VI LUKU
Eräänä kauniina syyspäivänä, samanlaisen intiaanikesän ihanana päivänä kuin se, jolloin heidän rakkautensa tuli tietoisesti ilmaistuksi vuosi sitten, Martin luki "Rakkaussikermäänsä" Ruthille. Oli iltapäivä ja he olivat ajaneet kuten ennenkin mielikukkulallensa vuoristoon. Silloin tällöin yhä uudestaan Ruth oli keskeyttänyt hänen lukemisensa ihastuksensa huudahduksilla, ja nyt pannessaan viimeisen käsikirjoitusliuskan koteloonsa Martin odotti hänen arvosteluaan.
Ruth viivytteli ennen kuin puhui, mutta vihdoin hän alkoi hidastellen ja epäröiden pukea sanoihin todelliset ajatuksensa.
"Minusta ne ovat kauniita — hyvin kauniita; mutta sinä et voi myydä niitä, vai voitko? Sinä näet, mitä minä tarkoitan", hän sanoi melkein rukoillen. "Tämä sinun kirjoituksesi ei ole käytännöllistä. Jokin siinä on vikana — ehkä on vika ostajissa — ja se estää sinua ansaitsemasta sillä elantoasi. Älä ymmärrä minua väärin, rakkaani. Minä tunnen itseni imarrelluksi ja ylpeäksi ja kaikkea tuota — enkä minä olisi oikea nainen, jos minä tuntisin toisin — kun sinä kirjoitat nuo runot minulle. Mutta ne eivät tee meidän avioliittoamme mahdolliseksi. Etkö sinä näe sitä, Martin? Älä luule sitä itsekkyydeksi. Se on rakkautta, ajatus meidän tulevaisuudestamme painaa minua. Kokonainen vuosi on kulunut siitä, kun me opimme tuntemaan toistemme rakkauden, eikä meidän vihkimäpäivämme ole kuitenkaan tullut sen lähemmäksi. Sinä et saa pitää minua epähienona puhuessani sinulle meidän hääpäivästämme, sillä koskeehan se minun sydäntäni ja kaikkea, mitä minussa on. Miksi sinä et ota tointa jostain sanomalehdestä, jos sinä nyt kerran olet niin kiintynyt tuohon kirjoittamiseen? Miksi sinä et halua tulla reportteriksi … joksikin aikaa nyt kuitenkin?"
"Se turmelisi minun tyylini", kuului hänen hiljainen, yksitoikkoinen vastauksensa. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon minä olen tehnyt työtä saadakseni tyylin."
"Mutta nuo pikku jutut", väitti Ruth. "Sinä sanot niitä täytetyöksi.
Sinä olet kirjoittanut niitä paljon. Eivätkö ne turmele sinun tyyliäsi?"
"Eivät. Niihin nähden on asia toinen. Nuo pikku jutut syntyivät silloin, kun ankara päivän työ, joka koski tyyliä ja kaikkea muuta, oli päättynyt. Mutta reportterin ammatti on samaa täytteen hankkimista aamusta iltaan, se tulee elämässä pääasiaksi. Se elämä on täynnä turhaa touhua — elämää vain siinä hetkessä, ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Ja luonnollisesti, ilman pienintäkään ajatusta tyylistä paitsi reportterityylistä, ja se ei ole luonnollisesti mitään kirjallisuutta. Tulla reportteriksi nyt, jolloin minun tyylini on saamaisillaan muodon, hioutumaisillaan, olisi minun kirjalliselle tulevaisuudelleni itsemurha. Mitä noihin pikku juttuihin tulee, jokainen sana jokaisessa jutussa oli kuitenkin minun omaa itseäni. Niissä kuvastui minun itsekunnioitukseni ja kauneudenrakkauteni, ja sittenkin minun mieleni oli paha, että minun täytyi niitä tehdä. Se oli melkein kuolemansynti. Ja minä olin salaisesti iloinen, että niitten ostaminen lopetettiin, vaikka minun pukuni menivätkin panttiin. Mutta sitä iloa, mitä tunsin kirjoittaessani 'Rakkaussikermääni'! Siinä oli luomisen iloa jaloimmassa muodossa. Se korvasi minulle kaiken."
Martin ei voinut käsittää, ettei Ruthilla ollut pienintäkään aavistusta mistään luomisen ilosta. Hän käytti tuota sanontatapaa — juuri hänen huuliltansa Martin oli sen ensi kerran kuullut. Hän oli lukenut sitä, tutkinut sitä yliopistossa valmistuessaan filosofian kandidaattitutkintoon, mutta hän ei ollut itsenäinen eikä luova. Hänessä ei ollut mitään persoonallista, vaan hänen kulttuurinsa oli vain sen märehtimistä, minkä toiset jo ennen olivat märehtineet.
"Luuletko sinä, ettei toimittaja ollut oikeassa korjaillessaan sinun 'Merilaulujasi'?" hän kysyi. "Muista, että toimittajan on täytynyt hankkia itselleen taitoa ja hänellä täytyy olla lahjoja, muuten ei hän olisi toimittajaksi päässytkään."
"No siinä tulee taas meitä vastaan tuo itsepintainen ennakkoluuloisuus", kuohahti Martin, kuten aina silloin, kun tuli puhe toimittajista. "Mikä on, ei ole ainoastaan oikein, vaan parhain mahdollinen. Se, mitä elämässä esiintyykin, puolustaa riittävästi sen sopivaisuutta esiintymään, — ja huomaa tarkoin, tavalliset ihmiset itsetiedottomasti uskovat, että näin on asianlaita, ei vain tässä asiassa, vaan kaikissa asioissa. Se on heidän tietämättömyytensä luonnollisesti, joka panee heidät uskomaan sellaista roskaa, — heidän tietämättömyytensä, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin se henkisen elämän murha, jota Weininger kuvaa. He luulevat ajattelevansa, ja nuo ajattelemattomat olennot ovat elämän yksinvaltiaita ja tuomitsevat niitä, jotka todella ajattelevat."
Hän vaikeni, sillä hänen mielensä oli vallannut se tunne, että hän puhui
Ruthin pään yli.
"Minä olen varma, että minä en ole ikinä kuullut tuosta Weiningeristä", vastasi Ruth, "ja sinä yleensä puhut niin kauheasti, että sinua on aivan mahdoton seurata. Minä puhuin siis toimittajain lahjakkuudesta — —"
"Ja minä sanon sinulle", keskeytti Martin, "päälahjakkuus yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa noihin toimittajiin nähden on epäonnistuneisuus. Kirjailijoina he ovat epäonnistuneet. Älä luule, että he mieluimmin ovat valinneet konttoripöydän, noitten tuhansien pikkuhommien aherruksen ja työnantajaansa orjuuden kuin kirjoittamisen riemun. He ovat koettaneet kirjoittaa, mutta he ovat epäonnistuneet, ja siinä onkin koko asian kirous. Kaikki käytävät kirjalliseen onnistumiseen ovat vartioidut, ja vartijoina istuvat nuo vahtikoirat, jotka kirjallisuudessa ovat epäonnistuneet. Toimittajat, aputoimittajat, tilapäistoimittajat, suurin osa heistä ja käsikirjoitusten lukijat ja aikakauslehtien ja kirjain kustantajat, suurin osa heistä — melkein kaikki heistä — ovat miehiä, jotka ovat tahtoneet kirjoittaa ja ovat epäonnistuneet. Ja he — kelvottomimmat kaikista olennoista auringon alla — ovat juuri niitä olentoja, jotka päättävät, mikä on soveliasta painettavaksi, mikä ei, — he, joilla ei ole yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta, jotka ovat todistaneet, että heiltä puuttuu jumalaista tulta, istuvat tuomitsemassa itsenäisyyttä ja neroa. Ja heidän jälkeensä tulevat arvostelijat, epäonnistuneita yrittäjiä kaikki, niin monta kuin heitä onkin. Älä sano minulle, etteivät he ole uneksineet korkeita unelmia ja koettaneet kirjoittaa runoja ja romaaneja, sillä he ovat, ja ovat epäonnistuneet. Katsos, tavallinen arvostelu on inhottavampi ja ellottavampi kuin kalanmaksaöljy. Mutta sinähän tiedät minun mielipiteeni arvosteluihin ja oikeutettuun arvosteluun nähden. On olemassa suuria arvostelijoita, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin pyrstötähdet. Jos minä epäonnistun kirjailijana, silloin minä hankin itselleni toimittajan ammatin."
Ruthin ajatus oli vilkas, ja hänen paheksumisensa rakastajansa lausunnosta sai tukea siitä epäjohdonmukaisuudesta, jota hän luuli hänen lausunnossaan tapaavansa.
"Mutta Martin, jos niin olisi asianlaita, että kaikki ovet olisivat suljetut, kuten sinä päätät niin varmasti, kuinka sitten on mahdollista, että yksikään suuri kirjailija on voinut esiintyä?"
"He ovat tehneet mahdottoman mahdolliseksi", hän vastasi. "He tuottivat sellaisia loistavia, leimuavia töitä, jotka polttivat heidän vastustajansa poroksi. He ovat päässeet ilmestymään kuin ihmeen kautta voittamalla tuhannen vedon yhtä vastaan. He voittivat itsellensä oikeuden, koska he olivat Carlylen taistelukuntoisia jättiläisiä, joita ei voitu nujertaa. Ja minun on tehtävä samoin. Minun täytyy tehdä mahdoton mahdolliseksi."
"Mutta jos epäonnistut? Sinun täytyy samalla ottaa muutkin lukuun,
Martin."
"Jos minä epäonnistun?" Hän katseli häntä hetkisen, aivan kuin se ajatus, jonka Ruth oli lausunut, olisi ollut jotakin kerrassaan mahdotonta. "Jos minä epäonnistun, silloin minusta tulee toimittaja, ja sinusta tulee toimittaja vaimo."
Ruth rypisti otsaansa tuolle pilalle — rypisti niin kauniisti ja jumalaisesti, että Martinin täytyi suudella pois nuo rypyt.
"Kas niin, annahan olla", Ruth sanoi koettaen vetäytyä vapaaksi hänen lumoavan voimansa vaikutukselta. "Minä olen puhunut isälle ja äidille. Minä en ole koskaan ennen asettunut heidän tahtoansa vastaan. Minä vaadin, että he kuulisivat minua. Minä olin tottelematon lapsi. Kuten tiedät, he molemmat ovat sinua vastaan; mutta minä vakuutin heille uudestaan ja uudestaan rakastavani sinua, ja lopulta isä suostui siihen, että jos sinä tahdot, sinä pääsisit heti alkamaan hänen toimistossaan. Ja samalla hän omasta aloitteestaan lupasi maksaa sinulle heti alussa niin suuren palkan, että me voisimme mennä naimisiin ja saisimme itsellemme pienen pesän jossakin. Minun mielestäni hän menetteli erittäin hienosti — eikö sinunkin?"
Martinin sydäntä viilsi synkkä epätoivo ja tuska, ja koneellisesti, jotakin epäselvää mutisten, hänen kätensä meni taskuun saadaksensa sieltä tupakkaa ja paperia, joita hänellä ei enää ollut, kääriäkseen niistä savukkeen, ja Ruth jatkoi:
"Rehellisesti puhuen — ja älä anna sen loukata itseäsi: minä tahdon sanoa, millainen hänen suhteensa on sinuun — hän ei pidä sinun radikaalisista mielipiteistäsi, ja hän luulee, että sinä olet laiska. Tietysti sinä itse tiedät, ettet ole. Minä tiedän, että sinä teet kovasti työtä."
Kuinka kovasti, ei Ruthkaan sitä tiennyt, johtui ajatus Martinin mieleen.
"Vai niin", hän sanoi, "millaiset minun mielipiteeni ovat? Ovatko ne sinusta radikaalisia?"
Martin katsoi häntä silmiin ja odotti vastausta.
"Minusta ne ovat — tuota, kumouksellisia", vastasi Ruth.
Martin oli saanut vastauksen kysymykseensä, ja niin masentunut hän oli elämän harmaudesta, että unohti sen viekoittelevan tarjouksen, jonka Ruth oli hänelle tehnyt. Ruth puolestaan ei uskaltanut enää mennä kauemmaksi ja oli valmis odottamaan hänen vastaustaan, jolloin hän voisi ottaa asian uudestaan puheeksi.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Martinilla oli myös oma kysymyksensä tehtävänä hänelle. Hän tahtoi tietää, missä määrässä Ruth uskoi häneen, ja viikon kuluessa molemmat olivat saaneet vastauksensa. Martin kiiruhti sitä lukemalla hänelle esityksensä "Auringon häpeäpilkuista".
"Miksi sinä et rupea sanomalehden kirjeenvaihtajaksi?" kysyi Ruth, kun Martin oli lopettanut. "Sinä rakastat kirjoittamista niin suuresti, ja minä luulen, että sinä onnistuisit. Sinä voisit kohota ja hankkia itsellesi nimen sanomalehtimiehenä. On olemassa melkoinen joukko suuria erikoiskirjeenvaihtajia. Heidän palkkansa on suuri ja heidän työmaansa koko maailma. Heitä lähetetään kaikkialle — Afrikan sisäosiin, kuten Stanley, tai haastattelemaan paavia tai tutkimaan tuntematonta Tiibettiä."
