvää saada lähettää lehti hänelle ilmaiseksi vuoden loppuun.
Saatuaan tämän opetuksen Martin kirjoitti kaikkien käsikirjoitustensa alkuun: "Tarjotaan käytettäväksenne määräämäänne korvausta vastaan."
"Jonakin päivänä", hän lohdutteli itseänsä, "he niitä rukoilevat minun määräämilläni ehdoilla käytettäväkseen."
Tähän aikaan hänessä syntyi kiihkeä halu tehdä kaikki niin täydellisesti kuin suinkin, ja sen vuoksi kirjoitettiin korjaillen uudestaan "Katusulku", "Elämän viini", "Ilo", "Merilauluja" ja muita aikaisempia kyhäelmiä. Kuten ennen, tuntui hänestä taas yhdeksäntoista tunnin työpäivä liian lyhyeltä. Hän kirjoitti tavattomasti ja luki vieläkin enemmän unohtaen raataessaan kokonaan sen tuskan, minkä tupakan hylkääminen hänelle oli tuottanut. Lääkkeen, jonka Ruth oli hankkinut hänelle tuota pahaa tottumusta vastaan, hän pani hyllyn kaukaisimpaan nurkkaan. Erittäinkin nälän kouristellessa häntä kidutti virkistysaineen puute, eikä väliä, kuinka usein hän voitti tuon himon, se asui hänessä kuitenkin yhtä voimakkaana kuin milloinkaan ennen. Hän piti kieltäymystään suurimpana voittona, mihin hän koskaan oli kyennyt. Ruthin ajatus siitä oli, että Martin vain teki oikein eikä muuta. Hän osti taskurahoillaan hänelle tupakan vastustajain merkin ja muutamien päivien kuluttua unohti koko asian.
Martinin konemaisesti tehdyillä jutuilla, vaikka hän vihasi ja inhosi niitä, oli menestystä. Niiden avulla hän saattoi lunastaa kaikki panttauksensa, maksoi melkein kaikki velkansa ja osti uudet kumit polkupyöräänsä. Nuo pikku jutut toivat joka tapauksessa pataan keittämistä ja antoivat hänelle tilaisuutta arvokkaaseen työhön, johon häntä yhä edelleenkin innostivat nuo White Mouselta saamansa neljäkymmentä dollaria. Siinä oli hänen toivonsa ankkuri, ja hän luotti varmasti siihen, että todella ensiluokkaiset aikakauskirjat maksavat tuntemattomallekin kirjailijalle saman palkkion, ellei paremminkin. Mutta kysymys oli siitä, miten päästä ensiluokkaisten aikakauskirjojen palstoille. Hänen parhaat kertomuksensa, esseensä ja runonsa kiersivät kerjäten näiden toimistoissa, ja kuitenkin hän luki joka kuukausi tusinoittain kömpelöitä, proosallisia ja epätaiteellisia juttuja niiden palstoilta. "Jospa edes yksi ainoa toimittaja", hän ajatteli joskus, "laskeutuisi alas mahtavuutensa korkeuksista ja kirjoittaisi minulle yhden ainoan rohkaisevan rivin! Ei väliä, vaikka minun tuotantoni hänen mielestään on tavatonta, ei väliä silläkään, että se on kelvotonta, varovalle järjelle käsittämätöntä, niissä kuitenkin, toden totta, täytyy olla edes joku säkene — joku ehkä liioiteltu — mutta kuitenkin säkene, joka heitäkin voi lämmittää." Ja sen jälkeen hän taas lähetti jonkun käsikirjoituksistansa, vaikkapa "Seikkailun" uudestaan maailmalle ja luki taas hylkäyslipun melkein henkeään pidätellen, turhaan etsien, eikö näkisi äänettömissä toimittajissa elonmerkkejä.
Kun Kalifornian suloinen kevät saapui, tuli hänen suurten tulojensa aikakaudesta loppu. Useita viikkoja oli häntä kiusannut juttuja välittävän sanomalehtiyhtiön outo äänettömyys hänen pikku juttuihinsa nähden. Silloin eräänä päivänä tuli yhdellä kertaa takaisin kymmenen hänen konemaisesti laatimaansa pikku juttua. Niitä seurasi oikein kirje, jossa selitettiin, että toimisto oli aivan ylenmäärin täynnä tuollaisia juttuja ja että kuluisi useita kuukausia, ennen kuin niitä mahdollisesti tarvittaisiin lisää. Martin oli aivan horjumatta luottanut noiden juttujen voimaan. Tähän asti oli tuo yhtiö maksanut hänelle viisi dollaria jokaisesta ja hyväksynyt jokikisen hänen lähettämänsä. Niinpä hän oli pitänyt noita jo oikeastaan myytyinä ja elänyt aivan kuin hänellä olisi ollut viisikymmentä dollaria pankissa. Siksi hänelle alkoi oikea nälkäkoulu, jonka aikana hän koetti myydä aikaisimpia teoksiansa julkaisuille, jotka eivät mitään maksaneet, ja myöhempiä aikakauskirjoille, jotka eivät niitä ostaneet. Tämän tähden täytyi kulkea taas edestakaisin sitä tietä, joka johti Oaklandin panttilainastoon. Muutamat sanaleikit ja pienet leikilliset runot, jotka hän möi eräälle New Yorkin viikkolehdelle, tekivät hänelle olemassaolon mahdolliseksi. Juuri tähän aikaan hän kirjoitti kyselykirjeitä useille suurille kuukausi- ja neljännesvuosijulkaisuille ja sai vastauksista tietää, että he sangen harvoin hyväksyivät lähetettyjä kirjoituksia, vaan että melkein kaikki heidän artikkelinsa saatiin siten, että ne tilattiin ammattimiehiltä, jotka olivat saavuttaneet kuuluisuuden kukin alallansa.