XII LUKU
Aikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen sonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai hämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.
"Se on jonkun naisen ääni — hienon naisen", irvisteli herra
Higginbotham kutsuessaan.
Martin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa kuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli unohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa hetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi. Ja sellainen ääni! — hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku, tai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei kellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain taivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi tajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi kasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset silmät tarkastelivat häntä.
Ruthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli aikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn. Ruth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän kysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi jotakin tärkeämpää käsillä.
Tahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä ihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin hänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä mihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan hänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu kuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki sankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti häntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun onnen hetkenä, jolloin Hän lupasi lähteä luennolle hänen kanssaan — hänen, Martin Edenin, kanssa — Ruth liiteli niin korkealle hänen yläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin kuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä ääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se todellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus valtaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai tuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi, että kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa täydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut koskaan ennen ollut rakastunut.
Hän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt tunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin enkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet vapaaksi kaikesta maallisesta loasta.
"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?" rämisi lanko. "Sinä tiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan."
Mutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon eläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja loukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren näyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä tuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka hänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa hän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin epämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle selvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain syystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.
Kun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas Ruthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut suinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten kulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli nähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin tapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon ja sukulaisten kesken.
Juuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli aina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä, oli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut kadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien puolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina potkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä ulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä Minnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä pirahdelleita muruja ja siis seurattava.
Eihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän saapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien puolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen tarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut käsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät koskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina rinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla painettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth ei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.
Hän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan kuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä tavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä käsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia silmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli hänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä eteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi sisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen vuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi, pitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan? Siinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan, olkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi ja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi. Jos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan syynä hänen huolimattomuuteensa.
Kun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn valossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain hetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös. Hän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan hattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää. Tyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin silmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui hänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth huomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden samalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä, vaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin halpahintaista.
"Mikä kaunis tyttö!" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.
Martin olisi saattanut siunata häntä, vaikkakin sanoi:
"Enpä tiedä. Luulen, että se on makuasia, minua hän ei hämmästytä erikoisella kauneudellansa."
"Eikö? Ei ole kuitenkaan yhtä kymmenestätuhannesta naisesta, jonka piirteet olisivat noin puhtaat. Ne ovat säännölliset ja kauniit. Ne ovat kuin onnistunut korkokuva. Ja hänen silmänsä ovat ihanat."
"Niinkö teistä tuntuu?" vastasi Martin hajamielisesti, sillä hänelle oli maailmassa vain yksi kaunis nainen, ja se nainen asteli hänen rinnallansa, käsi hänen käsivarrellansa.
"Niinkö minusta tuntuu? Jos tuolla tytöllä olisi tilaisuus pukeutua, herra Eden, ja jos hänelle olisi opetettu, miten käyttäytyä, sokaisisi hän sananmukaisesti sekä teidät että kaikki muut miehet."
"Hänen täytyisi myös oppia puhumaan", lisäsi Martin, "muuten eivät useimmat miehet voisi häntä edes ymmärtää. Olen varma, että te ette ymmärtäisi neljättäosaakaan siitä, mitä hän sanoo, jos hän puhuisi luonnollisesti."
"Lörpötystä! Te olette yhtä itsepintainen kuin Arthur, kun tahdotte saada väitteenne uskotuksi."
"Te olette unohtanut, miten minä puhuin, kun te tapasitte ensi kerran minut. Sen jälkeen minä olen oppinut uuden kielen. Ennen sitä aikaa minä puhuin kuten tuo tyttö nyt. Nyt minä hallitsen teidän kieltänne niin hyvin, että voin ymmärrettävästi väittää, että te ette ymmärrä tuon tytön kieltä. Ja tiedättekö, minkätähden tuo tyttö käyttäytyy niin, kuin hän tekee? Minä ajattelen sellaisia asioita nyt, vaikken minä koskaan ajatellut niitä ennen, ja minä alan ymmärtää — paljon."
"Mutta minkätähden hän sitten käyttäytyy niin?"
"Hän on työskennellyt monta vuotta päivästä päivään koneen ääressä. Kun ruumis on nuori, on se hyvin taipuisa, ja kova työ muodostelee sitä kuin savea työn laadun mukaan. Minä voin yhdellä silmäyksellä nähdä, mitä ammattia harjoittavat monet niistä miehistä, jotka minä tapaan kadulla. Katsokaa minua. Miksi minä huojun tällä tavalla? Sen tähden, että minä olen ollut niin kauan merellä. Jos minä olisin yhtä monta vuotta ollut lehmänlypsäjänä silloin, kun minun ruumiini oli nuori ja taipuisa, en minä nyt keinuisi näin, mutta olisin koukkupolvinen. Niin on tuon tytönkin laita. Te huomasitte, että hänen silmiänsä voisi sanoa koviksi. Häntä ei ole koskaan suojattu. Hänen on täytynyt itsensä pitää huolta itsestään, eikä kukaan nuori nainen voi pitää huolta itsestään ja säilyttää silmiänsä lempeinä ja kainoina, kuten … kuten teidän esimerkiksi."
"Luulen teidän olevan oikeassa", myönsi Ruth hyvin hiljaa. "Se on ikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö."
Martin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista silmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli ääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen kanssaan käsi kädessä luennolle.
"Kuka olet sinä, Martin Eden?" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä iltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli itseään kauan ja uteliaasti. "Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä kuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille tytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle alhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja työnorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa. Tuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita. Haistele niitä, sinä kirottu — haistele! Ja sinä uskallat avata kirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita maalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia, joita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti häristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata henkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi ja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu! Mitä luulet sinä itsestäsi tulevan?"
Hän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle unelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja algebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit kuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.