XI LUKU
Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan, lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin helpompi pähkinä purra.
Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.
Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella. Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi käytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.
Viikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut mitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain seikkailusarjansa Youth's Companionille, se palautettiin hänelle takaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän joka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä ystävällisesti hän ei ajatellut San Francisco Examinerin toimittajaa. Odotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle. Viikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli itse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti tervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä herraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi ovia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa takaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana hylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla tavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon toistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin hän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin nopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.
Lyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja uudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä niiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että käsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken. Tietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he mitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin vuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen käyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä ja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin hänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä koneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen leukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja hän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.
Hänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia töitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen hänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä sanoessaan:
"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?"
"Itse tietysti", myönsi veli kärsimättömästi. "Mutta kertomus, mitä pidit siitä?"
"Suurenmoinen", kuului vastaus. "Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä.
Olin pelkkänä korvana."
Martin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys ainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän odotti.
"Mutta sano, Mart", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, "miten se päättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta hänet?"
Kun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä ja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:
"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla tavalla?"
Yhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia, nimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.
"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen", hän sanoi ojentuen ylös pesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä otsaltaan, "mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä. Maailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen iloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet, ja… Et suinkaan sinä pahastu Mart?" hän kysyi huolestuneesti. "Minä nyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin. Mutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta — kerrassaan suurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?"
"No, se nyt on hieman toinen juttu", nauroi Martin.
"Mutta jos sinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?"
"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen mukaan."
"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen."
"Helposti saatua rahaa, vai?" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: "Minä kirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria päivälle."
Hän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei uskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän päätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän yhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä voimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa. Hän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja ratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta luottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa johti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin tavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän vaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän luonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa vain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman vaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät hänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät erikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen vipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti laivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä, selvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen salaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai hänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa luoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt osaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana Kalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella kunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja todistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.
Hän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä kertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla runomuodoilla — sellaisilla, joita hän näki painettavan aikakauskirjoihin — vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista viikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja kun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle takaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin ja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän "Luonnoksia". Ne olivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja seikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen "Merilauluja", ja hänestä ne olivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli kolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen yhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen suorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä paljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa viikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä työtäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja ihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa taakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.
Hän ei näyttänyt "Merilaulujansa" kenellekään, ei edes kustantajille. Hän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta epäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille "Merilaulujansa". Syy oli se, että ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää voidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon kauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli kirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta kerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.
Valveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä nukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä osansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän tapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja muotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja huonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet turmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt harvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi erotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli tuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin kuin hän jaksoi seurata.
Yhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään, hän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne olivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan toisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat hänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen täytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta ja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin vuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin rakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten maailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut niin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se oli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se tuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä hän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.
Mutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä välimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka lähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa tyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään. Hänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli kaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä häntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan tietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä ja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se ei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei hänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri hänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet näyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan, mitä hän kaihosi.
Mutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu heidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli se kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita — suuria, meheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä. Ja kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten kirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli hänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty maan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen lakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa, kuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin. Jos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen olemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo ajatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen, joka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai palvottu puhtaus tahrattu.
Sitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle naiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan ainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä aatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi ylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli oikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän keskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse laskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun jäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin kiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt toisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä häntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden pysyäkseen paikoillaan.
"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin", sanoi Ruth nyrpistäen huuliansa.
Mutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja kun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth aavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti, vaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista, joita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth. Mutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Ruth oli erilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta viattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut ja hävinnyt.
Mutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi jäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa kiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä laajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään kandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut häntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin koskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat värjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen yhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja kun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei tarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja kylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä niin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? "Minusta itsestäni se riippuu", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. "Minä tahdon tulla siksi mieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua."