V LUKU
Se oli Martinille kova kesä. Käsikirjoitusten lukijat ja toimittajat olivat kesälomilla, ja julkaisut, jotka tavallisesti palauttivat käsikirjoitukset kolmessa viikossa, tarvitsivat siihen nyt kolme kuukautta ja enemmänkin. Ainoa lohdutus, mikä hänellä siitä oli, oli se että postimerkit säästyivät. Vain ryöstötoimistot näyttivät olevan ahkerassa toimessa, ja niille Martin menetti monet aikaisemmista tuotteistaan, sellaiset kuin "Helmenpyytäjät", "Merenkulku elinkeinona", "Merikilpikonnien pyydystäminen" ja "Luoteisväylä". Kaikista näistä käsikirjoituksista hän ei saanut penniäkään. Oli kyllä totta, että hän kuusikuukautisen kirjeenvaihdon jälkeen sovittelun kautta sai partaveitsen "Merikilpikonnien pyydystämisestä" ja että Acropolis-lehti lupasi hänelle viisi dollaria käteistä ja viiden vuoden ajaksi ilmaisen lehden "Luoteisväylästä" rehellisesti täyttäen sopimuksen loppuosan.
Sonetilla Stevensonista hänen oli onnistunut riistää kaksi dollaria eräältä bostonilaiselta toimittajalta, joka julkaisi kuukauslehteä Matthew Arnoldin maulla ja pennittömällä kukkarolla. "Peri ja helmi", sukkela, kaksisataa säettä sisältävä pilaruno, joka juuri kuumana oli taottu hänen aivoistaan, voitti erään San Franciscossa ilmestyvän, suurten rautateitten etuja palvelevan aikakauslehden toimittajan sydämen. Kun toimittaja kirjoitti tarjoten palkkioksi vapaata rautatielippua, kirjoitti Martin vastaan kysyen, voisiko tuon lipun siirtää toiselle. Sitä ei voinut, ja kun hän siten oli pelastunut lipun kaupitsemiselta, hän pyysi palauttamaan runonsa. Takaisin se tuli toimittajan pahoittelun seuraamana, ja Martin lähetti sen uudestaan San Franciscoon, tällä kertaa The Hornetille, arvossa pidetylle kuukauslehdelle, jonka oli kohottanut suureen maineeseen sen ensimmäinen toimittaja ja perustaja, maankuulu sanomalehtimies. Mutta The Hornetin aurinko oli alkanut peittyä sumuun jo paljoa ennenkuin Martin oli syntynytkään. Sen toimittaja lupasi Martinille viisitoista dollaria tuosta runosta, mutta kun se oli julkaistu, näytti koko lupaus unohtuneen. Kun useita hänen kirjeitänsä oli jätetty vastaamatta, Martin kirjoitti viimein oikein kiukkuisen kirjeen, ja se toi vastauksen. Sen oli kirjoittanut uusi toimittaja, joka kylmästi ilmoitti Martinille, ettei hän voi olla vastuunalainen edeltäjänsä erehdyksistä ja ettei hän omasta puolestaan ajatellut kovinkaan suuria tuosta "Peristä ja helmestä" ["Peri and the Pearl">[.
