XIII LUKU
City Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia sosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä tekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään puiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän todistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä vastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra Morsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä arvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa, samalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän huuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja kuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui olevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon enemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo miehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin riivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä raivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai hänen toverinsa herra Butler.
Martin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita kertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen kiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen tuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa tupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun sosialistinen työmies pilkaten irvisteli: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa." Martinille jäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi kirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja kun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen "Alkuperusteet", Martin veti tämän teoksen esille.
Sillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin koettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin "Sielutieteen perusteet", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan ymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja siksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän algebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni vuoteeseen ja avasi "Alkuperusteet". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa. Hänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä päivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka jälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja ilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön ja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki koko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta viikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa maailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen, luuliko hän heidän pitävän ravintolaa.
Martin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan ympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut mitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi jatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan pinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut totuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä — kaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja sattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa, joka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi keskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut koettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut muodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut, että sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät ja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma sekin.
Ja saman mikä koski lintuja, saattoi sovittaa kaikkeen. Hänen taitamattomat ja valmistamattomat yrityksensä tutustua filosofiaan olivat olleet hedelmättömät. Kantin keskiaikainen metafysiikka ei ollut antanut hänelle avainta mihinkään, vaan saanut hänet ainoastaan epäilemään omia henkisiä voimiaan. Yhtä hyödytöntä oli hänen ollut koettaa tutkia kehitysoppia, ja tuo toivoton yritys oli rauennutkin yhteen ainoaan Romanesin teokseen. Hän ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja ainoa ajatus, jonka hän siitä sai, oli, että kehitysoppi oli jokin rutikuiva järjestelmä, jonka joukko pieniä herroja oli saivarrellut kokoon suunnattomasta käsittämättömien sanojen paljoudesta. Mutta nyt hän oppi, että kehitysoppi ei ollutkaan mikään viisasteleva oppijärjestelmä, vaan se esitti elämän kehitystä hyväksyttävästi ja viisaasti, etteivät tiedemiehet enää olleetkaan eri mieltä itse opista, vaan erosivat vain tutkimusmenetelmiin nähden.
Nyt tuli tuo merkillinen Spencer ja järjesteli kaikki tiedot yhtenäisiksi ja valmiiksi hänelle, selitti kaiken kuuluvan yhteen kokonaisuuteen, teki lopullisia johtopäätöksiä ja asetti hänen eteensä koko maailman kaikkeudesta niin kiteytyneen ja havainnollisen kuvan, että se muistutti mallilaivaa, jonka merimiehet joskus rakentavat ja panevat lasikuvun alle. Siinä ei ollut mitään oikkuja tai sattumia. Kaikki kävi lain mukaan. Sitä lakia totellen lensivät linnut, ja samaa lakia totellen muuttui ja muodostui alkulima, kunnes ilmestyivät jalat ja siivet ja oli syntynyt lintu.
Martin oli astunut älyllisen elämän kukkulalta toiselle ja päässyt siten korkeammalle huipulle kuin koskaan ennen. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut peitettyä, paljasti nyt salaisuutensa. Hän oli kuin juopunut. Yöllä unessa hän taisteli jumalten kanssa hirveitä painajaisia vastaan, ja päivällä valveillaan hän kulki kuin unissakävijä tuijottaen hajamielisenä siihen maailmaan, jonka juuri oli keksinyt. Pöydässä hän ei kuullut, mitä sanottiin vähäpätöisistä pikkuseikoista, vaan etsi kiihkeästi mielessään syyn ja seurauksen lakia kaikelle, mitä edessään näki. Hän näki auringon paistavan lautasellaan olevaan lihapalaseen, ja hän tutki sen voimaa kaikissa vaiheissa, kunnes pääsi tuon voiman satojen miljoonien peninkulmien päässä olevaan alkulähteeseen, tai hän huomasi saman voiman käden lihaksissa, joiden avulla hän kykeni leikkaamaan lihaa. Hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi aivoihin, jotka antoivat lihaksille määräyksen leikata lihaa, kunnes hän sielunsa silmällä näki saman auringon paistavan omiin aivoihinsa. Valo oli vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän kuullut Jimin kuiskaavan "hän hourii", tai huomannut sisarensa huolestuneita ilmeitä enempää kuin Bernard Higginbothamin merkitsevää viittausta, että ruuvit muka olivat päässeet irti hänen lankonsa päässä.
