VIII LUKU
Monien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki uudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla valitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta seurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät, mihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat nuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään naismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta hän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle kielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän alkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen kauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada selville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka käsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja valaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän ei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin näitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä oli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt liikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla voimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.
Kun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan maailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja laivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä, mutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen mielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä kertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten suuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai hänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi maailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet ja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä elämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän tahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa hän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan, jossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan vaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä hän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan, kunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut raatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana varmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita ilman hän ei voisi elää.
Näiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa, ja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth opetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli aritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut kuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon elämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi voinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria, välimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa kääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli lukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth luki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen korkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään minkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus kiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja hänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri, rauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy, jota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon sielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa barbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka vähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa kuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin editse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen autuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin käsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden saavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta nimeltä "Prinsessa", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan kyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina hetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun Martin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli katselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä salaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet korkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli suurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille kaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen mieltänsä — viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka sisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, — ja kaikki ne tuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen, joka nyt riemastutti hänen olemustaan.
Ruthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli saanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen siivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja heikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen sydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin päivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen olentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen tietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä jonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai hiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö. Ajatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa rakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa, puolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus voisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi jättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä voimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka maailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman aaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja äitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja hän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena, ilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti lipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.
Tämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena uutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta tuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain luonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen katsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa, tai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä. Kaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin kosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen luokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä avaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen muhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli lyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä raaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta. Hän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti Ruthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä. Samalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä. Vaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai suunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä esikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen korkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se kosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta mitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja naisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää yksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.
Martinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja hämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka näytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka suotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein hänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen ymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja ihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat oikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa mukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen ajatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle tähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten ihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle — ei enää tavan vuoksi, kuten vieraalle — ja tutkisteli häntä musiikilla, mutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut. Martinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja nopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin mestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin osoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet voimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja ensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se kuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin, kun taas Ruthin merkitystä kuvasi "Toivioretkeläiskuoro", ja tässä haltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen varjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.
Joskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma käsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt, vaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan sopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta tuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka oli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka lähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan soittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa, että joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti koettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän luuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä paitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut luotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa hänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei hän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli jonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä paitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa, ja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa hetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan merituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja Martin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan huoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko sykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa varmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.
Hän osasi Browninginsa erinomaisesti, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että ihmissieluilla leikkiminen on moitittavaa. Kun hänen mielenkiintonsa Martiniin lisääntyi, kiihtyi hänen halunsa muovata uudelleen hänen elämänsä suorastaan intohimoksi.
"Voimme ottaa esimerkiksi herra Butlerin", hän lausui eräänä iltana, kun kielioppi, aritmetiikka ja runous oli heitetty syrjään. "Aluksi hänellä oli verrattain huono menestys. Hänen isänsä oli ollut pankkivirkailija, mutta hän kitui vuosia ja kun hän sitten kuoli keuhkotautiin jossain Arizonassa, huomasi herra Butler, Charles Butler on hänen nimensä, jääneensä maailmaan oman onnensa nojaan. Hänen isänsä oli tullut Australiasta, eikä hänellä siis ollut ainoatakaan sukulaista Kaliforniassa. Hän alkoi työskennellä eräässä kirjapainossa, olen itse kuullut hänen kertovan siitä monen monta kertaa, ja aluksi hän sai kolme dollaria viikossa. Hänen tulonsa nykyään ovat vähintäänkin kolmekymmentätuhatta dollaria. Kuinka hän siihen on päässyt? Hän oli rehellinen, luotettava, ahkera ja taloudellinen. Hän kielsi itseltään kaikki huvit, joihin useimmat pojat mielellään antautuvat. Hän päätti, paljonko hänen tulee säästää viikossa, välittämättä siitä, mistä kaikesta hänen täytyisi luopua toteuttaakseen päätöksensä. Tietysti hän ansaitsi pian enemmän kuin kolme dollaria viikossa, mutta kun hänen tulonsa lisääntyivät, hän säästi sitä enemmän.
"Päivisin hän teki työtä, ja iltaisin hän kävi iltakoulua. Hän tähtäsi katseensa lakkaamatta tulevaisuuteen. Myöhemmin hän kävi iltaisin korkeakoulua. Kun hän oli seitsemäntoista, hänellä oli loistava latojan palkka, mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän tahtoi saada korkean aseman, ei vain elää, ja hän kieltäytyi kaikesta ja uhrasi mitä hyvänsä päästäksensä tarkoituksensa perille. Hän päätti lukea lakia ja tuli isän toimistoon konttoripojaksi — ajatelkaahan sitä! — ja sai ainoastaan neljä dollaria viikossa. Mutta hän oli oppinut olemaan taloudellinen ja tuosta neljästä dollarista hän yhä säästi." Hän vaikeni hengähtääkseen ja nähdäkseen, minkä vaikutuksen Martin jutusta saisi. Martinin kasvot hehkuivat mielenkiinnosta hänen seuratessaan herra Butlerin nuoruuden ponnistuksia, mutta otsa oli kurtussa.