Mutta The Globe, muuan chicagolainen aikakauslehti kohteli Martinia kaikkein hävyttömimmin. Hän oli kieltäytynyt tarjoamasta "Merilaulujansa" julkaistavaksi, ennen kuin nälkä hänet siihen pakotti. Saatuaan matkapassit tusinalta aikakauslehdeltä pysähtyi se lopulta The Globen toimistoon. Kokoelmassa oli kolmekymmentä runoa, ja hänen tuli saada dollari kustakin. Ensimmäisenä kuukautena julkaistiin neljä, ja hän sai heti neljän dollarin maksuosoituksen, mutta kun hän luki niitä, hän kauhistui nähdessään, miten pahoin niitä oli pidelty. Jossakin tapauksessa nimi oli muutettu, "Loppu" esimerkiksi oli muutettu "Lopettamiseksi" ja "Uloimpien riuttojen laulu" "Koralliriuttojen lauluksi". Kerran oli annettu aivan toinen nimi — ihan väärä nimi — hänen lapselleen. Hänen "Revontuliensa" sijalle toimittaja oli painattanut "Linnunradan". Mutta vielä kauheampaa oli nähdä, miten itse runot oli turmeltu. Martin valitti ja hikoili, ja upotti sormensa tukkaansa. Lauseita, säkeitä ja kokonaisia säkeistöjä oli pyyhitty pois tai käännelty mielin määrin, niin että ne olivat muuttuneet aivan käsittämättömiksi. Joskus säkeitä ja säkeistöjä oli "tehty" hänen säkeittensä sijalle. Hän ei voinut otaksua, että täysjärkinen toimittaja olisi tähän syyllinen, vaan hänen uudistuva päätelmänsä oli, että tämä oli juoksupojan tai latojan tihutyötä. Martin kirjoitti viivyttelemättä ja pyysi toimittajaa lakkauttamaan julkaisun ja palauttamaan runot hänelle. Hän kirjoitti uudestaan ja uudestaan rukoillen, vaatien ja uhaten, mutta hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta. Kuukausi kuukauden jälkeen tuo pahoinpitely jatkui, kunnes kaikki kolmekymmentä olivat ilmestyneet, ja kuukausittain hän sai maksuosoituksen niistä, jotka olivat ilmestyneet edellisissä numeroissa.
Huolimatta näistä lukuisista epäonnistumisista piti häntä yllä muisto niistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka hän oli saanut White Mouselta, vaikkakin hänen täytyi antautua yhä enemmän ja enemmän tilapäistyöhön. Hän keksi oikean leipäpuun maataloudellisissa viikkolehdissä ja ammattijulkaisuissa, mutta uskonnolliset viikkolehdet antoivat hänen helposti ymmärtää, ettei hänen nälkäännääntymisestään olisi mitään vahinkoa. Veden ollessa näin matalimmillaan, kun hänen musta pukunsa oli pantissa, hän teki oikein julkisen hyökkäyksen — ainakin hänestä tuntui siltä — ottamalla osaa kilpailuun, jonka järjesti Maaseudun Tasavaltalais-Puolueen Vaalikomitea. Kilpailussa oli kolme haaraa, ja hän vastasi niihin kaikkiin nauraen katkerasti itselleen, että hän oli pakotettu niin arvottomaan taisteluun elämänsä puolesta. Hänen runonsa sai ensimmäisen palkinnon, kymmenen dollaria, hänen vaalilaulunsa toisen palkinnon viisi dollaria ja hänen artikkelinsa "Tasavaltalaisen Puolueen periaatteista" ensimmäisen palkinnon kaksikymmentä dollaria, joka oli hänelle sangen mairittelevaa, kunnes hän alkoi koota noita palkintojansa. Jotakin hullua oli sattunut tuossa Maaseudun Vaalikomiteassa, sillä vaikka siinä oli jäsenenä eräs rikas pankkimies ja senaattori, noita rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Kun tämä asia oli vielä kuumimmillaan, hän tunsi ymmärtävänsä myöskin Demokraattisen Puolueen periaatteita ja voitti ensimmäisen palkinnon samanlaisessa kilpailussa. Ja vielä kaiken lisäksi hän sai tämän kaksikymmentä dollaria. Mutta ensimmäisestä yrityksestä voittamiansa neljääkymmentä dollaria hän ei ikinä saanut.
Keksiessään keinoja, miten helpoimmin voisi käydä Ruthia tervehtimässä, hän päätti, että pitkä kävelymatka Pohjois-Oaklandista Ruthin kotiin ja päinvastoin veisi liian paljon aikaa ja hän vei mustan pukunsa panttiin vapauttaakseen pyöränsä. Tämä oli käytännöllinen keino, sillä se säästi monta tuntia työhön ja antoi muuten tilaisuuden seurustella Ruthin kanssa. Pari polvihousuja ja vanha ihotakki muodosti sangen soveliaan puvun, jolla saattoi iltaisin tehdä Ruthin kanssa yhteisiä pyörämatkoja. Sitä paitsi hänellä ei nyt ollutkaan juuri tilaisuutta tavata lemmittyänsä Morsen talossa, sillä rouva Morse jatkoi tarmokkaasti seurallisia harrastuksiaan. Ne verrattomat olennot, joita hän siellä tapasi ja joihin hän vain vähän aikaisemmin oli katsonut ylöspäin, ikävystyttivät häntä nyt aivan pelottavasti. He eivät enää olleet hänen mielestään niin korkealla. Kova työ, kärsimykset ja lakkaamattomat pettymykset olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja kärtyisäksi, ja tuollaisten ihmisten lörpöttely teki hänet hulluksi. Hän ei suinkaan ollut liian itserakas. Hän punnitsi heidän ajatustensa ahtautta sillä mitalla, jonka hän oli saanut suurten ajattelijain teoksista. Ruthin kotona hän ei koskaan tavannut laajakatseisia ihmisiä — lukuunottamatta professori Caldwellia, ja häntä hän oli tavannut vain yhden ainoan kerran. Kaikki nuo muut olivat pelkkiä tomppeleita, pintapuolisia, suurellisia ja tietämättömiä. Heidän tietämättömyytensä häntä hämmästytti kaikista eniten. Mikä ihme heitä vaivasi? Mihin he olivat hävittäneet kaiken kasvatuksensa? He olivat käyttäneet samoja kirjoja kuin hänkin. Kuinka oli ollut mahdollista, etteivät he olleet saaneet niistä kerrassaan mitään?