Martiniin vaikutti ehkä kaikkein syvimmin se suhde, jonka hän huomasi vallitsevan kaikkien tietojen välillä. Hänessä oli aina ollut tavaton tiedonhalu, ja mitä hän ikinä olikin oppinut, hän oli täyttänyt sillä aivojensa kammioita. Merenkulusta hänellä oli suuri varasto kaikenlaista tietoa. Naisväkeä koskeva varasto oli jokseenkin yhtä suuri. Mutta nämä kaksi kokemusalaa olivat täydellisesti erossa toisistaan. Niiden välillä ei ollut koskaan ollut mitään vertauskohtia. Että tietojen salakammioissa keksisi joitakin yhtäläisyyksiä jonkun hysteerisen naisen ja myötätuuleen kiitävän tai myrskyssä risteilevän kuunarin välillä, olisi tuntunut hänestä hullulta ja mahdottomalta. Mutta Herbert Spencer oli näyttänyt hänelle, että niiden välillä oli suorastaan pakko nähdä yhtäläisyyksiä. Kaikki esineet ja olennot olivat sukua keskenään; kaukaisimmassa avaruuden tähdessä piili samoja voimia kuin pienessä hiekkajyväsessä, jota tallaamme jaloillamme.
Tämä uusi käsitys hämmästytti ja ihmetytti Martinia yhä uudestaan, ja lakkaamatta hän tapasi itsensä etsimässä sukulaisuutta kaiken olevaisen välillä auringon alla. Hän kirjoitti pitkiä listoja esineistä, joilla ei näyttänyt olevan mitään vertailukohtaa. Hän mietti epätoivoisesti, kunnes keksi sukulaisuuden niiden välillä — rakkauden, runouden, maanjäristyksen, tulen, kalkkarokäärmeen, sateenkaaren, jalokivien, epäsikiöiden, auringonlaskun, leijonan kiljunnan, valaisevan kaasun, ihmissyönnin, murhan, kauneuden, vivun ja tukipisteen ja tupakan välillä. Näin hän muodosti olevaisuuden kokonaisuudeksi, asetti sen eteensä katseltavaksi tai kuljeksi sen sivupolkuja, valtateitä ja viidakoita, ei kuten pelästynyt matkustaja, joka salaperäisessä pimeydessä etsii tietänsä, vaan nähden ja kartoittaen kaiken ja tutustuen kaikkeen, josta oli jotain oppimista. Ja mitä enemmän hän tiesi, sitä intohimoisemmin hän ihaili maailman kaikkeutta ja elämää ja ennen muuta omaa elämäänsä sen keskellä.
"Sinä hullu!" huudahti hän kuvallensa katsellen sitä peilistä. "Sinä tahdoit kirjoittaa ja sinä koetit kirjoittaa, eikä sinussa kuitenkaan ollut mitään, mistä kirjoittaa. Mitä sinussa oli? — muutamia lapsellisia mielipiteitä, vähän puoliksi leivottua tunteellisuutta, paljon sulattamatonta kauneutta, hirvittävä määrä tietämättömyyttä, sydän haljetakseen täynnä rakkautta ja kunnianhimo yhä suuri kuin rakkautesi ja yhtä turhamielinen kuin tietämättömyytesi. Ja sinä tahdoit kirjoittaa! Katso, vasta nyt sinä alat saada sieluusi jotakin, josta kirjoittaa. Sinä tahdoit luoda kauneutta, mutta kuinka sinä sitä voit, kun sinä et tiedä mitään kauneuden luonnosta? Sinä tahdoit kirjoittaa elämästä, vaikket tiedä mitään elämän oleellisimmista tunnusmerkeistä. Sinä tahdoit kirjoittaa maailmasta ja olemassaolosta, mutta maailma oli sinulle arvoitus, ja kaikki, mitä sinä olisit voinut kirjoittaa, olisi ollut sitä, mitä sinä et tiedä olemassaolosta. Mutta rohkeutta, Martin, poikaseni! Sinä osaat vielä kirjoittaakin. Sinä tiedät vähän, hyvin vähän, mutta sinä olet oikealla tiellä. Jonakin päivänä, jos sinulla on hyvä onni, sinä ehkä pääset niin lähelle kuin mahdollista kaiken tietämistä. Silloin sinä voit kirjoittaa."
