XIV LUKU
Ei toki Olneyn vuoksi, vaan yksinpä huolimatta Ruthista ja rakkaudestansa häneen, hän lopultakin päätti, ettei ryhtyisi lukemaan latinaa. Aika oli hänelle rahaa. Oli niin paljon tärkeämpää kuin latina, niin monet opinnot kiinnostivat häntä enemmän. Ja hän tahtoi kirjoittaa. Hänen täytyi ansaita rahaa. Vielä hän ei ollut löytänyt tuotteillensa kustantajaa. Hänen käsikirjoituksensa kulkivat loputonta taivalta aikakauskirjasta toiseen. Mitenkähän toiset olivat selviytyneet tällaisesta? Hän vietti pitkiä tunteja lukusaleissa lukien heidän tuotteitaan kiihkeästi ja arvostelevasti, verraten niitä omiin kyhäelmiinsä ja ihmetellen, minkä tempun he olivat keksineet saadakseen tuotteensa myydyiksi.
Häntä aivan hämmästytti, sillä niin paljon kaikesta kirjoitetusta ja painetusta oli kuolleena syntynyttä. Ei niissä ollut valoa, ei elämää eikä värejä. Ei niissä huomannut ainoatakaan elämän sykähdystä, ja kuitenkin ne saatiin myydyiksi — kaksi senttiä sanalta, kaksikymmentä dollaria tuhannelta — niin hän oli muutamasta pikku uutisesta lukenut. Häntä hämmästyttivät nuo lukemattomat pikku jutut, jotka kieltämättä olivat kevyesti ja taitavasti kyhätyt, sen hän tunnusti, mutta joissa ei ollut ollenkaan elämän todellisuutta. Elämä oli niin yllättävä ja ihmeellinen, rajattomiin täynnä probleemeja, unelmia ja sankaritöitä, ja kuitenkin nuo jutut käsittelivät vain jokapäiväisiä asioita. Hän tunsi povessaan elämän taistelut ja melskeet, sen kuumeisen kiihkon, tuskan ja vaivan ja villin hyörinän ja pyörinän — kas siinä oli aihetta kirjoittaa! Hän halusi ihailla niitä, jotka olivat sortuneet hurjia toiveita toteuttaessaan, kuvata hulluja rakastajia, jättiläisiä, jotka taistelivat kuoleman ja kauhujen keskellä pannen elämän natisemaan saumoissaan heidän yritystensä voimasta. Mutta aikakauskirjojen jutut näyttivät ihannoivan herra Butlereja, inhoittavia dollarin-pyydystäjiä, ja tavallisia pikku rakkaussuhteita yhtä pienten ja vähäpätöisten miesten ja naisten välillä. Johtuiko se siitä, että aikakauskirjain toimittajat olivat tuollaisia vähäpätöisyyksiä? hän kysyi. Vai pelkäsivätkö he elämää nuo kirjoittajat ja lukijat ja kustantajat?
Hänen suurin murheensa oli, ettei hän tuntenut ainoatakaan kustantajaa tai kirjailijaa. Eikä siinä kylliksi, ettei hän tuntenut kirjailijoita, hän ei tuntenut edes niitä, jotka olivat yritelleet kirjoittaa. Ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut ohjata häntä tai antaa edes pienimmänkään neuvon. Hän alkoi epäillä, olivatko kustantajat todellisia ihmisiä. Ne varmaankin olivat jonkinlaisia koneen tappeja. Siinä se oli — vain koneen osia! Hän valoi sielunsa juttuihin, artikkeleihin ja runoihin ja uskoi ne tuolle koneelle. Hän taittoi ne sopivasti, pisti tarpeellisen määrän postimerkkejä sisään käsikirjoituksensa kanssa, sulki pitkän kirjekuoren, liimasi vielä toiset postimerkit päälle ja työnsi sen postilaatikkoon. Niin se lähti matkalle, ja jonkin määrätyn ajan kuluttua se palasi takaisin toisessa pitkässä kirjekuoressa, jonka päällä olivat hänen kirjeeseen liittämänsä postimerkit. Matkan toisessa päässä ei ollut inhimillistä toimittajaa, vaan jonkinlainen taidokas koneenosa, joka oli muuttanut käsikirjoituksen toiseen kirjekuoreen ja liimannut postimerkit päälle. Se oli kuin automaatti, johon pistettiin metallirahaa, ja sitä vastaan jonkinlaisten koneitten avulla saatiin kimpale purukumia tai levy suklaata. Riippui vain siitä, mistä reiästä pisti rahansa, saiko suklaata tai purukumia. Sellainen oli myös kustantajakone. Toiset lähettivät maksuosoituksia, toiset vain hylkäyskirjelmiä. Hän oli sattunut tapaamaan vain noita viimeksi mainittuja.
Ne olivat juuri nuo hylkäysliput, jotka saivat hänet kuvittelemaan kaiken niin suunnattoman konemaiseksi. Ne oli painettu aina samanlaisella kiintokirjainlevyllä, ja hän oli saanut niitä satoja — ainakin tusinan tai enemmänkin jokaisesta aikaisemmasta käsikirjoituksestansa. Jos hän olisi saanut yhdenkään rivin, edes yhden omakätisen ja yksilöllisen rivin kaikkien noiden asemasta, hän olisi ollut iloinen. Mutta ainoakaan toimittaja ei ollut antanut tuota todistusta olemassaolostaan. Ja siksi hän saattoi vain päättää, ettei toisessa päässä ollut inhimillistä olentoa — vaan pelkkiä nappuloita, jotka oli mainiosti öljytty ja täyttivät erinomaisesti tehtävänsä koneessa.
Hän oli hyvä taistelija, sitkeä ja itsepintainen, ja hän olisi saattanut jatkaa koneitten syöttämistä vuosikausia. Mutta hän vuoti samalla kuiviin, eikä tarvittu vuosia, vaan viikot jo ratkaisisivat taistelun. Joka viikko hänen täysihoitolaskunsa vei häntä lähemmäksi perikatoa, samalla kun neljänkymmenen käsikirjoituksen postirahat vaikuttivat melkein yhtä turmiollisesti. Hän ei ollut ostanut enää pitkiin aikoihin kirjoja ja koetti säästää kaikilla mahdollisilla keinoilla viivyttääkseen lopullista romahdusta. Mutta hän ei ollut tottunut säästämään, vaan antoi viimeiset viisi dollariansa sisarelleen Marianille uuteen pukuun.
Hän taisteli pimeässä ilman mitään neuvoa, ilman rohkaisua ja epätoivon kynsissä. Yksinpä Gertrudekin oli alkanut katsella häntä karsaasti. Aluksi hän oli sisarellisessa ihastuksessaan kärsinyt kaikkea, mitä sanoi veljensä hullutteluiksi; mutta nyt hän saman sisarellisen tunteen pakotuksesta alkoi käydä levottomaksi. Hänestä näytti, että veljen hulluttelu alkoi muuttua todelliseksi hulluudeksi. Martin tiesi sen ja kärsi siitä enemmän kuin herra Bernard Higginbothamin avoimesta ja nakertelevasta hävyttömyydestä. Martin uskoi itseensä, mutta hän oli ypöyksin uskoinensa. Ei edes Ruth uskonut häneen. Hän toivoi, että Martin opiskelisi, ja vaikka hän ei avoimesti tuominnutkaan hänen kirjoittamistansa, Martin tiesi kuitenkin, ettei hän sitä hyväksynyt.
Martin ei ollut koskaan tarjoutunut näyttämään hänelle kirjoituksiaan. Jonkinlainen arka hienotunteisuus pidätti häntä siitä. Sitä paitsi Ruth oli lueskellut ahkerasti yliopistossa, eikä Martin ollut tahtonut ryöstää häneltä hetkeäkään aikaa. Mutta kun Ruth oli suorittanut loppututkintonsa, hän pyysi itse saada nähdä joitakin hänen kynänsä tuotteista. Martin oli ylpeä, mutta samalla epävarma. Ruth kykeni arvostelemaan. Hän oli filosofian kandidaatti, joka oli tutkinut taiteita. Hän oli tutkinut kirjallisuutta taitavien opettajain johdolla. Ehkäpä toimittajatkin olivat päteviä tuomareita. Mutta Ruth olisi kuitenkin aivan toisenlainen kuin he. Hän ei antaisi hänelle painettua hylkäyslappusta eikä hän ilmoittaisi hänelle, että hänen töittensä suositusten puute riistäisi niiltä myös kaikki ansiot. Hän puhuisi, tuo lämmin inhimillinen olento, omalla vilkkaalla, reippaalla tavallaan ja, mikä oli kaikista tärkeintä, näkisi samalla vilahduksia todellisesta Martin Edenistä. Hänen kirjoitelmistansa Ruth huomaisi, millainen hänen sydämensä ja sielunsa oli, ja hän oppisi ymmärtämään, mikä oli hänen unelmainsa ja voimainsa lähteenä.
Martin keräsi yhteen muutamia jäljennöksiä lyhyistä kertomuksistaan, epäröi hetkisen ja lisäsi sitten joukkoon "Merilaulunsa". He nousivat pyörillensä eräänä myöhäisenä kesäkuun iltana ja ajoivat vuoristoon. Silloin hän oli toista kertaa näin matkalla Ruthin kanssa kahden, ja kun he siinä ajoivat hiljaisen merituulen viilentäessä kuumaa iltaa, hänelle selvisi innostavana ja ihastuttavana se tosiasia, että maailma oli äärettömän kaunis ja hyvin järjestetty ja ihanaa oli siinä elää ja rakastaa. He jättivät pyöränsä tien viereen ja kiipesivät eräälle ruskealle kukkulalle, jossa auringonpolttama ruoho tuoksui kypsää täyteläisyyttä ja kertoi sadon korjuun saapuneen.
"Tuo ruoho on suorittanut tehtävänsä", sanoi Martin, kun he olivat istuutuneet, Ruth Martinin takille ja hän aivan lähelle lämpimään maahan. Hän hengitti syvään voimakkaita tuoksuja, jotka ikään kuin tunkeutuivat hänen aivoihinsa ja saivat hänen ajatuksensa liitelemään maasta äärettömyyksiin. "Se on täyttänyt elämänsä tarkoituksen", hän jatkoi hyväillen kuivunutta ruohoa. "Se kokosi voimia talven synkkien sateitten aikana, taisteli elämänsä puolesta aikaisin keväällä, kukki ja vietteli hyönteisiä, hajoitti siemenensä, suoritti lopputilinsä itsensä ja maailman välillä ja — — —"
"Miksi te tarkastatte kaikkea elämässä niin hirveän käytännöllisin silmin?" keskeytti Ruth.
"Ehkä siksi, että minä olen tutkinut kehitysoppia, luulisin. Minä olen saanut silmäni auki vasta aivan äskettäin, jos rohkenen totuuden ilmoittaa."
"Mutta minusta tuntuu, että menetätte kauneudentajunne nähdessänne kaikessa vain tarkoituksenmukaisuutta; te turmelette kauneuden aivan kuin poikaset, jotka vangitsevat perhosia ja sitten repivät niiden kauniit siivet." Martin pudisti päätänsä.
"Kauneudella on tarkoituksensa, mutta minä en ole sen tarkoitusta ennemmin tajunnut. Minä käsitin kauneutta jonakin, jolla ei ollut mitään erikoista merkitystä, jonakin, joka oli kaunista ilman järkisyitä tai tarkoitusperiä. Minä en tiennyt mitään kauneudesta. Mutta nyt minä tiedän, tai oikeammin, minä alan tietää. Tämä ruoho on kaunista minulle nyt, kun minä tiedän, miksi se on ruohoa, ja kun minä tunnen sen salatun kemiallisen työn, mitä aurinko, sade ja maa suorittavat kehittääksensä sen ruohoksi. Jokaisen ruohonkorren historiassa on romantiikkaa — niin vieläpä seikkailujakin. Pelkkä tällainen ajatuskin kiihottaa minua. Kun minä ajattelen tuota voiman ja aineen leikkiä, vieläpä sitä ankaraa taisteluakin, mitä käydään niiden välillä, minusta tuntuu, että minä voisin kirjoittaa kokonaisen eepoksen ruohonkorren elämästä."
"Kuinka hyvin te puhutte!" virkahti Ruth hajamielisesti, ja Martin huomasi hänen katselevan tutkivasti häneen.
Hetkiseksi valtasi hänet ankara hämminki, ja tumma puna kohosi hänen kaulalleen ja kasvoilleen.
"Toivon, että vähitellen opin puhumaan", hän änkytti. "Minusta tuntuu, että minussa on paljon sellaista, josta tahtoisin puhua. Mutta se kaikki on niin suurta, enkä löydä ilmaisumuotoa kaikelle sille, mitä minussa todella on. Joskus minusta tuntuu, että koko elämä, koko maailma, kaikki on ottanut asuinsijansa minussa ja vaatii minua puhemiehekseen. Minä tunnen — oh, minä en voi kuvailla sitä — minä tunnen sen suuruuden, mutta kun minä puhun, minä sopertelen kuin pienoinen lapsi. On suuri tehtävä muovata tunteita ja havaintoja puheeksi, kirjoitetuksi tai puhutuksi, niin että ne puolestaan herättävät kuulijassa tai lukijassa juuri samoja tunteita ja havaintoja. Se on jumalainen tehtävä. Katsokaa, minä hautaan kasvoni ruohoon, ja se tuoksu, jota vedän sieraimiini, saa minut vapisemaan tuhansista ajatuksista ja kuvitelmista. Kaikkeuden hengähdys on täyttänyt koko olemukseni. Se on kuin laulua ja naurua, menestystä ja tuskaa, taistelua ja kuolemaa, ja minä näen näkyjä, joita ruohon tuoksu jollakin tavalla sielussani herättää, ja minä tahtoisin kertoa niistä teille ja maailmalle. Mutta kuinka sen voin? Kieleni on sidottu. Olen koettanut sanoin kuvata teille, mitä nyt juuri ruohon tuoksu on minussa herättänyt. Mutta siinä en ole onnistunut. Olen vain kömpelöin sanoin voinut viitata siihen. Soperrukselta tuntuvat minun sanani, ja kuitenkin palan halusta saada kertoa. Oh" — hän kohotti kätensä epätoivoisin elein — "se on mahdotonta! Sitä eivät muut voi käsittää! Eikä sitä sanoin voi ilmaista!"