Hän tiesi, että oli olemassa ylevää henkevyyttä ja syvällisiä, todellisia ajattelijoita. Hänellä oli todistuksia kirjoista — kirjoista, jotka olivat kasvattaneet häntä ja kohottaneet hänet morselaisen ahdashenkisyyden yläpuolelle. Hän tiesi, että maailmassa oli korkeampaa henkevyyttä kuin mitä oli tavattavissa tässä morselaisten seurapiirissä. Hän luki novelleja Englannin seuraelämästä, ja niissä hän näki välähdykseltä miehiä ja naisia, jotka puhuivat politiikkaa ja filosofiaa. Ja hän oli lukenut suurten kaupunkien salongeista, yksinpä Yhdysvalloissakin, joihin taide ja nero kokoontuivat. Hulluudessaan hän menneisyydessä oli luullut, että kaikki hyvinhoidetut ihmiset työväen luokan yläpuolella olivat syntymälahjaksi saaneet henkevyyden voiman ja kauneuden tajun. Sivistys ja kovetetut kaulukset olivat hänestä kuuluneet erottamattomasti yhteen, ja hän tunsi pettyneensä luulossaan, että korkea koulukasvatus ja mestarillisuus olivat yksi ja sama asia.
Hyväpä siis, hän taisteli päästäksensä yhä eteenpäin ja ylös. Ja hän ottaisi Ruthin kanssansa. Hän rakasti häntä syvästi ja oli varmasti vakuuttunut, että Ruth olisi loistava tähti millaisessa salongissa hyvänsä. Samaten kuin hän selvästi käsitti, että hänen aikaisempi ympäristönsä oli häntä itseään pitänyt vankina, hän käsitti, että Ruth myös oli aivan samanlaisessa vankeudessa. Tyttö paralla ei ollut ollut tilaisuutta kehittää itseään. Hänen isänsä hyllyillä olevat kirjat, seinillä olevat maalaukset ja musiikkiteokset olivat vain prameilua. Oikealle kirjallisuudelle, todelliselle maalaukselle ja todelliselle musiikille morselaiset ja heidän kaltaisensa olivat kuolleet. Ja kaikkia niitä suurempi oli itse elämä, josta he olivat toivottoman tietämättömiä. Huolimatta unitaarisista ja vanhoillis-vapaamieliseen naamariin puetuista taipumuksistaan he olivat jääneet kaksi miespolvea selittävän tieteen jälkeen; heidän henkinen kehityksensä oli keskiaikaista, samalla kun heidän ajatuksensa olemassaolon ja elämän kaikkeuden yksinkertaisimmista totuuksista tuntui omaksuneen yliaistillisen ja hämäräperäisen käsityskannan, joka oli yhtä nuori kuin nuorin rotu, yhtä vanha kuin luolaihminen, ja vanhempi, — joka sai pleistoseeniajan apinaihmisen pelkäämään pimeässä; joka pani ensimmäisen ajattelemattoman hebrealaisen luulemaan, että Eeva tuli lihaksi Aatamin kylkiluusta; joka sai Descartesin rakentamaan ihanteellisen järjestelmänsä maailman kaikkeudesta oman vähäpätöisen minänsä perustalle; ja joka johti kuuluisaa brittiläistä kirkonmiestä julistamaan kehitysopin mitättömäksi niin purevan ivallisesti, ettei hän vain saavuttanut heti paikalla hyväksymistä ja suosionosoituksia, vaan raapusti vielä nimensä pahamaineisilla variksenvarpailla historian lehdille.