Hän kertoi suuresta keksinnöstään Ruthille jakaen hänen kanssaan sen ihmeellisen ilon ja riemun, joka oli hänen olemuksensa vallannut. Mutta Ruth ei näyttänyt olevan kovinkaan innostunut kaikesta tuosta. Hän kuunteli sitä vaieten ja näytti tavallaan tuntevan nämä asiat omista opinnoistaan. Hänen keksintönsä ei tehnyt Ruthiin ollenkaan niin syvää vaikutusta kuin häneen, ja hän olisi suuresti ihmetellyt sitä, ellei hän olisi ajatellut, ettei se Ruthille ollut niin uutta kuin hänelle. Hän huomasi, että Arthur ja Norman uskoivat kehitykseen ja olivat lukeneet Spenceriä, vaikkei se näyttänyt tehneen heihin todella elävää vaikutusta, mutta silmälaseja käyttävä ja tuuheatukkainen nuorukainen, Will Olney, nyrpisti halveksien huuliaan ja kertasi tunnussanat: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa."
Mutta Martin antoi hänelle tämän irvistyksen anteeksi, sillä hän oli alkanut huomata, ettei Olney ollut rakastunut Ruthiin. Myöhemmin monista pikku huomioista hän teki sen johtopäätöksen, ettei Olney ollut vain välinpitämätön Ruthin suhteen, vaan tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. Martin ei voinut sitä ymmärtää. Se oli ihme, jota ei voinut selittää maailman kaikkeuden muiden ihmeitten valossa. Siitä huolimatta hän ajatteli säälillä ja osanotolla tuon nuoren miehen luonteen suuria puutteita, jotka estivät häntä antamasta oikeata arvoa Ruthin hienoudelle ja kauneudelle. He ajoivat usein sunnuntaisin pyörillä vuoristoon, ja Martinilla oli hyvä tilaisuus huomata, millainen aseistettu suhde vallitsi Ruthin ja Olneyn välillä. Viimeksi mainittu liittyi lähemmin Normaniin jättäen Ruthin kokonaan Arthurin ja Martinin hoteihin, mistä Martin oli erittäin kiitollinen.
Nämä sunnuntait olivat Martinille suuria juhlapäiviä ennen kaikkea siksi, että hän sai olla Ruthin kanssa, mutta myös sen tähden, että hän siten pääsi hyvään suhteeseen parin hänen luokkaansa kuuluvan nuoren miehen kanssa. Huolimatta heidän monivuotisesta järjestelmällisestä kasvatuksestaan, huomasi hän henkisesti olevansa heidän vertaisensa, ja ne tunnit, jotka hän käytti heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa, antoivat hänelle erinomaisen tilaisuuden harjoitella käytännössä kaunista kielenkäyttöä, jota hän niin hartaasti oli opiskellut. Hän oli kokonaan hylännyt seurustelun ohjekirjat ja antautui itse tekemään huomioita, miten milloinkin on oikeinta menetellä. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin suuri innostus sai hänet unohtamaan kaiken, hän oli lakkaamatta varuillaan tarkastellen heidän tapojaan ja oppien heiltä pieniä temppuja, miten esiintyä hienosti ja miellyttävästi.