"Minusta nuo olivat sangen raskaita aikoja nuorukaisen elämässä", hän huomautti. "Neljä dollaria viikossa! Miten hän sillä eli? Voitte lyödä veikkaa, ettei hän viettänyt erittäin lihavia päiviä. Katsokaas, minä maksan viisi dollaria viikossa täysihoidostani, eikä siitä totisesti kannata kerskua, sen saatte uskoa. Hänen on täytynyt elää kuin koira. Ruoka, jota hän söi — —"
"Hän keitti itse ruokansa", keskeytti Ruth, "pienellä öljykeittiöllä".
"Hänen ruokansa on täytynyt olla huonompaa kuin se, mitä merimies saa kurjimmassa aluksessa pitkällä matkalla, eikä kelvottomampaa evästä ihmiselle voi ajatella."
"Mutta ajatelkaa häntä nyt!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Ajatelkaa, mitä hänen tulonsa voivat hänelle nyt tarjota! Hänen aikaisemmat kieltäymyksensä ovat tuhatkertaisesti palkitut."
Martin katsoi terävästi häneen.
"Voin lyödä vetoa kansanne", hän sanoi, "ettei herra Butler nyt lihavina päivinänsä ole erittäin iloinen mieleltään. Vuodesta vuoteen hän eli kiduttaen kasvavan pojan vatsaa tuolla tavalla, ja lyön vaikka vetoa, ettei hänen pojanvatsansa voinut siitä erittäin hyvin."
Ruthin silmät painuivat alas hänen tutkivan katseensa edessä.
"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla", lisäsi Martin uhitellen.
"Kyllä, kyllä niin", tunnusti Ruth, "mutta — —"
"Ja lyön vetoa", jatkoi Martin, "että hän on vakava ja juhlallinen kuin vanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka saakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän ole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö ole oikeassa?"
Ruth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.
"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen hän on aina ollut."
"Niinpä tietenkin", vakuutti Martinkin puolestaan. "Kolme ja neljä dollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja säästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat — aina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä oppia pitämään hauskaa — hm, ihana kuva! Totisesti hänen kolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään."
Hänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki ne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet hänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen kolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina välähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä Charles Butlerin koko elämän.
"Tiedättekö", hän lisäsi, "minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä elämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle ei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta on liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle olisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa karamelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen."
Juuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin hämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle eikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen elämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden kultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen ajatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan ja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin, joihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät arvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta hänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa elämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä hyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja vakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon mieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt hänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä käsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma käsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta rajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten elämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli erittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin hän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa auttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä, kunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.
"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani", hän sanoi. "Hän teki työtä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle vertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän ei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia minuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen hetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli kirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla eräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian hän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi hänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle elämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän valmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet osakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt Yhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä voisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen elämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille, että mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä yläpuolelle."
"Hän on suuri mies", myönsi Martin rehellisesti.
Mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tuossa kertomuksessa oli jotakin, joka ei mitenkään soveltunut siihen, mitä hän ajatteli elämän kauneudesta. Hän ei voinut löytää mitään täysin hyväksyttävää syytä, jonka vuoksi herra Butlerin olisi kannattanut nuoruudessaan niin suuresti nähdä nälkää ja kieltäytyä kaikesta. Jos hän olisi sen tehnyt rakkaudesta johonkin naiseen tai kauneuden kaipuusta, olisi Martin voinut häntä ymmärtää. Rakkaudesta hullu saattaisi tehdä mitä hyvänsä yhden ainoan suudelman vuoksi, mutta ei saadakseen kolmekymmentätuhatta dollaria vuodessa. Hän oli tyytymätön herra Butlerin pyrkimyksiin. Niissä oli sittenkin jotakin alhaista ja vähäpätöistä. Kolmekymmentätuhatta vuodessa oli kyllä hyvä olemassa, mutta vatsakatarri ja mahdottomuus tuntea inhimillistä onnea ryösti siltä kaiken arvon.
Tätä kaikkea hän koetti saada esitetyksi Ruthille, aivan säikyttäen häntä, sillä nyt Ruth ymmärsi, että paljon pitäisi saada hänessä uudestaan muovatuksi. Ruthin elämänkatsomus oli sama jokapäiväinen ja ahdas, joka saa inhimilliset olennot uskomaan, että heidän värinsä, uskonsa ja poliittiset mielipiteensä ovat parhaat ja oikeat ja että kaikki muut inhimilliset olennot yli maan piirin ovat jääneet vähemmälle osalle kuin he. Juuri sama ahdasmielisyys sai muinaisajan juutalaisen kiittämään Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi, se myös ajaa uuden ajan lähetyssaarnaajat aina maailman ääriin vaihtamaan entiset jumalat uusiin; ja se sai myös Ruthin kiihkeästi toivomaan, että voisi luoda uudestaan tämän miehen, jonka elämänkäsitys oli niin toisenlainen, niiden ihmisten mallin mukaan, jotka asuivat hänen kanssaan samassa ahtaassa maailman kolkassa.