VII LUKU
Martin oli sattumoin tavannut sisarensa Gertruden eräässä kulmassa Broadwayllä — kulmassa, joka oli sangen vaikea ainaisen tungoksen vuoksi. Odottaessaan nurkassa raitiovaunua Gertrude oli keksinyt hänet ensin, huomannut hänen terävät, nälkäiset kasvonpiirteensä ja epätoivoisen, onnettoman ilmeen silmissä. Totta olikin, hän oli epätoivoinen ja onneton. Hän oli juuri tullut hyödyttömästä keskustelusta panttilainaajan kanssa, jolta oli koettanut kiristää lisää lainaa polkupyöräänsä vastaan. Sumuiset, sateiset päivät olivat saaneet Martinin panttaamaan pyöränsä joku aika sitten samalla, kun hän otti mustan pukunsa vapaaksi.
"Onhan teillä se musta puku", sanoi lainaaja, joka tunsi hyvin kaikki hänen panttikappaleensa. "Teidän ei tarvitse sanoa, että olette mennyt ja pantannut sen tuolle Jew-roistolle. Sillä jos te olette — —"
Mies oli katsonut uhkaavasti, ja Martin oli kiiruhtanut huudahtamaan.
"Ei, ei, kyllä se on minulla. Mutta minä tarvitsen sitä muutamassa tilaisuudessa."
"Vai niin", sanoi kiskuri heltyneenä. "Ja minä tarvitsen sitä muutamassa tilaisuudessa, ennen kuin minä voin antaa teille lisää lainaa. Älkää luulko, että pidän tätä liikettä huvin vuoksi!"
"Mutta se on neljänkymmenen dollarin pyörä ja hyvässä kunnossa", oli
Martin väittänyt. "Enkä minä ole saanut siitä kuin seitsemän dollaria.
Ei, en seitsentäkään! — kuusi ja neljänneksen. Te otitte koron
etukäteen."
"Jos tahdotte rahaa, tuokaa musta puku", oli ollut vastaus, joka oli ajanut Martinin ulos tuosta pesästä, niin suuri epätoivo sydämessä, että se näkyi kasvoillakin ja liikutti hänen sisartaan.
Tuskin he olivat kohdanneet toisensa, kun Telegraph Avenuen raitiovaunu saapui ja pysähtyi ottaaksensa joukon myöhästyneitä iltapäivän kaupassakävijöitä. Rouva Higginbotham ymmärsi liikkeestä, jolla Martin auttoi häntä vaunuun, ettei Martin aikonutkaan seurata mukana. Hän kääntyi portaalla ja katsahti häneen. Hänen kuihtuneet kasvonsa hellyttivät häntä sydänjuuriin asti.
"Etkö sinä tulekaan mukaan?" hän kysyi.
Samassa hän oli astunut alas hänen rinnalleen.
"Minä kävelen — liikuntoa, näetkös", selitti Martin.
"Sitten minäkin kävelen muutaman kadunkulman", virkahti sisar. "Ehkä se tekee minulle hyvää. Minä en ole ollut oikein hyvinvoipa viime aikoina."
Martin katsahti häneen ja huomasi hänen tilansa, hänen vaivalloisesta esiintymisestään, epäterveellisestä lihavuudesta, riippuvista olkapäistä, väsyneistä kasvoista turvottuneine piirteineen ja raskaasta jalan noususta, jossa ei ollut notkeutta — oikea irvikuva vapaan ja onnellisen ihmisen astunnasta.
"Sinun on parasta odottaa tässä", sanoi Martin, sillä sisar oli alkanut jo puuskuttaa yhden kadunvälin käveltyään, "ja ajaa seuraavalla vaunulla."
"Herra nähköön — enkös minä olekin jo aivan väsynyt!" puuskutti sisar. "Mutta kyllä minä kuitenkin olen yhtä kykenevä kävelemään kuin sinäkin noissa kengissä. Pohjathan ovat niin ohuet, että ne ovat hajalla, ennen kuin olet ehtinyt Pohjois-Oaklandiin."
"Minulla on parempi pari kotona."
"Tule meille huomenna päivälliselle", kutsui sisar hajamielisesti. "Herra Higginbotham ei ole silloin kotona. Hän menee San Leandroon liikeasioille."
Martin pudisti päätä, mutta ei voinut pidättää susimaista, nälkäistä ilmettä hyökkäämästä kasvoilleen, kun hän kuuli päivälliskutsun.