Se tosiasia, että Spenceriä luettiin niin vähän, oli joskus hämmästyttänyt Martinia suuresti. "Herbert Spencer", sanoi kirjastoa hoitava mies, "oh, hän oli suuri ajattelija". Mutta mies ei tuntunut tietävän yhtään mitään noista suurista ajatuksista. Eräänä iltana päivällisillä, jolloin herra Butler myös oli mukana, Martin johti keskustelun Spenceriin. Herra Morse soimasi katkerasti englantilaisia filosofeja itsekkyydestä, mutta tunnusti, ettei hän ollut lukenut "Alkuperusteita". Mutta herra Butler vakuutti, ettei hänen kärsivällisyytensä kestänyt tutkia Spenceriä, ettei hän ollut lukenut häneltä riviäkään ja aikoi tulla toimeen ilman häntä. Epäilykset kohosivat Martinin mieleen, ja jos hän ei olisi ollut niin ehyt yksilö, hän olisi hyväksynyt yleisen mielipiteen ja hylännyt Herbert Spencerin. Mutta Spencerin selitykset tyydyttivät häntä, ja hän vakuutti itselleen, että jos hän hylkäisi Spencerin, hän menettelisi samoin kuin merimies heittäessään kronometrin ja kompassin mereen. Niinpä Martin jatkoi kehitysopin opintojaan laajentaen lakkaamatta tietojansa ja vahvistaen niitä rohkeimpien ja riippumattomain kirjailijain ajatuksilla. Mitä enemmän hän luki, sitä laajemmalti hän huomasi tiedon lakeudet vielä tutkimattomiksi, ja suuresti häntä suretti, ettei vuorokaudessa ollut kuin kaksikymmentäneljä tuntia.
Eräänä päivänä, koska päivät olivat niin lyhyet, hän lopetti algebran ja geometrian. Trigonometriaa hän ei vielä ollut yrittänytkään. Hän pyyhki myös kemian opiskelulistaltaan, johon jäi vain fysiikka.
"En minä ole mikään spesialisti", hän selitti Ruthille puolustellen. "Enkä minä aio koettaakaan tulla spesialistiksi. Ovathan erikoisalojen kentät niin laajat, ettei yksi ihminen koko elämänsä aikana voi omaksua kymmenettä osaakaan niistä. Minun täytyy hankkia yleistä sivistystä. Kun minä tarvitsen spesialistien tietoja, valitsen heidän kirjojansa."
"Mutta eihän se ole samaa kuin, että te itse omaisitte tiedon", väitti
Ruth.
"Eihän olekaan välttämätöntä omata sitä. Me käytämme hyväksemme spesialistien töitä. Sitä vartenhan he ovat olemassa. Tullessani minä näin kaksi nuohoojaa työssä. He ovat ammattimiehiä, ja kun he ovat menneet, on teistä hauskaa, että uuninpiiput ovat puhtaat, eikä teidän tarvitse rahtuakaan tietää uunien rakennuksesta."
"Minusta tuntuu, että nuo ovat liian kaukaa etsittyjä todisteluja."
Ruth katsoi häneen, ja Martin tunsi nuhdetta tuossa katseessa ja ilmeessä. Mutta hän oli vakuuttunut käsityksensä oikeudesta. "Kaikki ajattelijat, itse asiassa maailman suurimmat nerotkin, luottavat erikoistuntijoihin monissa tärkeissä kysymyksissä. Niin teki Herbert Spencer. Hän yleisti tuhansien tutkimukset ja teki niistä tarkat johtopäätöksensä. Hänen olisi pitänyt elää tuhannen elämää ehtiäkseen itse tutkia kaiken. Samoin teki Darwin. Hän käytti hyväkseen kaiken, mitä puutarhurit ja karjanhoitajat olivat oppineet."