"Mutta te puhutte hyvin", väitti Ruth itsepintaisesti. "Ajatelkaa, miten te olette harjaantunut sinä lyhyenä aikana, jonka olen teidät tuntenut. Herra Butler on huomattu julkinen puhuja. Häntä aina pyydetään mukaan, kun on kysymys valtionkin julkisista puheista. Kuitenkin te puhuitte aivan yhtä hyvin kuin hän toissa iltana päivällisillä. Hän oli vain hillitympi. Te innostutte liiaksi, mutta harjoittelemalla te vapaudutte siitä. Teistä varmaan tulisi hyvä julkinen puhuja. Te voitte päästä pitkälle, jos haluatte. Te olette hallitseva luonne. Te voitte johtaa ihmisiä, siitä olen varma, eikä ole mitään syytä, joka estäisi teitä onnistumasta kaikessa, mihin ikinä tartuttekin, yhtä hyvin kuin puhetaidossa. Teistä tulisi mainio asianajaja. Te voisitte menestyä poliittisella alalla. Mikään ei voi estää teitä pääsemästä yhtä pitkälle kuin herra Butler on päässyt. Kuitenkin ilman vatsakatarria", hän lisäsi hymyillen.
He puhelivat edelleen, Ruth viehättävällä, itsepäisellä tavallaan palaten aina siihen, että kasvatuksessa on välttämättä luotava luja perustus, johon latinalla on erinomaisen kehittävä vaikutus. Hän kertoi niistä ihannemiehistä, joille kaikki oli onnistunut, kerraten melkein erehtymättä isänsä mielipiteitä ja vahvistaen niitä herra Butlerin viisailla väitteillä. Martin kuunteli häntä kiihkeästi maaten selällään ja katsellen ylös ja nauttien jokaisesta hänen huulensa liikkeestä. Mutta hänen aivonsa eivät olleet yhtä tarkkaavaiset kuin hänen korvansa. Ei ollut mitään mielenkiintoista niissä kuvissa, joita Ruth hänen eteensä maalasi, ja Martin tunsi synkän pettymyksen tunteen ja kiihkeän rakkauden tuskan valtaavan olemuksensa. Yksikään sana Ruthin puheessa ei koskenut hänen kirjallisia harrastuksiaan, ja käsikirjoitukset, jotka hän oli tuonut mukanaan, lojuivat unohdettuina maassa.
Hetken äänettömyyden vallitessa hän katsahti aurinkoon, arvioi sen korkeuden taivaanrannan yläpuolella ja muistutti käsikirjoituksistaan ottamalla ne ylös maasta.
"Minä unohdin ne", virkahti Ruth kiireesti. "Tahdon mielelläni kuulla ne."
Hän luki erään kertomuksen, jota hän itse piti yhtenä parhaimmistaan. Hän nimitti sitä "Elämän viiniksi", ja sama viini, joka oli virrannut salaperäisesti hänen aivoihinsa silloin, kun hän kirjoitti siitä, tuntui virtaavan sinne taaskin, kun hän sitä luki. Tuossa omaperäisessä ajatustavassa oli jotakin taikavoimaa, ja hän oli koristanut sitä viehättävillä lauseparsilla ja liikuttavilla vertauskuvilla. Kaikki se vanha tuli ja intohimo, jota hän oli tuntenut sitä kirjoittaessaan, syttyi hänessä uudestaan, ja hän viehättyi siihen niin, että oli sokea ja kuuro kaikille siinä oleville virheille. Mutta asia oli toinen Ruthiin nähden. Hänen kehittynyt korvansa oli keksivinään helposti sen heikkoudet ja liioittelut, sen koreasanaisen helinän, joka aina ilmaisee aloittelijan, ja jo heti alussa hän oli huomaavinaan lauseitten kömpelön ja tehdyn runollisuuden. Tuskin hän mitään muuta ajatusta saattoi näistä lauseista muodostaa, paitsi silloin, kun ne muuttuivat liian mahtipontisiksi, jolloin ne vaikuttivat mauttomilta ja amatöörimäisiltä. Hänen lopullinen tuomionsa koko jutusta oli: harjoitelma, vaikkei hän sitä sillä tavalla sanonut. Sen sijaan hän huomautti muutamista toisarvoisista seikoista ja sanoi, että hän piti kertomuksesta.