Niin mietti Martin ja mietti edelleen, kunnes hänelle selvisi, että ero näiden asianajajien, upseerien, liikemiesten ja pankkivirkailijoiden ja niiden työväenluokan miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, oli vain siinä ruoassa, jota he söivät, vaatteissa, joita käyttivät, ja naapureissa, joitten kanssa elivät. Tietysti heistä kaikista puuttui jotakin, jota hän löysi itsestään ja kirjoista. Morset olivat näyttäneet hänelle parasta, mitä heidän yhteiskunnallinen asemansa voi tuottaa, eikä hän suinkaan ollut hurmaantunut siitä. Itse vaivaishoitolainen, rahanlainaajien orja, ja kuitenkin hän tunsi olevansa kaikkien niiden yläpuolella, joita hän tapasi Morsen talossa; ja kun hän oli saanut käyttökelpoisen pukunsa pois pantista, hän liikkui heidän keskellään kuin elämän kuningas väristen siitä alennuksen tunteesta, jota joku prinssi kärsisi, jos hänet tuomittaisiin elämään vuohipaimenten kanssa.
"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja", hän huomautti herra Morselle eräänä iltana päivällistä syödessä, "mutta miksi? Ettehän te tunne heitä ettekä heidän oppejansa."
Keskustelun oli johtanut tälle ladulle rouva Morse, joka koko illan oli tarkoitusperäisesti laulanut herra Hapgoodin ylistystä. Kasööri oli Martinin musta lammas, ja hänen hyvä tuulensa saattoi sangen helposti kadota, kun tuli kysymys tästä tyhmyyksien loistavasta edustajasta.
"Kyllä", oli hän sanonut, "Charlie Hapgood on niin sanottu tulevaisuuden mies — joku on minulle sanonut hänestä niin paljon. Ja se on totta. Hän kohoaa vielä kuvernöörin tuolille, ennen kuin hän kuolee ja — kuka tietää? — ehkä Yhdysvaltain Senaattiin."
"Mikä panee teidät ajattelemaan niin?" kysyi rouva Morse.
"Minä olen kuullut hänen puhuvan vaalitilaisuudessa. Se oli niin taitavan typerä ja epäitsenäinen ja samalla niin vakuuttava, etteivät johtajat voi muuta kuin pitää häntä varmana ja luotettavana, samalla kun hänen mauttomuutensa olivat niin keskinkertaisen äänestäjän mauttomuuksien kaltaisia, että — oh, no niin, tiedättehän, miten jokainen imartelee sitä ihmistä, joka on pukenut sanoiksi juuri hänen ajatuksensa ja tarjoaa niitä ominansa hänelle."
"Minä todellakin luulen, että sinä olet mustasukkainen herra
Hapgoodille", virkahti Ruth tarttuen puheeseen.
"Taivas varjelkoon!"
Se kauhun ilme, joka oli kohonnut Martinin kasvoille, kiihoitti rouva
Morsen taisteluhalua.
"Te todellakaan ette tahtone sanoa, että herra Hapgood olisi tyhmä?" hän kysyi jäätävän kylmästi.
"Ei kai tyhmempi kuin keskinkertainen tasavaltalainen", kuului vastaus, "tai tavallinen demokraatti. Ne ovat tyhmiä kaikki tyynni, elleivät ole viekkaita, ja harvat heistä ovat viekkaita. Ainoat viisaat tasavaltalaiset ovat miljonäärit ja heidän tietoiset aseenkantajansa. He tietävät, millä puolella on voi heidän leivällään, ja he tietävät, miksi."
"Minä olen tasavaltalainen", keskeytti herra Morse kevyesti. "Sanokaapa, mihin luokkaan te minut asetatte."
"Oh, te olette tietämättänne aseenkantaja."
"Aseenkantaja?"