"Sinä et siis pidä minun esseestäni", kysyi Martin. "Sinä uskot, että minulla on joitakin mahdollisuuksia sanomalehtialalla, mutta ei kirjallisuudessa?"
"Ei, ei; minä pidän siitä. Se kuuluu hyvältä. Mutta minä pelkään, että se menee sinun lukijoittesi pään yli — ainakin minulle niin kävi. Se kuuluu kauniilta, mutta minä en sitä ymmärtänyt. Sinun kovin tieteellinen sanontatapasi on minulle käsittämätöntä. Sinä olet äärimmäisyysihminen, sinä tiedät sen, ystäväni, ja mitä sinä voit käsittää, saattaa olla käsittämätöntä useimmille meistä."
"Minä luulen, että minun filosofinen sanontatapani sinua oudostuttaa", oli kaikki, mitä Martin saattoi sanoa.
Hän oli juuri lukenut kypsyneimpiä ajatuksiansa, joille hän oli antanut muodon, ja hänen sielunsa leimusi vielä, siksi Ruthin arvostelu teki hänet mykäksi.
"Älä välitä siitä, kuinka huonosti se nyt lieneekin kirjoitettu", hän vihdoin jatkoi, "mutta etkö sinä näe siinä mitään — sen perusajatuksessa, tarkoitan?"
Ruth pudisti päätänsä.
"En; se eroaa niin kokonaan kaikesta siitä, mitä minä olen lukenut. Minä olen lukenut Maeterlinckiä ja ymmärtänyt häntä — —"
"Hänen mystillisyyttään — ymmärrätkö sinä sitä?" kuohahti Martin.
"Kyllä; mutta tuota sinun, joka on olevinaan hyökkäys sitä vastaan, minä en ymmärrä. Tietysti, jos omaperäisyys otetaan — —"
Martin keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä, jota ei seurannut puhe. Hänelle selvisi äkkiä, että Ruth puhui ja oli jo puhunut hetken aikaa.
"Itse asiassa sittenkin, kirjaileminen on ollut sinulle leikkiä", hän kuului sanovan. "Totisesti, sinä olet leikitellyt sillä jo kyllin kauan. On aika ottaa elämä vakavasti — meidän elämämme, Martin. Tähän asti sinä olet elänyt vain itsellesi."
"Sinä siis tahdot, että minun on ryhdyttävä sinun määräämääsi työhön."
"Niin. Isä on tarjonnut — —"
"Minä ymmärrän sen", keskeytti Martin, "mutta se mitä minä tahtoisin tietää, on: oletko sinä kadottanut uskosi minuun vai etkö?"
Ruth puristi äänettömänä hänen kättänsä silmissään kostea kiilto.
"Sinun kirjoituksiisi, rakas", hän myönsi puoleksi kuiskaten.
"Sinä olet lukenut paljon minun tuotantoani", sanoi Martin melkein karkeasti. "Mitä sinä arvelet siitä? Onko se ihan toivotonta? Miltä se tuntuu verratessa muiden kirjailijain tuotantoon?"
"Mutta he myyvät tuotantonsa, ja sinä … et voi."
"Se ei ole vastaus minun kysymykseeni. Luuletko sinä, että kirjaileminen ei ole ollenkaan minun kutsumukseni?"
"Silloin minun on vastattava." Ruth terästi itseänsä tehdäksensä sen. "Minä en luule, että sinut on luotu kirjailijaksi. Suo minulle anteeksi, rakas. Sinä pakotat minua sanomaan sen; ja sinä tiedät, että minä tunnen kirjallisuutta paremmin kuin sinä."
"Kyllä, olethan sinä filosofian kandidaatti", myönsi Martin miettivästi, "ja sinun tulisi tuntea."
"Mutta minulla on enemmänkin sanottavaa", hän lisäsi hetkisen äänettömyyden jälkeen, joka oli kiusallinen heille molemmille. "Minä tiedän, mitä minussa on. Yksikään ei tiedä sitä niin hyvin kuin minä. Minä tiedän, että minä kerran onnistun. Minua ei saada nutistetuksi. Minä tiedän, mitä minun tulee sanoa runossa ja romaanissa ja esseessä. Minä en kuitenkaan pyydä sinua uskomaan siihen. Minä en pyydä sinua uskomaan minuun tai minun kirjoituksiini. Mitä minä pyydän sinulta on, että sinä rakastaisit minua ja uskoisit rakkauteeni.
"Vuosi sitten minä pyysin sinulta aikaa kaksi vuotta. Yksi niistä vuosista on nyt kulunut. Ja minä uskon sieluni ja kunniani kautta, että ennen kuin tämä vuosi on loppuun kulunut, minä tulen onnistumaan. Sinä muistat kai sanoneesi kauan aikaa sitten, että kirjailijaksikin tulee palvella jonkinlainen oppiaika. Katsos, minä olen palvellut sen. Minä olen opiskellut, tutkinut ja siivilöinyt. Kun minä olen tiennyt, että sinä odotat minua, minä en ole koskaan laiskotellut. Tiedätkö, että minä olen unohtanut, mitä on mennä rauhallisesti levolle? Muutamia miljoonia vuosia sitten minä tiesin, mitä on nukkua kylliksensä ja herätä luonnollisella tavalla unesta. Minut on nyt aina herättänyt kellonpärinä. Kun minä menen nukkumaan myöhään tai varhain, asetan minä kellon soimaan määrättyjen tuntien kuluttua; se ja lampun sammuttaminen ovat minun viimeiset tietoiset toimeni.
"Kun minua alkaa nukuttaa, minä vaihdan raskaan kirjan keveämpään. Ja jos minä torkahdan sen ääreen, minä hakkaan päätäni nyrkeillä pysyäkseni valveilla. Jostakin luin kerran miehestä, jota nukkuminen peloitti. Kipling sen jutun juuri kertookin. Mies asetti kannuksen niin, että kun tajuttomuuden tila tuli, painui hänen alaston ruumiinsa rautaisen kannuksen hampaisiin. Minä olen tehnyt jotenkin samoin. Minä katson kelloon ja päätän: ei ennen puolta yötä, kello yhtä, kahta tai kolmea kannusta siirretä pois. Ja niin se pitää minua valveilla tuohon määrättyyn hetkeen asti. Tuo kannus on ollut minun vuodetoverini kuukausimääriä. Nyt minä olen päässyt siihen, että viiden ja puolen tunnin uni on liian suuri ajan hukka. Minä nukun nyt neljä tuntia. Minä olen ollut nääntyä unen tarpeeseen. On aikoja, jolloin minä olen ollut päästäni pyörällä unen tarpeesta — aikoja, jolloin kuolema lepoineen ja rauhoineen suorastaan viettelee minua; aikoja, jolloin aivoissani lakkaamatta kummittelevat Longfellowin säkeet:
"'On meri tyyni ja syvä; sen povessa kaikilla lepo on hyvä. Vain askel ja rauhan sait, polskis ja poreita pinnalle hait.'
"Tietysti tämä on ainoastaan hulluutta. Se johtuu vain hermostumisesta ja ylenmääräisestä rasituksesta. Mutta kysymys on: miksi minä olen antautunut tähän? Sinun tähtesi. Lyhentääkseni oppivuosiani. Pakottaakseni menestyksen kiirehtimään. Ja minun oppivuoteni ovat nyt palvellut. Minä tunnen mahdollisuuteni. Minä vannon, että minä kuukaudessa opin enemmän kuin tavallinen ylioppilas koko vuodessa. Minä tiedän sen, sen vakuutan sinulle. Ellei minulla olisi niin tuskaista tarvetta saada sinua ymmärtämään, en minä puhuisi tästä sinulle. Se ei ole kerskailua. Minä arvostelen tietojani kirjojeni perustalla. Sinun veljesi ovat nyt jo tietämättömiä raakalaisia siihen tietoon verraten, minkä minä olen hankkinut kirjoista pitkinä unettomina öinä. Kauan sitten minä halusin tulla kuuluisaksi. Minä välitän nyt maineesta sangen vähän. Minä tahdon saada sinut. Minä isoan sinua enemmän kuin ruokaa, vaatteita tai tunnustusta. Minä unelmoin saada painaa pääni sinun rinnoillesi ja nukkua vuosisadan tai enemmän, ja se unelma muuttuu todeksi, ennen kuin vuosi on kulunut."