Mutta Martin oli pettynyt. Hänen arvostelunsa oli oikea, sen Martin tiesi, mutta hän tunsi, ettei hän ollut näyttänyt työtänsä hänelle saadakseen siihen virhemerkit, kuten kouluaineeseen. Sivuseikoista ei ollut väliä. Ne saivat itse pitää huolen itsestään. Hän saattaisi korjata ne, hän oppisi ne korjaamaan. Sykkivästä elämästä hän oli siepannut kiinni jotakin suurta ja koettanut vangita sitä kertomukseensa. Juuri tuosta elämästä otetusta suuresta asiasta hän oli lukenut hänelle, eikä siinä saanut olla pelkkiä lausejaksoja välimerkkeineen. Hän tahtoi saada hänet tuntemaan nämä suuret asiat, jotka olivat hänen, jotka hän oli omin silmin nähnyt, omin aivoin muovaillut ja omin käsin kirjoittanut paperille. No niin, hän oli epäonnistunut, oli hänen salainen johtopäätöksensä. Ehkäpä toimittajat sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut suurten ajatusten liikkuvan sielussaan, mutta hänen ei ollut onnistunut ilmaista niitä muille. Hän salasi pettymyksensä ja yhtyi niin helposti Ruthin arvosteluun, ettei tämä ollenkaan huomannut, miten syvällä pinnan alla aaltosi voimakas vastaväitteitten pohjavirta.
"Seuraavan kertomuksen olen nimittänyt 'Ruukuksi'," hän sanoi avaten käsikirjoituksen. "Neljästä tai viidestä aikakauskirjasta se on palautettu, ja kuitenkin se on mielestäni hyvä. Oikeastaan en tiedä, mitä siitä ajatella, paitsi että olen siinä saanut sanotuksi jotakin. Ehkei se vaikuta teihin kuten minuun. Se on hyvin lyhyt, ainoastaan kaksituhatta sanaa."
"Kuinka kauheata!" huudahti Ruth, kun hän oli lopettanut. "Se on hirveätä, sanomattoman kamalaa!"
Martin näki hänen kalpeat kasvonsa, hänen suuret, jännityksestä laajenneet silmänsä ja nyrkkiin puristetut kätensä salaisella tyydytyksellä. Hän oli onnistunut. Hän oli saanut ilmoitetuksi omien aivojensa tunteet ja mielikuvat toiselle. Se oli tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Pitikö hän siitä vai ei, sillä ei väliä, se oli kuitenkin vallannut ja vanginnut hänet, pannut hänet istumaan ja kuuntelemaan siinä ja unohtamaan kaikki sivuseikat.
"Se on elämää", sanoi Martin, "eikä elämä aina ole kaunis. Ehkäpä siksi, että minut on luotu omalla tavallani, minä voin löytää jotakin kaunista siinäkin. Minusta tuntuu, että tuo kauneus on kymmenen kertaa lumoavampaa sen tähden, että — —"
"Mutta miksei se vaimoraukka voinut — —", keskeytti Ruth ristiriitaisesti. Mutta sitten hän jättikin ilmaisematta syyn mielensä kiihtymykseen ja huudahti: "Oh, se on alentavaa! Se ei ole kaunista! Se on ruokotonta!"
Martinista tuntui sinä hetkenä, että hänen sydämensä pysähtyi. Ruokotonta! Sitä hän ei ollut koskaan uneksinut. Hän ei ollut sitä tarkoittanut. Koko kertomus oli tulikirjaimin hänen edessään, ja turhaan hän koetti noista liekeistä löytää mitään ruokottomuutta. Sitten hänen sydämensä alkoi taas sykkiä. Hän ei ollut syyllinen.