"No, miksi ei? Te palvelette yläluokan harrastuksia. Teillä ei ole mitään tekemistä työväenluokan eikä rikosasiain kanssa. Teidän tulonne eivät ole riippuvaiset vaimonpieksäjistä eikä taskuvarkaista. Te saatte toimeentulonne yläluokan herroilta, ja se, joka elättää toista, on hänen herransa. Kas niin, te olette siis aseenkantaja. Teidän tulee tukea yhteiskunnan pääomiaomistavia yhdistyksiä, koska te palvelette niitä."
Herra Morsen kasvot punottivat hiukan.
"Minä tunnustan, herraseni", hän sanoi, "että te puhutte kuin joku sosialistiroisto."
Juuri sellaisena hetkenä Martin teki huomautuksensa:
"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja, mutta miksi? Te ette tunne heitä ettekä heidän oppejansa."
"Teidän elämänviisautenne kuuluu aivan sosialistien opilta", vastasi herra Morse, jolloin Ruth tuijotti levottomana toisen kasvoista toisiin ja rouva Morse säteili onnesta ja tyytyväisyydestä, kun oli sattunut näin onnellinen tilaisuus, joka saattoi herättää hänen herransa ja miehensä vastenmielisyyttä tuohon nuorukaiseen.
"Se, että minä sanon, että tasavaltalaiset ovat tyhmiä ja pitävät vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä särkyneinä saippuakuplina, ei tee minua sosialistiksi", sanoi Martin hymyillen. "Ei sekään, että minä epäilen Jeffersonia ja sitä epätieteellistä ranskalaista, johon hän oppinsa perustaa, tee minua sosialistiksi. Uskokaa minua, herra Morse, te olette lähempänä sosialisteja kuin minä, joka olen heidän vannoutunut vihollisensa."
"Nyt te suvaitsette laskea leikkiä", oli kaikki, mitä toinen sai sanotuksi.
"En ollenkaan. Minä puhun aivan tosissani. Te vielä uskotte tasa-arvoisuuteen, ja kuitenkin te työskentelette lakimiesyhdistyksessä ja nuo yhdistykset päivästä päivään yhä ahkerammin työskentelevät tasa-arvoisuuden hävittämiseksi. Ja te sanotte minua sosialistiksi sen tähden, että minä kiellän tasa-arvoisuuden, sen tähden, että minä vain väitän sitä, mitä te elämässänne toteutatte. Tasavaltalaiset ovat tasa-arvoisuuden vihollisia, vaikka useimmat heistä taistelevat tasa-arvoisuutta vastaan juuri tuo kaunis sana huulillansa. Sen tähden minä sanon heitä tyhmiksi. Mitä minuun tulee, minä olen yksilöllisyyden kannattaja. Minä ajattelen, että kilpajuoksu on liian kiihkeä, taistelu liian ankara. Se on se läksy, jonka minä olen oppinut kehitysopista — tai vähintäänkin luulen oppineeni. Kuten sanoin, minä olen yksilöllisyyden kannattaja, ja yksilöllisyys on sosialismin ikuinen ja vannoutunut vihollinen."
"Mutta tehän käytte sosialistien kokouksissa", iski herra Morse.
"Tietysti, juuri kuten vakooja käy vihollisen leirissä. Miten muuten te voisitte oppia vihollisenne voimaa tuntemaan? Sitä paitsi, minua huvittavat heidän kokouksensa. He ovat hyviä taistelijoita, ja olkootpa sitten oikeassa tai väärässä, he ovat lukeneet kirjoja. Jokainen heistä tietää enemmän kehitysopista ja kaikista muista opeista kuin joku tavallinen teollisuuspomo. Kyllä, kyllä minä olen ollut puolessa tusinassa heidän kokouksiansa, mutta se ei tee minusta sosialistia enempää kuin herra Charlie Hapgoodin juhlapuheen kuunteleminen tekee minusta tasavaltalaista."
"Minä en sille mitään voi", sanoi herra Morse vältellen, "että uskon teidän kuitenkin kallistuvan sinne päin."
"Todentotta!" ajatteli Martin itseksensä, "hän ei tiedä kerrassaan mitään siitä, mistä minä juuri hänelle puhuin. Hän ei ole ymmärtänyt yhtään sanaa. Mihin ihmeeseen hän on kasvatuksensa ja sivistyksensä hukannut?"