"Sinulla ei ole penniäkään, Mart, ja sen tähden sinä kävelet. Liikuntoa!" virkkoi sisar koettaen antaa äänellensä halveksivan ilmeen, mutta onnistuen vain uikuttamaan sen itkunsekaisesta "Katsos, annas kun katson!"
Ja etsien kukkarostaan hän painoi viiden dollarin rahan hänen kouraansa.
"Minä muistelen, että unohdin sinun syntymäpäiväsi viime kerralla,
Mart", hän mutisi väsyneesti.
Martin puristi vaistomaisesti kultarahan kouraansa. Samana hetkenä hän tiesi, ettei hänen pitäisi ottaa sitä vastaan, ja löysi itsensä taistelemassa epätietoisuutta vastaan. Tämä kultakolikko merkitsi kuitenkin ruokaa, elämää ja valoa hänen ruumiilleen ja sielulleen, voimaa kirjoittaa ja — kuka sen tietää? — ehkäpä kirjoittaa jotakin, joka toisi monta tällaista kultakolikkoa. Selvänä hänen mielikuvituksessaan polttivat ne kaksi esseen käsikirjoitusta, jotka hän juuri oli lopettanut. Hänellä oli ne pöytänsä alla, ylimpänä palautettujen käsikirjoitusten päällä, sillä hänellä ei ollut ollut postimerkkejä lähettää niitä, ja hän näki niitten nimet juuri sellaisina kuin oli ne koneella kirjoittanut — "Salaisuuden Korkeat Papit" ja "Kauneuden Kehto"; hän ei ollut koskaan tarjonnut niitä kenellekään. Ne olivat ainakin yhtä hyvät kuin ne, mitä hän koskaan ennen oli kirjoittanut tätä lajia. Jospa hänellä vain olisi postimerkkejä niihin! Silloin varmuus hänen lopullisesta onnistumisestaan kohosi hänen mieleensä, ja se oli nälälle voimakas seuralainen, ja nopealla liikkeellä hän antoi kultarahan livahtaa taskuunsa.
"Minä maksan sen sinulle takaisin, Gertrude, satakertaisesti", hän änkytti, vaikka kurkkua tuskallisesti kuroi ja silmiin kohosi kostea kiilto. "Huomaa minun sanani!" hän huudahti voimakkaammin. "Ennen kuin vuosi on kulunut, minä voin panna sata tuollaista pikkuista, keltaista kolikkoa sinun käteesi. Minä en pyydä sinua uskomaan minua. Kaikki, mitä voit tehdä, on odottaa ja nähdä."
Eikä sisar häntä uskonutkaan. Hänen epäilyksensä teki hänen olonsa epämiellyttäväksi, ja ottamatta huomioon toisen valoisaa uskoa hän sanoi:
"Sinulla on nälkä, Mart. Se näkyy sinun jokaisesta piirteestäsi. Tule syömään meille milloin tahansa. Minä lähetän jonkun lapsista sanomaan, milloin herra Higginbotham ei ole kotona. Ja Mart…"
Martin odotti, vaikka hän tiesi sydämessään, mitä sisar aikoi sanoa, niin selvä hänelle oli siskon ajatuksenjuoksu.
"Etkö sinä luule, että sinun olisi aika ottaa joku toimi?"
"Etkö sinä usko, että minä vielä voitan?" kysyi Martin.
Sisar pudisti päätä.
"Kukaan ei usko minuun, Gertrude, paitsi minä itse." Hänen äänensä oli intohimoisen kapinallinen. "Minä olen tehnyt nyt jo hyvää työtä sangen paljon, ja ennemmin tahi myöhemmin minä voin myydä sitä."
"Mistä sinä tiedät, että se on hyvää?"
"Siitä, että…", hän änkytti samalla kun koko kirjallisuuden vainio ja kirjallisuuden historia avautui hänen aivoissaan, osoittaen hänelle, miten turhaa oli koettaa vakuuttaa sisarelle tällaista asiaa. "Tuota, koska se on parempaa kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta, mitä aikakauslehdissä on julkaistu."
"Toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", sanoi sisar epävarmasti, mutta epäselvästi uskoen oman ajatuksensa oikeuteen luullessaan tietävänsä, mikä toista vaivasi — "minä toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", hän kertasi, "ja tule meille päivälliselle huomenna."