"Miksi ette valinnut kauniimpaa aihetta?" kuului Ruth kysyvän. "Me tiedämme hyvin, että likaisuutta on maailmassa, mutta sehän ei ole syy — —"
Ruth puhui loukkaantuneena, mutta Martin ei seurannut hänen sanojansa. Hän hymyili vain itsekseen nähdessään hänen neitseelliset kasvonsa, jotka olivat niin viattomat, niin yliluonnollisen viattomat, että niiden puhtaus tuntui aina tunkeutuvan häneenkin ja karkoittavan hänestä kaiken huonon, ja oli kuin se olisi kylvettänyt häntä jonkinlaisessa eteerisessä loistossa, joka oli viileä, lempeä ja sametinhieno kuin tähtien valo. Me tiedämme, että likaisuutta on maailmassa! Hänen mielensä hykähteli ajatellessansa sitä tietoa, mikä mahtoi Ruthilla olla tämän maailman likaisuudesta, ja hänen teki mielensä nauraa sille kuin jollekin rakkauden keksimälle kepposelle. Seuraavana hetkenä hän näki kuin salaman välähdyksenä koko sen elämän likaisuuden meren, jonka yli ja läpi hän oli purjehtinut, ja hän antoi Ruthille anteeksi, ettei hän ymmärtänyt kertomusta. Ei se ollut hänen syynsä, ettei hän sitä ymmärtänyt. Martin kiitti Jumalaa, että Ruth oli syntynyt sellaisissa oloissa ja varjeltu niin tietämättömänä kaikesta tämän maailman pahasta. Mutta hän tunsi elämän, sen rumuuden yhtä hyvin kuin kauneudenkin, sen suuruuden huolimatta pohjaliejusta, joka tahtoi pinnalle pursua, ja jumaliste! hän tahtoi sanoa maailmalle, mitä tiesi. Pyhimykset taivaassa — kuinka he saattoivat olla muuta kuin suloisia ja puhtaita! He eivät ansainneet mitään kiitosta. Mutta pyhimykset pohjamudissa — ah, siinä oli ikuinen ihme! Se juuri antoi elämälle arvon. Saada huomata siveellistä suuruutta kasvavan pahuuden likalätäköissä, kohottaa itsensä ja nähdä edes vilahdukselta kauneutta, vaikka heikosti ja kaukaisenakin mudan sokaisemilla silmillä, nähdä voiman, totuuden ja korkean henkisen lahjakkuuden kehittyvän heikkoudesta, huonoudesta, turmeluksesta ja kaikesta tuosta pohjattomasta eläimellisestä aistillisuudesta, oli — —
Hän tajusi katkonaisia paloja Ruthin lauseista.
"Kertomuksen sävy on kokonaan alhainen. Ja kuitenkin on olemassa niin paljon korkeata. Ajatelkaa vain 'In memoriamia'."
Martinin teki mieli mainita vastaukseksi "Locksley Hall", ja hän olisi sen tehnytkin, ellei uusi näky olisi häntä vallannut ja saanut häntä tuijottamaan häneen, tuohon naiselliseen olentoon, joka tuhat kertaa tuhannen vuosisadan kuluessa alkulimasta oli kehittynyt ja jatkanut kiertokulkuansa, kunnes oli lopulta päässyt harpanneeksi pisimmän askeleen muuttuen Ruthiksi, tuoksi puhtaaksi, suloiseksi ja taivaiseksi olennoksi, jolla oli voima opettaa häntä tuntemaan rakkautta ja pyrkimään puhtauteen, herättäen hänessä kiihkeän halun saada maistaa taivaan suloisuutta, — häntä, Martin Edeniä, joka myös jollakin ihmeellisellä tavalla oli kohonnut liejusta ja lukemattomien kehitysjaksojen ja erehdysten kautta vihdoin tullut siksi, mitä oli. Siinä oli romantiikkaa, ihmeitä ja ihanuutta. Siinä oli aihetta kirjoittaa, kunpa hän vain voisi keksiä sanat. Taivaan enkelit! — he olivat vain enkeleitä eivätkä voineet itseänsä auttaa. Mutta hän oli mies.
"Teillä on voimaa", hän kuuli Ruthin sanovan, "mutta se on raakaa ja kesyttämätöntä."
"Kuten härällä porsliinimyymälässä", välähti Martinin mielessä, ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Ja teidän täytyy kehittää arvostelukykyänne, makuanne, hienotunteisuuttanne ja esityksenne sävyä."
"Minä olen liian rohkea", mutisi Martin.
Ruth hymyili myöntävästi ja asettui mukavasti kuunnellakseen uutta kertomusta.
"En tiedä, mitä tästä ajattelette", sanoi Martin anteeksipyydellen. "Se on humoristinen juttu. Pelkään pahoin, että olen sukeltanut liian syvälle, mutta minun tarkoitukseni oli hyvä. Älkää välittäkö pikku seikoista, vaan koettakaa tuntea ne suuret asiat, joita olen tahtonut saada sanotuksi. Ne ovat suuria ja tosia, vaikka voi olla mahdollista, etten ole onnistunut esittämään niitä kyllin tajuttavasti."
Hän luki ja lukiessaan piti Ruthia silmällä. Vihdoinkin hän oli saavuttanut hänet, hän ajatteli. Tuossa hän istui hievahtamatta paikoiltaan, silmät kiinnitettyinä häneen ja tuskin hengittäen ollessaan kokonaan sen lumon vallassa, hän ajatteli, jonka hänen näkemyksensä oli aikaan saanut. Hän nimitti juttuansa "Seikkailuksi", ja se oli seikkailun jumaloimista — ei satukirjojen, vaan todellista ihmekertomusta villistä työnantajasta, joka rankaisi kauheasti ja palkitsi ruhtinaallisesti ja joka oli uskoton ja oikukas vaatien kauheata kärsivällisyyttä ja murhaavaa yön ja päivän raadantaa, tarjoten loistavaa, aurinkoista kunniaa tai mustaa surmaa tikahduttavan janon tai nälän tai pitkän, hirvittävän, kuumehoureisen tajuttomuuden jälkeen, tai johti hien ja veren pisarrellessa ja hyönteisten ahdistaessa pitkän työn ja vaivan perästä kuninkaalliseen kunniaan ja jumalaiseen toimintaan.
Kaikkea tuota ja vielä paljon muutakin hän oli sovittanut kertomukseensa, ja se oli juuri tuo, kuten hän uskoi, joka lämmitti Ruthia hänen istuessaan ja kuunnellessaan. Kuulijan silmät olivat levällään, kalpeilla kasvoilla leimusi puna, ja ennen kuin hän lopetti, hänestä tuntui, että Ruth hengitti kiivaammin. Totisesti, hän oli lämmennyt, mutta hän ei ollut lämmennyt kertomuksen, vaan kertojan itsensä vuoksi. Hän ei paljoa ajatellutkaan sitä. Se oli Martinin väkevä luonnonvoima, sama vanha voiman säteily, joka tuntui virtaavan hänen ruumiistaan häneen. Näennäisesti oli kertomuksen voima vallannut hänet, mutta se oli vain kuin kanava, jota myöten toisen voima virtasi häneen. Hän tajusi vain tuon voiman eikä sen välittäjää, ja kun hän näytti kiihkeimmin joutuneen kirjoituksen lumoihin, hänet oli vallannut jokin, joka sille oli kerrassaan vieras — ajatus, kauhea ja vaarallinen, joka kutsumattomana kiihkeästi askarteli hänen aivoissaan. Hän oli tavannut itsensä miettimässä, millaista olisi olla naimisissa, ja kun hänelle selvisi tuon ajatuksen kiihottava viehätys, hän pelästyi. Se oli siveetöntä. Se ei saanut soveltua hänelle. Naisen kypsyys ei ollut koskaan vaivannut häntä, ja hän oli elänyt Tennysonin runouden unelmien maassa, tajuamatta selvästi niitä herkullisia kuvauksia, joita mestari maalaili rohkeista suhteista kuningatarten ja ritarien välillä. Hän oli aina uinunut unessa, ja nyt kolkutti elämä vaativana kaikille hänen ovilleen. Ajatuksissaan hän kauhistui ja tahtoi asettaa paikoilleen kaikki salvat ja lukot, samalla kun ihmeelliset vaistot vaativat häntä heittämään portin selko selälleen ja pyytämään tuota merkillistä vierasta astumaan sisälle.
Martin odotti tyydytyksellä hänen tuomiotaan. Hän ei epäillyt, mikä se olisi, ja hän hämmästyi kuullessaan hänen sanovan:
"Se on kaunis!"
"Se on kaunis!" Ruth toisti mahtipontisesti hetkisen vaitiolon jälkeen.
Tietysti se oli kaunis; mutta siinä oli jotakin enemmänkin kuin pelkkää kauneutta, jotakin polttavan loistavaa, joka oli tehnyt kauneuden palvelijakseen. Martin loikoi äänetönnä maassa tarkkaillen, millaisen muodon saisi hänen mieleensä kohoava suuri epäilys. Hän oli epäonnistunut. Hän oli mykkä. Hän oli nähnyt yhden maailman suurimmista ihmeistä, mutta ei ollut voinut ilmaista sitä.
"Mitä te ajattelitte — —", hän epäröi hetkisen koettaessaan ensi kertaa käyttää vierasta sanaa — "sen 'motiivista?'" hän kysyi.
"Se oli epäselvä", vastasi Ruth. "Se on minun ainoa arvosteluni kokonaisuudessaan. Minä seurasin kertomusta, mutta siinä oli niin paljon muuta. Se on liian moninaista. Te sotkette kertomuksen kulun puhuessanne niin paljon muusta, joka ei kuulu asiaan."
