IX LUKU
Martin Eden palasi meriltä takaisin Kaliforniaan sydämessään kiihkeä rakastajan kaiho. Kun hänen rahavaransa olivat loppuneet, hän oli ottanut paikan siihen alukseen, jonka tuli lähteä etsimään salattuja aarteita ja kahdeksan kuukauden turhan etsinnän jälkeen olivat Salomonin saaret nähneet koko retkikunnan hajoamisen. Miehet olivat saaneet Australiassa lopputilinsä, ja Martin oli heti lyöttäytynyt erääseen valtameren alukseen, jonka päämääränä oli San Francisco. Nämä kahdeksan kuukautta eivät olleet ainoastaan täyttäneet hänen kukkaronsa, niin että hän saattoi oleskella maissa useita viikkoja, vaan ne olivat antaneet hänelle tilaisuuden lueskella aika lailla.
Hän oli päättänyt saada tietoja, ja hänen luonnollisten taipumustensa lisäksi tuli hänen horjumaton kestävyytensä ja rakkautensa Ruthiin. Hän oli ottanut mukaansa kieliopin ja lukenut sen kerta kerran perään, kunnes hänen väsymättömät aivonsa olivat omistaneet sen kokonaan. Hän tajusi nyt, kuinka kehnoa kieltä hänen laivatoverinsa käyttivät, ja mielessään hän päätti ajatuksissaan korjata ja etsiä oikeat muodot heidän puheilleen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että hänen korvansa oli suuresti herkistynyt ja että hänen kieliaistinsa sangen ripeästi kehittyi. Kielivirheet loukkasivat häntä, mutta harjoituksen puutteessa noita virheitä kuului vielä hänen omastakin suustaan. Hänen kielensä kieltäytyi oppimasta kaikkia temppuja yhdellä kertaa.
Kun hän oli kerrannut kielioppinsa tarpeeksi monta kertaa, hän otti sanakirjan ja liitti joka päivä kaksikymmentä uutta sanaa sanavarastoonsa. Hän huomasi pian, ettei tämä ollut ollenkaan helppoa, mutta hän luki uupumatta yhä pitenevää listaansa edestakaisin painaen mieleensä sanojen määritelmiä ja lausumatapoja, kunnes siten muisteli itsensä iltaisin uneen. Erikoista huomiota hän kiinnitti määrättyihin lauseparsiin, joissa saattoi harjoittaa kieltänsä virheettömästi lausumaan vaikeita sanoja sillä tavalla kuin Ruth. "and"- ja "ing"-päätteet lausuttiin niin, että d ja g kuuluivat selvästi, ja niin hän huomasi, että hän ennen pitkää alkoi puhua englantia selvemmin ja oikeammin kuin upseerit tai ne hienosti pukeutuneet seikkailijat, joiden vastuulla oli retken taloudellinen onnistuminen.
Kapteeni oli muuan raukeasilmäinen norjalainen, joka jollakin tavalla oli saanut haltuunsa kaikki Shakespearen kootut teokset, joita hän ei koskaan lukenut, ja Martin oli pessyt hänen vaatteitansa ja palkakseen saanut lainata näitä kalliita nidoksia. Joksikin aikaa hän oli niin syventynyt näihin näytelmiin, joista monia viehättäviä ja loistavia kohtauksia vaivatta jäi hänen mieleensä, että koko elämä tuntui muodostuvan joksikin Elisabethin aikuiseksi huvi- tai murhenäytelmäksi, ja kaikki hänen ajatuksensa saivat rytmillisen ja runollisen muodon. Se harjoitti hänen korvaansa, ja hänelle muodostui hienostunut käsitys sivistyneestä kielestä, ja samalla hän oppi karsimaan pois kaiken, mikä oli vanhentunutta ja vanhanaikaista.
Nämä kahdeksan kuukautta olivat tulleet hyvin käytetyiksi, sillä samalla kun hän oppi käyttämään kaunista kieltä ja ajattelemaan johdonmukaisesti, hän oppi myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseään. Tuntiessaan itsensä nöyräksi, koska tiesi niin perin vähän, hänen mieltänsä kuitenkin ilahdutti väkevä oman voiman tunto. Hän tunsi suuren eron itsensä ja laivatoveriensa välillä, mutta hän oli kyllin viisas ymmärtääksensä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä mahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä hän osasi tehdä, osasivat toisetkin; mutta hän tunsi merkillisten voimain ailahtelevan olemuksessaan, ja siksi hän päätteli, että hänessä oli enemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Häntä aivan vaivasi maailman rajaton kauneus, ja hartaasti hän toivoi, että Ruth olisi ollut hänen luonaan jakamassa sitä hänen kanssaan. Hän päätti kuitenkin kuvata hänelle Etelämeren hurmaavaa kauneutta niin hyvin kuin ikinä osasi. Tätä ajatellessa hänen luova voimansa leimahti hulmuavaan liekkiin, ja hän päätti kuvata tätä kauneutta suuremmalle kuulijakunnalle kuin yksistään Ruthille. Ja silloin riemulla ja loistolla hänessä heräsi huimaava ajatus. Hän rupeaisi kirjoittamaan. Hän tahtoi olla yksi niitä silmiä, joilla maailma näkee, yksi niitä korvia, joilla se kuulee, ja yksi niitä sydämiä, joilla tämä maailma tuntee. Hän tahtoisi kirjoittaa kaikkea, runoja ja proosaa, kertomuksia ja kuvauksia ja näytelmiä, kuten Shakespeare. Siinä oli tie, jota kulkien hän voittaisi Ruthin. Kirjallisuuden miehet olivat maailman jättiläisiä, ja hän kuvitteli heitä paljon suuremmiksi ja ylevämmiksi herra Butlerin kaltaisia ihmisiä, jotka ansaitsivat kolmekymmentätuhatta vuodessa ja saattoivat tulla Korkeimman Oikeuden jäseniksi, jos halusivat.
Kun ajatus kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin häneen, ja paluumatka San Franciscoon oli kuin unta. Hän oli kuin juopunut ennen aavistamattomasta voimasta ja tunsi, että hän voisi tehdä vaikka mitä. Keskellä tätä suurta yksinäistä merta selvisivät suuntaviivat hänelle. Ensimmäisen kerran hän nyt selvästi näki Ruthin ja hänen maailmansa. Se varmistui hänen mielessään jonkinlaiseksi konkreettiseksi esineeksi, jonka hän saattoi ottaa käsiinsä käännellen ja tutkien sitä mielensä mukaan. Paljon siinä maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa, mutta hän näkikin sen kokonaisuutena eikä yksityiskohdissa, ja samalla hän näki tien, jolla pääsisi sen herraksi. Kirjoittaa! Tuo ajatus poltti häntä kuin tuli. Hän alkaisi heti, kun pääsisi kotiin. Ensimmäinen tehtävä olisi kuvata aarteitten etsijäin retkeä. Hän möisi tuon kynänsä tuotteen jollekin San Franciscon sanomalehdelle. Hän ei puhuisi Ruthille sanaakaan siitä, ja Ruth ihastuisi ja hämmästyisi nähdessänsä hänen nimensä sen alla. Kirjoittaessansa hän saattaisi jatkaa opintojansa. Olihan jokaisessa päivässä kaksikymmentäneljä tuntia. Hän olisi voittamaton. Hän tiesi, miten tehdä työtä, ja vastukset murtuisivat hänen tieltänsä. Hän ei enää koskaan palaisi merelle merimiehenä; ja sinä hetkenä hänen mieleensä kohosi viehättävän huvialuksen kuva. Olihan muitakin kirjailijoita, joilla oli omat huvialuksensa. Tietysti, sen hän selvästi ymmärsi, menestys alussa olisi vähäisempi, ja joksikin aikaa hän mielihyvällä tyytyisi, jos saisi kirjoituksistansa edes sen verran, että voisi jatkaa opintojansa. Ja sitten, jonkun ajan kuluttua, kun hän olisi kyllin oppinut ja valmistanut itseänsä, hän kirjoittaisi suuret teoksensa ja hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Mutta suurempaa kuin tämä, sanomattoman paljon suurempaa, kaikista suurinta olisi, että hän osoittaisi olevansa Ruthin arvoinen. Maine kyllä oli hyvä olemassa, mutta vain Ruthin vuoksi hän unelmoi kaikki loistavat unelmansa. Hän ei ollut maineen tavoittelija, vaan rakastaja, joka oli rakkaudesta melkein hullu.
Palattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi entisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän ei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä tervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa aarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä ikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä paitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi häntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän laski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynyt San Francisco Examinerin sunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen. Kolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut puhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi kirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin ihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen artikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin vaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän kuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut artikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän luki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi sieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää rullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle liuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan. Samalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat vähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa artikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria kymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa, tulos oli sama — sata dollaria — ja hän päätti, että tämä oli parempaa ansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin taitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata dollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi saanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos lähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha itsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä vapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita voisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä hentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan toiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.
Hän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoitti San Francisco Examinerin toimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin sanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt käsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän kuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille takaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä tervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen mielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi seikkailukertomuksen pojille ja möisi sen Youth's Companionille. Hän meni erääseen lukusaliin ja tarkasteli Youth's Companionin kustantamia sarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa samalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi useita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin pitkän hän päätti kirjoittaa.
Kerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki, jonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden kuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus melkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt todellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän tunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän sepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi sankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli sinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta sanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra Higginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota "kirjallista kykyä", joka oli ilmestynyt perheeseen.
Martin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa hämmästyisi sunnuntaina, kun avaisi Examinerinsa ja näkisi kuvauksen aarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen mainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen kerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut maininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin ajatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että artikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä paitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja sen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.
Aamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat hänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli tutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin. Sellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen kerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä esittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän kuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä voidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi, kunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja tutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello kymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti kolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen aikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita ja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi asia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen kykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista, mihin nuo toiset eivät kyenneet. Pikku Tiedoista hän luki, millaisia palkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän ihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard Kiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin, että alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta. Youth's Companion oli luonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa, jotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä dollaria, kahden kuukauden palkan merellä!
Perjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti kaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se tuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut ollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli milloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen kaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän saisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata joukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen vuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin olisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä dollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi, että hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän Marianille.
Hän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensa Youth's Companionille, ja lauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän lähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle avaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta Ruthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan hänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava. Martin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen sinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus peitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan kauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon punaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän katsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen ensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti notkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä vaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan sen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän ei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos Martinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi halusta saada auttaa häntä edelleen.
Mutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli tapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan virheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli tullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän alkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla huomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia sanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein terävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia. Martinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja hulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa suosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä harjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri tunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi tungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen varovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen rinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.
Martin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli alkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa. Mutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua ihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen suunnitelmistaan.
"Katsokaahan", sanoi Ruth rehellisesti, "kirjoittamisen täytyy olla ammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä jotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi tulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta — vai onko se viisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän työstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa, jotka koettavat kirjoittaa."
"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä rohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän kohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista kohtauksista hänen elämässään — kohtauksista, jotka olivat likaisia ja raakoja, karkeita ja eläimellisiä.
Koko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen mieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai rikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa taulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan toisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä huoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni hienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön kirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä kuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli valta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin leijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi niille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä kapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja säädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja kiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi käryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia kortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana käyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssa Susquehannan keulakannella, ja samalla ilmestyi esille John Rogersin verinen kansi eräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies kuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea, revolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet raivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes kaatuivat hänen ympärilleen, — ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka pysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa Ruth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen kanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle, ja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: "Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?"
"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin", nauroi Ruth, "en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi tullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa."
"Mitä te siis neuvoisitte?" kysyi Martin. "Ja älkää unohtako, että minä tunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta tiedän, että se on minussa."
"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus", kuului vastaus, "tulkoonpa teistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen kasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä se saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä korkeakouluun."
"Kyllä — —" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten esitykseensä peräkaneetin:
"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla."
"Niin kyllä täytyisikin", myönsi Martin lyhyesti.
"Kuinka niin?" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä, sillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti kiinni mielipiteistään.
"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään korkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita, ymmärrättehän."
"Sen minä olin unohtanut", nauroi Ruth. "Miksi te ette syntyessänne saanut myös tuloja?"
"Tyytyväisempi olen siitä, että olen saanut terveyden ja mielikuvituksen", vastasi Martin. "Minä kyllä voin tienata omiksi tarpeikseni, mutta minun täytyy ajatella — —" hän oli sanomaisillaan "teitä", mutta muutti sitten "ajatella jotakin muutakin".
"Älkää sanoko tienata", huudahti Ruth. "Se on katukieltä ja kuuluu kauhealta."
Martin punastui ja änkytti: "Olette oikeassa, ja toivon, että korjaisitte virheitäni joka kerta."
"Minä… minä teen sen mielelläni", vastasi Ruth viivytellen. "Teissä on niin paljon hyvää, että minä mielelläni tahtoisin nähdä teidät täydellisenä."
Martin oli raaka-ainetta hänen käsissään ja toivoi kiihkeästi, että Ruth muovaisi häntä juuri sellaiseksi, kuin hänen miesihanteensa oli. Ja kun Ruth ihasteli, että aika oli erittäin sopiva, koska sisäänpääsytutkinnot korkeakouluun alkaisivat seuraavana maanantaina, Martin lupasi heti arvelematta, että hän ottaisi niihin osaa.
Sitten Ruth soitti ja lauloi hänelle, ja hän seurasi häntä nälkäisin, kaihoisin katsein juopuen hänen suloisuudestaan ja ihmetellen, ettei siellä ollut vähintäänkin sata kosijaa, jotka kuuntelisivat ikävöiden ja kaihoten, kuten hän ikävöi ja kaihosi.