Autettuaan häntä vaunuun Martin kiirehti postitoimistoon ja osti kolmella dollarilla postimerkkejä, ja kun hän myöhemmin samana päivänä mennessään Morsen taloon pysähtyi postitoimiston edessä, oli hänellä kainalossa suuri kasa paksuja, pitkiä kirjekuoria, joihin hän oli käyttänyt jokikisen näistä merkeistä, paitsi kolmea kahden sentin merkkiä, jotka hän oli säästänyt tulevan, tiukan tarpeen varalta.
Siitä tuli merkitsevä ilta Martinille, sillä päivällisen jälkeen hän tapasi Russ Brissendenin. Kuinka hän sattui olemaan siellä, kenen ystävä hän oli tai mikä sattuma oli hänet johtanut sinne, sitä ei Martin tiennyt. Hän ei myöskään ollut utelias kysymään asiaa Ruthilta. Lyhyesti, Brissenden teki Martiniin sellaisen vaikutuksen, että hän sairasti verenvähyyttä ja näytti pintapuoliselta, eikä hän kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tuntia myöhemmin hän päätti, että Brissenden oli sen lisäksi aika tomppeli. Sillä hän kiersi huoneesta toiseen, tuijottaen tauluihin ja pistäen nenänsä kirjoihin ja aikakauslehtiin, joita hän otti pöydiltä ja hyllyiltä. Vaikka hän oli talossa ventovieras, hän lopuksi erottautui erilleen muusta seurasta, painautuen suureen, mukavaan nojatuoliin ja alkaen mielenkiinnolla lukea ohutta teosta, jonka oli vetänyt taskustaan. Lukiessaan hän antoi hajamielisesti ja hyväillen sormensa sivellä tukkaansa. Martin ei huomannut häntä sen enempää koko iltana, paitsi kerran, jolloin hän näki hänen kiihkeästi ja voitonvarmasti keskustelevan useitten nuorten naisten kanssa.
Sattuipa sitten, kun Martin lähti talosta, että hän tapasi Brissendenin, joka jo oli ehtinyt talon ulkoportaille.
"Kas vain, tekö se olette?" sanoi Martin.
Toinen vastasi epäselvällä murahduksella, mutta alkoi astella hänen rinnallaan. Martin ei tehnyt toista yritystä saada aikaan keskustelua, ja useita kulmanvälejä he kulkivat sanaakaan vaihtamatta.
"Mahtava vanha aasi!"
Huudahduksen pikaisuus ja voimakkuus hämmästytti Martinia. Häntä alkoi huvittaa, ja samana hetkenä hänelle selvisi lisääntynyt vastenmielisyyden tunne tuota toista kohtaan.
"Mitä varten te käytte tuollaisissa paikoissa?" sinkahutettiin hänelle, kun vielä oli äänettä kuljettu muutamia kulmanvälejä.
"Mitä varten te itse siellä käytte", kysyi Martin takaisin.
"Hitto vieköön, mistä minä sen tiedän", kuului taas. "Joka tapauksessa oli se minun ensimmäinen vierailuni. Jokaisessa päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia, ja täytyyhän ne jollakin tavalla kuluttaa. Tulkaa, niin otetaan ryyppy."
"Olkoon menneeksi", vastasi Martin.
Samassa hän aivan hämmästyi valmiuttaan hyväksyä toisen ehdotus. Kotona oli useita kappaleita tilapäistyötä odottamassa, ennen kuin hän menisi vuoteeseen. Ja vuoteeseen mentyä häntä odottaisi Weissmanin teos puhumattakaan Herbert Spencerin omasta elämäkerrasta, jota hän luki yhtä suurella mielenkiinnolla kuin jännittävintä romaania. Miksi hän kuluttaisi aikaa tämän miehen seurassa, josta hän ei pitänyt? hän mietti. Mutta samalla se ei ollut kuitenkaan tuo mies eikä juominenkaan, joka häntä kutsui tälle ryypylle, — kirkkaat valot, peilit, kristallilasien säteily ja kuumat leimuavat kasvot ja epäselvä juopuneitten äänten sorina häntä sinne veti. Juuri sitä se oli — se oli tuo miesten ääni, toivorikkaitten miesten, miesten, jotka hengittivät menestystä ja kuluttivat rahansa juomalla kuten miehet. Hän oli yksin, se häntä vaivasi; sen vuoksi hän juuri oli siepannut tuon tarjouksen aivan kuin nälkäinen kala koukun, jossa oli lihava mato. Koskaan hän ei ollut sen jälkeen kuin Shelley Hot Springsissä Joen kanssa ja lukuunottamatta tuota lasia, jonka hän joi portugalilaisen sekatavarakauppiaan kanssa, juonut mitään julkisessa kapakassa. Ponnistaessaan niin äärimmilleen henkisiä kykyjään hänellä ei ollut väkijuomien tarvetta. Mutta nyt hän tunsi himoitsevansa ryyppyä — tai mieluumminkin sitä ilmakehää, jossa ryypyt jaettiin ja mielihyvällä maisteltiin. Sellainen paikka oli Grotto, jossa hän ja Brissenden heittäytyivät mukaviin nahalla päällystettyihin nojatuoleihin ja joivat skotlantilaista ja soodaa.
He puhelivat. He puhuivat monista asioista, ja nyt Brissenden ja Martin tilasivat vuoronperään skotlantilaista ja soodaa. Martin, jonka pää kesti tavattomasti, ihmetteli toisen kykyä sietää alkoholia, mutta vielä enemmän häntä hämmästytti toisen erinomainen keskustelukyky. Ei kestänyt kauan ennen kuin hän tuli siihen vakaumukseen, että Brissenden tietää kaikki, ja sen vuoksi hän päätti, että tässä oli toinen henkevä ihminen, jonka hän oli tavannut. Mutta hän huomasi, että Brissendenissä oli sitä, mitä professori Caldwellilta puuttui, nimittäin tulta — neron hehkuvaa, kesytöntä tulta. Hänen kielensä oli leimuavan elävä. Hänen ohuet huulensa sinkauttelivat lauseita, jotka iskivät ja purivat; tai hän puhui viehättävän runollisesti ja hellästi aivan kuin nuo pehmeällä äänellä esitetyt lauseet olisivat sametin hienoina, hohtavina ja välkkyvinä kummunneet hänen ohuilta huuliltaan ja sittenkin kauneutta säteillen ja tunkeutuneet elämän tutkimattomiin ja salattuihin syvyyksiin; ja taas hänen ohuet huulensa kaiuttivat ja jymisyttivät ilmoille totuuksia kaikkeuden raatelevista taisteluista ja ristiriidoista, lauseita, jotka helisivät kirkkaina kuin hopea, jotka avasivat loistavia ja tähtikirkkaita näköaloja, jotka vetivät lyhyen loppuponnen tieteen viimeisistä saavutuksista ja sanoivat vieläkin enemmän — käyttivät runoilijan kieltä ylimaailmallisista totuuksista, jotka sanoitta voivat ilmetä, mutta jotka runoilija voi pukea tavallisin sanoin viehättävään ja kaikille tajuttavaan muotoon. Jonkin sisäisen näkemyksen ihmeen kautta hänen katseensa ulottui kauemmaksi kuin mikään kokemusoppi, jota mikään kieli ei voinut kuvata, ja sittenkin puhetaidon verrattoman ihmeen kautta hän keksi tajuttavat sanat voidakseen valaista Martinille ne viestit, mihin tavalliset kuolevaiset eivät kykene.
Martin unohti kokonaan ensimmäisen vastenmielisen vaikutelmansa. Tässä oli toteutunut paras, mistä kirjat puhuivat. Tässä oli hänellä nero, elävä ihminen, johon saattoi katsoa ylös. "Minä makaan tomussa sinun jalkaisi juuressa", oli ajatus, jota Martin lakkaamatta itsekseen kertasi.
"Te olette tutkinut kehitysoppia", hän sanoi ääneen viitaten toisen lausuntoon. Hänen ihmeekseen Brissenden pudisti päätä. "Mutta te puhutte totuuksia, joita vain kehitysoppi voi todistaa", väitti Martin, mutta sai vastaukseksi ihmettelevän ilmeen. "Teidän päätelmänne ovat sopusoinnussa niiden kirjojen kanssa, jotka teidän on täytynyt lukea."
"Olen iloinen kuullessani sen", kuului vastaus. "Että minun tiedonpuutteeni voi johtaa minua suoraan pääsemään totuuden lähteille, on todellakin mieluista. Mitä minuun tulee, minä en koskaan ole välittänyt koettaa saada selville, olenko oikeassa vai väärässä. Sehän onkin joka tapauksessa hyödytöntä. Eihän ihminen kuitenkaan voi koskaan saavuttaa lopullista ja horjumatonta tietoa totuudesta."