Tällä tavalla Martin oli joutunut silmä silmää vasten taloudellisen tai luokkamoraalin kanssa, ja pian se näytti hänestä suunnattomalta hirviöltä. Omalta kohdaltaan hän oli yksilöllinen moralisti, ja vastenmielisempää kuin typerä pöyhkeys oli hänestä noiden häntä ympäröivien ihmisten moraali, joka oli merkillinen taloudellisten, metafyysillisten, siveellisten tunteitten ja kuvitelmain sekamelska.
Samanlaisen hämmästyttävän esimerkin hän sai paljoa lähempänä omaa kotiansa. Hänen sisarensa Marian oli seurustellut erään työteliään, nuoren mekaanikon kanssa, joka oli syntyperältään saksalainen ja joka perinpohjin opittuaan ammattinsa oli perustanut polkupyöräin korjauspajan. Sen rinnalla hän oli ruvennut välittämään halpoja polkupyöriä ja teki erinomaisia kauppoja. Marian oli käynyt Martinin luona juuri vähää ennen kuin kihlaus julkaistiin ja käydessään leikillä ennustanut Martinin kädestä hänen tulevaisuuttansa. Tullessaan seuraavan kerran vierailulle hän toi Hermann von Schmidtin mukanansa. Martin teki kunniaa ja onnitteli molempia iloisen leikillisellä tavallaan, joka ei kuitenkaan erikoisesti miellyttänyt hänen sisarensa tollomaista rakastajaa. Tämä vaikutelma tuli yhä pahemmaksi, kun Martin luki ääneen puolisen tusinaa runosäkeistöjä, jotka hän oli rustannut sisarensa edellisen vierailun johdosta. Se oli yleiseen tyyliin tehty, leikillinen ja herttainen pala, jolle hän oli antanut nimen "Povari". Hän oli hämmästynyt lopetettuaan lukemisensa huomatessaan, että siskon kasvoille ei ollutkaan noussut iloinen ihastus. Sen sijaan hänen silmänsä olivat pelokkaasti luotuina sulhaseen, ja kun Martin seurasi tuota katsetta, hän huomasi tuon arvokkaan tulevan lankomiehen hieman epämuodostuneille kasvoille ilmestyneen synkän ja uhkaavan vastenmielisyyden. Tapaus meni ohi, vieraat lähtivät aikaisin, ja Martin unohti pian koko asian, vaikka hän hetkisen oli hämmästyneenä ihmetellyt erehdystään, kun hän oli luullut, että jokainen nainen, vaikkapa kuuluisikin työväenluokkaan, tuntisi itsensä mairitelluksi ja ihastuisi, jos joku kirjoittaisi runon juuri hänestä.
Monen illan perästä tämän jälkeen Marian tuli taas tervehtimään häntä, tällä kertaa yksin. Eikä hän suinkaan viivytellyt tullakseen itse asiaan, jolloin hän pahoillaan nuhteli häntä siitä, että hän oli sen tehnyt.
"No mutta Marian", Martin ihmetteli. "Sinä puhut aivan kuin sinä häpeäisit sukulaisiasi tai ainakin omaa veljeäsi."
"Niin minä teenkin", sinkautti toinen.
Martin oli aivan poissa suunniltaan hämmästyksestä nähdessään nöyryytyksen kyyneleet hänen silmissään. Hänen pahastumisensa, johtukoon sitten mistä tahansa, oli rehellinen.
"Mutta Marian, miksi sinun Hermannisi on mustasukkainen, jos minä kirjoitan runon omasta sisarestani."
"Ei hän ole mustasukkainen", nyyhkytti Marian. "Hän sanoo, että se oli sopimaton, si… siveetön."
Martin päästi pitkän, ihmettelevän vihellyksen ja etsi sitten tuon jäljennöksen "Povaristansa".
"Minusta se ei ole sellainen", hän sanoi lopuksi, tarjoten käsikirjoitusta hänelle. "Lue itse ja näytä minulle, missä se tuntuu sinusta siveettömältä — sitä sanaahan sinä käytit, eikö niin?"
"Hän sanoo niin, ja hän sen nyt kuitenkin tietää", kuului vastaus samalla kun käsikirjoitus työnnettiin syrjään suunnattomalla inholla. "Ja hän sanoi, että sinun täytyy se repiä kappaleiksi. Hän sanoo, ettei hän tahdo vaimoksensa sellaista, josta sellaisia asioita on kirjoitettu ja josta jokainen voi lukea. Hän sanoo, että se on alentavaa eikä hän tahdo sitä sietää."