"Olette oikeassa, Martin", tarttui puheeseen Olney. "Te tiedätte, mitä tahdotte, mutta Ruth ei sitä tiedä. Hän ei tiedä edes sitä, mitä hän itse tahtoo."
"…Niin kyllä", kiivasteli Olney edelleen huolimatta Ruthin vastaväitteistä, "minä tiedän, että te sanotte sitä yleissivistykseksi. Mutta onhan ihan sama, mitä lueskelee, jos tahtoo saada vain yleissivistystä. Te voitte lukea ranskaa, tai te voitte lukea saksaa, tai voitte hylätä molemmat ja lukea esperantoa; voitte siten saada joka tapauksessa sivistystä. Te voitte myös lukea samassa tarkoituksessa kreikkaa ja latinaa, vaikkei niillä olisikaan mitään käytännöllistä merkitystä. Se on kaikki kuitenkin sivistystä. Te, Ruth, esimerkiksi luitte anglosaksin kieltä ja saavutitte siinä sangen suuren taidon — siitä on nyt pari vuotta, ja kaikki, mitä nyt muistatte, on: 'Kun tuo sulo huhtikuu kukkinensa saa' — eikös yleensä käy niin?"
"Mutta se on tehnyt teistä kuitenkin sivistyneen ihmisen", Olney nauroi hyökäten yhä ankarammin Ruthin kimppuun. "Minä tiedän sen. Mehän kävimme samoilla luennoilla."
"Mutta te puhutte sivistyksestä, niinkuin se olisi keino päästä johonkin", huudahti Ruth. Hänen silmänsä leimahtivat, ja poskille ilmestyi kaksi väritäplää. "Sivistys on päämäärä sinänsä."
"Mutta sitä Martin ei suinkaan tahdo."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Mitä te tahdotte, Martin?" kysyi Olney kääntyen suoraan häneen.
Martinin olo tuntui sangen epämiellyttävältä, ja hän katsahti rukoilevasti Ruthiin.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Ruth. "Se ratkaisee asian."
"Kyllä, tietysti minä tahdon saada sivistystä", änkytti Martin. "Minä rakastan kauneutta, ja sivistys antaa minulle hienostuneemman käsityksen kauneudesta."
Ruth nyökkäsi ja näytti voitonriemuiselta.
"Roskaa, sen te kyllä itse tiedätte", väitti Olney. "Martin tahtoo elämässä aseman eikä sivistystä. Nyt sattuu niin onnellisesti, että sivistys tässä tapauksessa on porras tuohon asemaan. Jos hän haluaisi kemistiksi, olisi sivistys tarpeetonta. Martin haluaa kirjoittaa, mutta hän pelkää sanoa sitä, sillä silloin te joutuisitte tappiolle."
"Ja miksi Martin tahtoo kirjoittaa?" hän jatkoi. "Siksi, ettei hänellä ole pääomia käytettävänä. Miksi te täytätte päänne anglosaksien kielellä ja yleisellä sivistyksellä? Koska teidän ei tarvitse itse huolehtia toimeentulostanne. Teidän isänne on täyttänyt tehtävänsä siinä suhteessa. Hän ostaa teille vaatteenne ja kaiken muun. Mitä ihmeessä kasvatus hyödyttää teitä ja minua ja Arthuria ja Normania? Me olemme kyllästetyt yleissivistyksellä, mutta jos meidän isämme jonakin kauniina päivänä tekisivät taloudellisen kuperkeikan, me painuisimme seuraavana päivänä suorittamaan jotakin opettajan tutkintoa. Paras ammatti minkä te, Ruth, voisitte saada, olisi opettajattaren toimi jossakin maaseudulla, tai teistä tulisi musiikin opettaja johonkin naisopistoon."
"Mikäs teistä tulisi, jos suvaitsette?" kysyi Ruth.
"Ei niin mitään. Minä voisin ansaita puolitoista dollaria päivässä tavallisena työmiehenä tai pääsisin ehkä jonkinlaiseksi aliopettajaksi Henleyn laitokseen, jossa leivotaan ylioppilaita — sanon 'ehkä', huomatkaa, mutta jo viikon kuluttua minä saisin potkut kelvottomuuteni tähden."