"Te olette Spencerin oppilas", huudahti Martin voitonriemulla. "En ole lukenut häneltä mitään sitten, kun olin nuorukainen, ja silloinkin luin vain hänen 'Kasvatuksensa'."
"Toivoisin, että minäkin voisin saada tietoa yhtä vähällä vaivalla", Martin huudahti puolisen tuntia myöhemmin. Hän oli kiihkeästi koettanut tutkia Brissendenin henkistä perustusta. "Te olette dogmaatikko, ja se tekee asian vielä ihmeellisemmäksi. Te selvitätte täydellä varmuudella tieteen viimeiset totuudet, jotka tiede on voinut selittää vain järkiperäisinä otaksumina. Te hyppäätte suoraan oikeaan loppupäätelmään. Te löydätte tienne valon nopeudella, jonkinlaisella yliluonnollisella tavalla itse totuuteen."
"Kyllä; se oli asia, joka aina hämmästytti sekä veli Duttonia että isä Josephia", vastasi Brissenden. "Oh ei!" hän lisäsi. "Minä en ole yhtään mitään. Se oli vain kohtalon onnellinen oikku, joka lähetti minut katoliseen kouluun kasvatettavaksi. Mistä te olette saanut sen, mitä tiedätte?"
Ja kertoessaan hänelle Martin tarkasteli häntä perin pohjin aina hänen pitkistä puhtaista ylimyksellisistä kasvoistaan ja riippuvista olkapäistään tuolin selustalla riippuvaan päällystakkiin, jonka taskut oli tungettu täyteen kirjoja. Brissendenin kasvot ja pitkät, kapeat kädet olivat auringon paahtamat — tavattoman päivettyneet, mietti Martin. Tuo päivettyneisyys ihmetytti Martinia sitä enemmän, koska Brissenden ei suinkaan ollut vapaan luonnon ihminen. Missä hän siis oli voinut joutua tuolla tavalla auringon hyväiltäväksi? Tuossa päivettyneisyydessä oli varmaankin jotakin sairaalloista, päätti Martin alkaen yhä yksityiskohtaisemmin tarkastella noita kapeita kasvoja, joiden poskiluut työntyivät huomattavasti esille tehden poskien kuopat yhä syvemmiksi, niin että tuo jalomuotoinen ja säännöllisesti kehittynyt nenä joutui täysiin oikeuksiinsa. Silmien ilmeessä oli jotain erikoista. Ne eivät olleet suuret eivätkä pienet, samalla kun niiden väriä oli mahdoton kuvata; mutta niissä kyti tuli — tai oikeammin, se kyti niiden takana silloin tällöin esille sukeltaen ja antaen ilmeelle ihmeellisen ja välähtelevän lumousvoiman. Se oli uhmaava, kesyttämätön, vieläpä kovakin, ja samalla se kuitenkin herätti osanottoa. Martin huomasi säälivänsä häntä, tietämättä miksi, josta hän kuitenkin pian pääsi selville.
"Oh, minä olen heikkokeuhkoinen", virkahti Brissenden hetkistä myöhemmin selitettyään aikaisemmin, että hän oli tullut Arizonasta. "Olen oleskellut siellä pari vuotta ilmaston vuoksi."
"Eikö teitä pelota ilmaston vaihdos täällä vuoristossa?"
"Pelota?"
Tuossa Martinin sanan kertauksessa ei ollut erikoista kiihkeyttä. Mutta Martin näki tuosta itsekieltävästä ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän pelännyt mitään. Silmät siristyivät kapeiksi, kunnes ne muistuttivat kotkansilmiä, ja Martin melkein pidätti henkeä huomatessaan tuon kotkannenän leveine sieraimineen, uhmaavana, vaativana ja taistelunhaluisena. Suurenmoinen! vakuutti Martin itsekseen, samalla kun hänen verensä kiihkeästi kuohuivat tuota katsellessa. Ääneen hän lainasi:
"Kun kohtalon iskut kohti käy, pää vuotaa verta, mutt' taivu ei."
"Pidättekö Henleystä?" sanoi Brissenden, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rakastettavaksi ja helläksi. "Ah, tietysti, enhän olisi voinut teiltä muuta odottaakaan! Henley! Hän kohoaa nykyaikaisten runonrustaajien joukosta — aikakauskirjain runonrustaajien — kuin gladiaattori kohoaa eunukkien parvesta."