"Mutta katsohan nyt, Marian. Tuollainen ei ole yhtään mitään muuta kuin tyhmyyttä", alkoi Martin, mutta muutti heti paikalla mielensä.
Hän näki edessänsä onnettoman tytön, tiesi turhaksi koettaa vakuuttaa hänen miehellensä tai hänelle, että he olivat väärässä, ja vaikka koko juttu hänestä oli järjetön ja naurettava, hän päätti antautua.
"Olkoon menneeksi", hän virkahti repien käsikirjoituksen moneen kappaleeseen ja heittäen sen paperikoriin.
Hän lohdutteli itseään sillä tiedolla, että jo silloin tämän runon koneella kirjoitettu kappale oli matkalla New Yorkiin erääseen aikakauslehteen. Ei Marian eikä hänen miehensä saisi sitä koskaan tietää, eikä maailma eikä hän itse menettäisi iloa saada lukea tuota sievää vaaratonta runoa, jos se nyt kerran julkaistaisiin.
Marian astui lähemmäksi ottaakseen nuo kappaleet paperikorista.
"Saanko minä?" hän pyysi.
Martin nyökäytti päätänsä katsellen mietteissään häntä, kun hän siinä keräsi revittyjä käsikirjoituksen kappaleita ja työnsi niitä takkinsa taskuun — ilmeisesti hyvillänsä käyntinsä onnistumisesta. Sisar muistutti häntä Lizzie Connollystä, vaikka hänessä oli vähemmän tulta, notkeutta ja elämänhalua kuin tuossa toisessa työväenluokan tytössä, jonka seurassa hän oli pari kertaa ollut. Mutta he olivat kuitenkin pari, puvun ja käytöksen puolesta, ja Martin hymyili sisäisesti huvittuneena mielikuvituksensa vilkkaudelle verratessaan näitä niihin, joita tapasi rouva Morsen vierashuoneessa. Leikillisyys häipyi kuitenkin hänen mielestään, ja hän tunsi suunnatonta yksinäisyyttä. Tämä hänen sisarensa ja morselaisten vierashuone olivat peninkulmapatsaita hänen tiellänsä, jota hän oli kulkenut, ja hän oli jättänyt ne jälkeensä. Hän katsahti heltyneenä ympärilleen ja vähiin kirjoihinsa. Ne olivat ainoat toverit, jotka hänelle olivat jääneet.
"Kuule, mitä sinä sanoitkaan?" hän kysyi hätkähtäen hämmästyksestä.
Marian kertasi kysymyksensä.
"Minkäkö tähden minä en mene työhön", hän purskahti nauruun, joka oli vain puoliksi sydämellistä. "Tuo sinun Hermannisi kai on puhunut sinulle siitä."
Sisar pudisti päätänsä.
"Älä valehtele", Martin komensi, ja sisaren päännyökkäys todisti, että hän oli arvannut oikein.
"Kuulepas, sano sinä tuolle sinun Hermannillesi, että hän pitää huolen omista asioistaan. Se, että minä kirjoitan runoja siitä tytöstä, jonka kanssa hän seurustelee, on kyllä hänen asiansa, mutta sen ulkopuolella ei hänellä ole mitään sanottavaa.
"Ymmärrätkö?"
"Sinä et siis usko, että minä onnistun kirjailijana, vai?" hän jatkoi. "Sinä et siis luule, että minä kelpaisin siksi? — Sinä luulet, että minä olen rappiolle joutunut raukka ja koko perheen häväistys?"
"Minä luulen, että olisi paljon parempi, jos sinä hankkisit itsellesi jonkun toimen", sanoi sisar vakavasti, ja Martin näki hänen tarkoittavan totta. "Hermann sanoo — —"
"Piru hänet vieköön!" huudahti Martin hyväntuulisesti. "Yksi asia, jonka minä tahtoisin tietää, on, milloin sinä menet naimisiin. Samalla sinä voisit koettaa ottaa selville Hermannisi ajatuksen, salliiko hän sinun ottaa vastaan häälahjan minulta."
Häntä huvitti tuo tapaus vielä sen jälkeen kuin sisar oli mennyt, ja pari kertaa hän purskahti nauruun, joka muuttui katkeraksi, kun hän näki sisarensa ja tämän sulhasen, oman luokkansa edustajat ja samalla Ruthin luokan jäsenet sovittavan ahtaan, pienen elämänsä ahtaisiin, pieniin kaavoihin, — se oli karja, joka kokoontui yhteen koettaen muodostaa elämänsä toisten mielipiteitten mukaan, olematta vähässäkään määrässä yksilöitä tai elämättä todellista elämää vain sen tähden, että nuo lapselliset kaavat tuli lakkaamatta ottaa huomioon. Hän kutsui heidät kaikki eteensä pitkässä saattueessa: Bernard Higginbothamin käsikädessä herra Butlerin kanssa, Hermann von Schmidtin kaulakkain Charlie Hapgoodin kanssa, ja yksitellen ja parittain hän tuomitsi heidät ja lähetti pois — tuomitsi sen elämänkäsityksen ja siveellisen vaatimuksen mukaan, minkä hän oli oppinut kirjoista. Turhaan hän kyseli: missä ovat suuret sielut, suuret miehet ja naiset? Hän ei löytänyt heitä niitten huolettomien, raakojen ja tyhmien olentojen joukossa, jotka olivat noudattaneet hänen mielikuvituksensa kutsua ja saapuneet hänen ahtaaseen huoneeseensa. Hän tunsi inhoa heitä kohtaan; samanlaista inhoa varmaan Kirke tunsi sikoihinsa. Kun hän oli lähettänyt heidät kaikki pois ja ajatteli olevansa yksinänsä, saapui eräs myöhästynyt tulija, odottamaton ja kutsumaton vieras. Martin katseli häntä, näki kankeareunaisen hatun ja kaksirivisen takin ja väännähtelevät olkapäät ja tiesi, että tuo oli sama nuori katupoika, joka oli ollut kerran hän itse.
"Sinä olit samanlainen' kuin kaikki muutkin, nuori mies", sanoi Martin ivaten. "Sinun moraalisi ja tietosi olivat juuri samanlaisia kuin heidänkin. Sinä et ajatellut etkä toiminut omasta puolestasi. Sinun mielipiteesi samoin kuin sinun vaatteesikin olivat valmiiksi tehdyt; sinun toimintasi oli järjestetty yleistä hyväksymistä silmällä pitäen. Sinä olit kukko omassa laumassasi, koska toiset hyväksyivät sinun toimintasi. Sinä tappelit ja hallitsit tuota laumaa, vaikkei se sinua erikoisesti huvittanut, — sinä tiedät, että sinä todella inhosit sitä, — vain sen tähden, että toiset pojat taputtivat sinua olkapäälle. Sinä voitit Juustonaaman, koska sinä et tahtonut antautua, etkä voinut antautua, osaksi sen tähden, että sinä olit raaka elukka, ja lopuksi sen tähden, että sinä uskoit kaikkien ympärilläsi uskovan, että miehekkyyden mitta oli se raaka viileys, joka ilmeni parhaiten siinä, että koetit raadella kappaleiksi kanssaihmisiäsi. Katsos sinä koiranpenikka! Sinä ryöstit toisilta pojilta tytöt, ei sen tähden, että sinä tarvitsit niitä, vaan siksi, että niitten ihmisten ytimissä, jotka asuivat sinun ympärilläsi ja määräsivät sinun siveellisen toimintasi, asui villioriin ja koirashylkeen vaistot. Niinpä niin, vuodet ovat kuluneet, ja mitä sinä siitä kaikesta nyt ajattelet?"
Aivan kuin vastaukseksi tuossa näyssä tapahtui äkillinen muodonvaihdos. Puvusta katosi katupoikien tunnusmerkit ja sijalle ilmestyi tavalliset vaatteet; kankeus katosi kasvoista, kovuus silmistä, ilme lientyi ja hienostui, ja siinä kuvastui sisäisen elämän kauneus ja tieto. Tuo muuttunut olento oli sangen suuressa määrässä hänen nykyisen minänsä kaltainen, ja kun hän katseli sitä, hän huomasi lukulamppunsa joka sitä valaisi, heittävän säteitä häneen ja sen kirjan yli, jota hän luki. Hän katsahti kirjan nimilehteä ja luki: "Estetiikan teoria". Silloin hän otti asuntonsa tuossa uudessa olennossa, asetti varjostimen lukulampulleen ja jatkoi "Estetiikan teorian" lukemista.