X LUKU
Martin jäi päivälliselle sinä iltana ja Ruthin suureksi mielihyväksi teki erittäin edullisen vaikutuksen hänen isäänsä. He keskustelivat merenkulusta elämäntehtävänä — aihe, jonka Martin tunsi yhtä hyvin kuin viisi sormeaan, ja herra Morse huomautti jälkeen päin, että hän näytti erittäin selväpäiseltä nuorelta mieheltä. Koettaessaan välttää murretta ja etsiessään oikeita sanoja Martin oli pakotettu puhumaan hitaasti, joka taas antoi hänelle tilaisuuden saada esille parhaat ajatukset, mitä hänessä oli. Hän oli vapaampi kuin ollessaan ensi kerran päivällisillä noin vuosi sitten, ja hänen arkuutensa ja kainoutensa miellytti myös rouva Morsea, joka suuresti iloitsi tapahtuneesta edistyksestä.
"Hän on ensimmäinen mies, joka koskaan on herättänyt Ruthissa mitään mielenkiintoa", hän sanoi miehelleen. "Ruth on ollut niin välinpitämätön ja ylimielinen miehiin nähden, että minä olen ollut oikein huolissani."
Herra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.
"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena herättäjänä?" hän kysyi.
"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen estää", kuului vastaus. "Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen mielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia."
"Oikein hyvä asia", vastasi hänen miehensä. "Mutta otaksupa — ja joskus meidän täytyy otaksua, lemmikkini — otaksupa, että hän herättää hänen mielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?"
"Mahdotonta", nauroi rouva Morse. "Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi, ja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia minulle."
Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä, hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän lisäsi sen sata dollaria, jonka hän Examinerilta saisi siihen neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka Youth's Companion vähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.
Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla, että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen omistajaksi.
Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen "Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle. Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa paitsi kieliopissa.
"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista sanaa — inhoittava. Minä neuvoisin teitä…"
Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos papukaijan tietoja päässään.
"Neuvostanne kiitän, herra", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama mies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä hetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.
"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi vuodeksi. Hyvästi."
Tämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä loukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon professori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin ilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.
"Näettehän, että olin oikeassa", sanoi Ruth. "Te osaatte paljon enemmän kuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi läpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat hapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta opinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän täytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos minä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista vuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella tarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin voisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä, voisitte työskennellä jotenkin muuten."
"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä tulen teitä tapaamaan?" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän pidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:
"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään en siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä en usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja kykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa" — hän ajatteli Ruthia ja kiihkeätä haluansa saada omistaa hänet — "eikä minulla ole varaa siihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka tapauksessa varma."
"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä." Ruth katsahti häneen hellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. "Fysiikka ja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja huomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman perusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia, spesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän."
Martin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen ajatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.
"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan", hän alkoi. "Minä en ole ollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi luontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on yhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville kieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin — te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun. Odottakaahan, kunnes minä olen saanut — —". Hän viivytteli, kunnes oli varmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: "ladatuksi voimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla tavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita — —"
"Oh, älkää sanoko 'klareerata'", keskeytti Ruth.
"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin kiireesti.
"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.
Martin yritti uudestansa.
"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin on maa."
Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:
"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita — siinä kaikki. Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat, eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan. Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän, josko olen osunut oikeaan — mikä siinä on väärää taas?"
"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."
"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan. Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat ihmiset tarvitsevat oppaita — ehkäpä useimmat, mutta minä luulen selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin. Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän, ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli, auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä, mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.
"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden, jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin. Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"
Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan. Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.
"Minä — minä — pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."
"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun neitsytkammioonsa.
Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti. Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.