"Te ette pidä aikakauskirjoista", sanoi Martin melkein moittivasti.
"Pidättekö te?" kuului vastaan niin jäätävän ivallisesti kuin olisi ollut tarkoitus häntä loukata.
"Minä — minä kirjoitan — tai, oikeammin, koetan kirjoittaa — noihin aikakauslehtiin", änkytti Martin.
"Sen parempi", kuului lempeämpi vastaus. "Te koetatte kirjoittaa, mutta ette onnistu. Minä kunnioitan ja ihailen teidän epäonnistumistanne. Minä tiedän, mitä te kirjoitatte. Minä voin nähdä sen puolella silmällä, ja niissä on kaikissa varma syy, joka sulkee ne pois aikakauskirjojen palstoilta. Ne tunkeutuvat vuorensolien kautta niin syvälle, etteivät ne voi miellyttää aikakauskirjojen toimittajia. He tahtovat vesivelliä ja lörpötystä, ja Jumala paratkoon, saavat sitä! Mutta ei teiltä."
"Minä en ole kohonnut täytetyön yläpuolelle", väitti Martin.
"Päinvastoin" — Brissenden vaikeni tutkien hävyttömästi Martinin köyhyyttä, alkaen kuluneesta solmiosta ja sahareunaisesta kauluksesta kiiltäviin takin hihoihin ja melkein räsyttyneeseen kalvosimeen, josta katse singahti takaisin Martinin syvällepainuneihin kasvoihin — "päinvastoin, täytetyö on kohonnut niin korkealle teidän yläpuolellenne, ettette te sitä koskaan saavuta. Katsokaas, mies, minä voisin loukata teitä kysymällä, tahdotteko jotain syötävää!"
Martin tunsi kuuman veren syöksähtävän poskilleen, ja Brissenden nauroi voitonriemuisesti.
"Syönyttä miestä ei voi loukata sellaisella tarjouksella", hän lisäsi.
"Te olette paholainen!" huudahti Martin harmistuneena.
"Minä en kuitenkaan pyytänyt teitä."
"Te ette uskaltanut."
"Oh, sitä en oikein voi sanoa! Minä tarjoan teille nyt."
Brissenden nousi puhuessaan puoliksi tuoliltaan, aivan kuin olisi aikonut lähteä kapakkahuoneeseen.
Martinin nyrkki puristui lujaan, ja hänen verensä kuohui ohimoilla.
"Bosco! Hän syö ne elävältä! Syö elävältä!" huudahti Brissenden matkien
Spielerin tavalla erästä kuuluisaa käärmeennielijää.
"Minä voisin syödä teidät elävältä", sanoi Martin luoden röyhkeän katseen toisen sairaalloiseen olentoon.
"Minä vain en ole sen arvoinen."
"Päinvastoin", Martin päätteli, "minä käyttäydyin tyhmästi." Hän purskahti sydämelliseen, terveelliseen nauruun. "Minä tunnustan, että te teette pilkkaa minusta, Brissenden. Että minulla on nälkä ja te tiedätte sen, on ainoastaan luonnollinen ilmiö, eikä siinä ole mitään alentavaa. Kuten näette, minä nauran sovinnaisuuden vähäpätöisille määräyksille, mutta jos te sanotte jonkun terävän toden sanan, minä heti olen tuon sovinnaisuuden orja."
"Te loukkaannuitte", vakuutti Brissenden.
"Hetkiseksi, kyllä. Tottumus poikavuosilta, näettehän. Sellaista minä silloin opin, mutta ne tavat ovat menettäneet merkityksensä sen jälkeen. Ne ovat kuitenkin luurankoja minun mieleni kammioissa."
"Mutta tottahan te nyt jo suljette niiden ovet?"
"Olen ne jo sulkenut."
"Todellako?"
"Todella."
"Mennään siis ja otetaan jotakin syötävää."
"Minä suoritan tämän", vastasi Martin aikoen maksaa tilaamansa skotlantilaisen kahden dollarinsa viimeisillä rippeillä, mutta näki Brissendenin kehottavan kapakan palvelijaa jättämään nuo kolikot pöydälle.
Martin pisti ne hieman irvistäen taskuunsa ja tunsi hetkisen
Brissendenin käden ystävällisesti lepäävän olkapäällään.