"Minä tarkoitin pääaihetta", kiiruhti Martin selittämään, "suurta johtavaa aihetta, sitä joka koski elämän kaikkeutta. Minä koetin sovittaa sen itse kertomukseen, joka muodosti sille vain ulkonaisen kuoren. Minulla kyllä oli oikea suunta, vaikka pelkään, että sittenkin tein sen kovin huonosti. Minun ei onnistunut antaa tajuttavaa ilmaisua sille, mitä tarkoitin. Mutta ajan oloon minä kyllä sen opin."
Ruth ei voinut seurata häntä. Hän oli kyllä filosofian kandidaatti, mutta Martin oli astunut yli hänen käsityspiirinsä. Sitä Ruth ei kuitenkaan ymmärtänyt, ja siksi hän puuttuvasta käsityskyvystänsä syytti kirjoittajan hajanaisuutta.
"Te olette liian kielevä", hän sanoi. "Mutta siitä huolimatta siinä on kauniita kohtia."
Martin kuuli hänen äänensä kuin pitkän matkan päästä, sillä hän mietti ankarasti, lukisiko hän hänelle "Merilaulujansa" vai ei. Hän loikoi siinä synkän epätietoisena, jolloin Ruth katseli tutkistellen häntä, samalla kun hänen mieleensä palasivat itsepintaisesti luvattomat ajatukset avioliitosta.
"Tahdotteko te tulla kuuluisaksi?" hän kysyi äkkiä.
"Kyllä, miksikä ei", tunnusti Martin. "Sekin on osa seikkailua. Kuuluisuuden halu ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se työ, joka tuon kuuluisuuden tuottaa. Ja kuuluisaksi tuleminen merkitsisi minulle jotakin vain sikäli, että se auttaisi minua johonkin muuhun. Juuri sen muun tähden minä haluan tulla hyvin kuuluisaksi."
"Teidän tähtenne", hän tahtoi lisätä ja olisi lisännytkin, jos Ruth olisi osoittanut mielenkiintoa siihen, mitä hän oli lukenut.
Mutta Ruth mietti liian kiihkeästi keksiäksensä hänelle jonkin toimialan, joka olisi edes lähimainkaan mahdollisuuksien rajoissa, eikä voinut sen vuoksi kysyä, mikä se "muu" oli, johon hän oli viitannut. Kirjallisella alalla hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, siitä Ruth oli varmasti vakuuttunut. Tänään hän oli todistanut sen alkeellisella ja kaaosmaisella tuotannollaan. Hän osasi puhua hyvin, mutta häneltä puuttui kaikki keinot ilmaista elämyksiään kirjallisesti. Hän vertasi Tennysonia ja Browningia ja suorasanaisia mielikirjailijoitaan häneen, jolloin Martin joutui aivan toivottomaan valoon. Hän ei kuitenkaan sanonut hänelle koko ajatustaan. Hänen ihmeellinen mielenkiintonsa häneen johti häntä lykkäämään sen tuonnemmaksi. Martinin halu kirjoittaa oli kai sittenkin pieni heikkous, josta hän ajan oloon vapautuisi. Sitten hän varmaankin mukautuisi vakavampiin elämänvaatimuksiin. Ja silloin hän varmaan myös onnistuisi. Ruth tiesi sen. Martin oli niin voimakas, ettei hän saattanut tuhoutua … jos hän vain lakkaisi kirjoittamasta.
"Minä toivoisin, että te näyttäisitte minulle kaikki kirjoituksenne, herra Eden", hän sanoi.
Martin karahti punaiseksi mielihyvästä. Ruth osoitti mielenkiintoa, se kuitenkin oli varma. Hän ei ollut antanut suoranaista hylkäystuomiota. Hän oli sanonut muutamia kohtia hänen kirjoitelmistaan kauniiksi, ja se oli ensimmäinen rohkaisu, jota hän koskaan oli keneltäkään saanut.
"Kyllä mielelläni", hän sanoi kiihkeästi. "Ja minä lupaan teille, neiti Morse, että minä vielä pääsen perille. Olen jo päässyt pitkälle, tiedän sen, ja minun on päästävä vielä paljoa kauemmaksi, minun tulee päästä perille, vaikka minun sitten pitäisi ryömiä käsin ja jaloin." Hän otti esille kimpun käsikirjoituksia. "Tässä on 'Merilauluja'. Kun te palaatte kotiin, lähetän ne teille saadaksenne lukea ne joutoaikoina. Ja teidän täytyy luvata minulle, että sanotte minulle, mitä niistä todella ajattelette. Ja minä pyydän teitä puhumaan minulle suoraan!"
"Minä puhun teille aivan suoraan", lupasi Ruth mielessään kiusallinen ajatus, ettei hän ollut hänelle nyt ollut suora.