Martin seurasi tarkasti keskustelua, ja vaikka Olney hänen mielestään oli oikeassa, ei hän kuitenkaan voinut sietää tuon herrasmiehen häikäilemätöntä tapaa, jolla hän kohteli Ruthia. Hänen siinä istuessa ja kuunnellessa ilmeni hänelle rakkaus uudelta puolelta. Järjellä ei ollut mitään tekemistä rakkauden suhteen. Ei ollut ollenkaan väliä, oliko hänen rakastamansa nainen oikeassa vai väärässä väitellessään. Rakkaus oli järjen yläpuolella. Jos Ruth nyt ei sattunut täysin käsittämään hänen pyrkimyksiänsä saavuttaa asema ja elämäntehtävä, ei se tehnyt häntä rahtuakaan vähemmän rakastettavaksi. Ruth oli rakastettava sellaisenaan, ja mitä hän sitten ajattelikin, se ei muuttanut tuota rakastettavuutta.
"Anteeksi kuinka?" hän vastasi Olneyn kysymykseen, jolla tämä katkaisi hänen ajatustensa juoksun.
"Sanoin vain, ettette suinkaan liene niin hullu, että alatte päntätä päähänne latinaa."
"Mutta latina on muutakin kuin vain sivistystä", iski Ruth. "Se on jonkinlainen varustus."
"No, aiotteko siis päntätä päähänne latinaa?" kysyi Olney itsepintaisesti.
Martin oli kovassa pulassa. Hän näki, että Ruth suurella jännityksellä odotti hänen vastaustansa.
"Minä pelkään, ettei minulla ole aikaa siihen", Martin vihdoin virkahti.
"Tahtoisin kyllä, mutta minulla ei ole aikaa."
"Siitä näette, Martin ei tahdo sivistystä", päätti Olney vahingonilolla.
"Hän koettaa päästä johonkin, tehdä jotakin."
"Oh, mutta onhan latina henkistä harjoitusta. Se kehittää luonnetta.
Luonteen jalostamiseksi se on tarpeellista." Ruth katsoi odottaen
Martiniin aivan kuin toivoen, että tämä muuttaisi mielensä.
"Tiedättehän, että jalkapallon pelaajien täytyy harjoitella ennen suuria
kilpailuja. Sama vaikutus on latinalla ajattelijaan. Se harjoittaa."
"Roskaa ja lorua! Niin juuri ne sanoivat meille ollessamme lapsia. Mutta on eräs seikka, josta he eivät mitään puhuneet. He jättivät sen meidän keksittäväksemme myöhemmin." Olney vaikeni hetkeksi tehdäksensä vaikutuksen suuremmaksi ja lisäsi sitten: "Ja se seikka, josta he eivät meille puhuneet, oli, että jokaisen herrasmiehen tulee opiskella latinaa, mutta yhdenkään herrasmiehen ei tule osata latinaa."
"Tuo nyt on kerrassaan kohtuutonta", huudahti Ruth. "Minä kyllä tiesin, että te kääntäisitte keskustelun pois pääasiasta selviytyäksenne siitä jotenkin."
"Se on sekä oikein että kohtuullista", kuului vastaus. "Ainoat, jotka osaavat latinaa, ovat apteekkarit, lakimiehet ja latinan professorit. Ja jos Martin tahtoisi tulla joksikin niistä, tunnustaisin erehtyneeni. Mitä tällä kaikella on tekemistä Herbert Spencerin kanssa? Martin on juuri keksinyt Spencerin ja on rajattomasti häneen ihastunut. Miksi? Koska Spencer johtaa häntä johonkin. Spencer ei voisi johtaa minua mihinkään eikä teitäkään. Meidän ei tarvitse päästäkään mihinkään. Jonakin kauniina päivänä te menette naimisiin, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin pitää silmällä niitä lakimiehiä ja liikeapulaisia, joiden tulee hoitaa niitä rahoja, jotka minun isäni kerran jättää minulle."
Olney nousi mennäksensä, mutta kääntyi ovella takaisin ja paukautti jäähyväislaukauksensa.
"Jättäkää te Martin rauhaan, Ruth. Hän tietää, mikä on hänelle parasta. Katsokaa, mitä hän nyt jo on tehnyt. Hän tekee minut vielä sairaaksi — sairaaksi tyytymättömyydestä itseeni. Hän tietää enemmän maailmasta ja elämästä ja ihmisistä ja kaikkeudesta kuin Arthur tai Norman, minä tai te, huolimatta latinasta, ranskasta, anglosaksien kielestä ja sivistyksestä, joihin olemme aikaamme tuhlanneet."
"Mutta Ruth on minun opettajani", vastasi Martin ritarillisesti.
"Hänelle kuuluu kiitos kaikesta siitä vähästä, mitä minä olen oppinut."
"Loruja!" Olney katsahti Ruthiin kasvoillaan pahansuopa ilme. "Ehkä te ensi kerralla tahdotte uskotella minulle, että te olette lukenut Spenceriä hänen kehotuksestaan, mikä ei pidä paikkaansa. Hän ei tiedä enempää Darwinista eikä kehitysopista kuin minä kuningas Salomonin kaivoksista. Mitä myllertäviä Spencerin määritelmiä ne olivatkaan, joilla te kurititte meitä tässä eräänä päivänä? — se oli jotakin kappalten rajattomasta yhdenlaatuisuudesta. Puhukaapas niistä hänelle niin näette käsittääkö hän sanaakaan. Se ei ole sivistystä, näettekös. No, niin, tra, la, la! Mutta jos te alatte tankata latinaa, Martin, minä menetän kaiken kunnioitukseni teihin."
Vaikka keskustelu oli suuresti kiinnittänyt Martinin mieltä, se oli kuitenkin väsyttänyt häntä samalla. Se koski opintoja ja läksyjä ja tiedon aikeitten jakamista, mutta tuon keskustelun koulupoikamainen sävy vaikutti ristiriitaisesti niihin suuriin aatteisiin, jotka yhä selvempinä hänen sielussaan liikkuivat. Ne iskivät juurensa yhä syvemmälle häneen herättäen sekä sykähtelevää riemua että jäytävää tuskaa, samalla kun vahvistui halu voida hallita niitä ja ilmaista ne muillekin. Hän vertasi itseään runoilijaan, joka oli haaksirikosta pelastunut oudolle rannalle, jossa kauneuden voima hänet täytti ja hän koetti turhaan laulaen barbaarien tavoin saada tulkituksi voimakkaita tunteitaan. Sellainen hän nyt oli. Hän tajusi syvästi elämän suuruuden ja sen vaatimukset, mutta oli sittenkin pakotettu koulupoikain tavalla miettimään ja kinastelemaan siitä, olisiko hänen luettava latinaa vai eikö.
"Mitä hittoa latinalla on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kysyi peilinsä edessä sinä iltana. "Toivon, että kuolleet pysyvät kuolleina. Miksi pitäisi kuolleen hallita minua ja sitä kauneutta, mikä on minussa? Kauneus on elämää ja kestää ikuisesti. Kielet syntyvät ja kuolevat. Ne ovat kuolleitten tomua."
Hänen seuraava ajatuksensa oli, että hän oli muodostanut ajatuksensa selviksi lauseiksi, ja hän meni vuoteeseensa ihmetellen, miksi hän ei voinut Ruthin kanssa keskustellessansa puhua samalla tavalla. Hän oli koulupoika, ja hänen kielensä oli koulupojan hänen ollessansa Ruthin seurassa.
"Antakaa minulle aikaa", hän sanoi ääneen. "Antakaa vain minulle aikaa."
Aikaa! Aikaa! Aikaa! kuului hänen loppumaton pyyntönsä.