Hänen voimansa virtasi häneen aalto aaltoa ajaen; ja hetkenä, jolloin hänen tahtonsa voimakkaimmin vastusti häntä, Ruth tunsi suurinta vetovoimaa häneen. Se voima, joka aina oli vuotanut Martinista Ruthiin, kuohui nyt hänen intohimoisessa äänessään, säkenöivissä silmissään ja siinä elämän väkevyydessä ja hengen aateluudessa, joka hyrskyi hänen sielussaan. Ja sinä hetkenä, ja vain yhden ainoan silmänräpäyksen, Ruth näki verhon aukeavan sielunsa silmiltä — aukeama, jonka läpi hän näki vilahduksen todellisesta Martin Edenistä, loistavasta ja voittamattomasta; ja kuten eläinten kesyttäjillä on epäilyksen hetkensä, niin hänkin tunsi sinä hetkenä epäilevänsä omaa voimaansa voida kesyttää tämän miehen henkinen viileys.
"Vielä toinen asia", jatkoi Martin. "Sinä rakastat minua. Mutta miksi sinä minua rakastat? Juuri se ihmeellinen minussa, joka pakottaa minua kirjoittamaan, herättää sinun rakkauttasi. Sinä rakastat minua, koska minä olen jotenkin toisenlainen kuin ne miehet, jotka sinä olet tuntenut ja joita olisit voinut oppia rakastamaan. Minua ei oltu luotu konttoripulpettia, laskusarakkeita, liike-elämän touhuja eikä lain saivartelua varten. Pane minut tekemään sellaista — tee minut noiden toisten miesten kaltaiseksi, nyhjäämään samaa työtä, hengittämään heidän kanssaan samaa ilmaa, paljasta minulle elämässä vain ne näköalat, jotka heille ovat paljastuneet, ja sinä olet turmellut erotuksen, turmellut minut, turmellut rakkautesi kohteen. Haluni kirjoittaa on elinvoimaisin osa minussa. Jos minä olisin ollut pelkkää raaka-ainetta, ei minulla olisi ollut halua kirjoittaa, etkä sinä olisi halunnut minua mieheksesi."
"Mutta sinä unohdat", keskeytti Ruth, sillä hänen nopea ajatuksensa keksi sopivan vertauskohdan. "On ollut yltiöpäisiä keksijöitä, jotka ovat antaneet perheensä nääntyä nälkään koettaessaan keksiä sellaista ihmettä kuin ikiliikkuja. Epäilemättä heidän vaimonsa rakastivat heitä ja kärsivät heidän kanssaan ja heidän puolestansa, ei vain tuon hullun ikiliikkujakuvitelman vuoksi, vaan siitä huolimattakin."
"Totta", kuului vastaus. "Mutta on ollut keksijöitä, jotka eivät ole olleet yltiöpäitä ja jotka ovat nähneet nälkää koettaessansa keksiä käytännöllisiä esineitä; ja joskus he pääsivät perille, he onnistuivat. Tietysti minä en etsi mitään mahdottomuuksia — —"
"Sinä käytät siitä sanaa 'tehdä mahdoton mahdolliseksi'", keskeytti
Ruth.
"Minä käytin kuvakieltä. Minä ponnistan vain voidakseni tehdä, mitä ihmiset ovat tehneet ennenkin — kirjoittaa ja saada toimeentuloni kirjoittamisella."
Ruthin äänettömyys kannusti häntä edelleen.
"Sinusta siis minun päämääräni on yhtä mahdoton kuin ikiliikkuja?" hän kysyi.
Hän luki hänen vastauksensa hänen kädenpuristuksestaan — surkutteleva äidin käsi hyväilemässä haavoitettua lasta. Ja Ruthille hän olikin haavoittunut lapsi, soaistu mies, joka koetti tehdä mahdottoman mahdolliseksi.
Ennen kuin he lopettivat keskustelunsa, varoitti Ruth Martinia asettumasta hänen isäänsä ja äitiänsä vastaan.
"Mutta rakastathan sinä minua?" kysyi Martin.
"Rakastan, rakastan!" huudahti Ruth.
"Ja minä rakastan sinua enkä heitä, eivätkä he mitenkään voi vahingoittaa minua." Voitonriemu helähti hänen äänessään. "Sillä minä luotan sinun rakkauteesi enkä pelkää heidän vihaansa. Kaikki maailmassa voi kadota, vain rakkaus ei. Rakkaus ei voi hairahtua, ellei se ole heikko ja kesken syntynyt, joka horjuu ja lankeaa tiellä."