XV LUKU
"Ensimmäinen taistelu on käyty ja lopetettu", sanoi Martin katsellen peiliin sinä iltana. "Mutta vielä on edessä toinen ja kolmas ja taistelu taistelun perään loppumattomiin, ellei…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan katseli hetkisen pientä, kehnoa huonettaan antaen silmäinsä surullisina viipyä palautetuissa käsikirjoituskasoissa, jotka oli kasattu erääseen nurkkaan lattialle. Hänellä ei ollut varaa lähettää niitä uudelle matkalle, ja viikon kuluessa niitä oli kasaantunut kokonainen pino. Niitä tulisi lisää huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana, kunnes kaikki olisivat kotona. Ja nyt hän olisi kykenemätön lähettämään niitä uudelle kiertomatkalle. Hänellä oli kirjoituskoneen kuukauden vuokra maksamatta, eikä hän voinut sitä suorittaakaan, koska hänellä nipin napin oli rahaa viikon täyshoitoon, joka myös oli langennut maksettavaksi.
Hän istahti ja katseli pöytää miettivästi. Siinä oli runsaasti mustepilkkuja, ja äkkiä hänelle selvisi, että hän piti siitä.
"Rakas vanha pöytä", hän puheli, "minä olen viettänyt muutamia onnellisia hetkiä sinun ääressäsi, ja sinä olet ollut minulle oikein hyvä ystävä, kun katselemme asiaa tarkemmin ja tunnustamme kaiken. Sinä et koskaan sysännyt minua luotasi, et koskaan tyrkyttänyt minulle painettuja hylkäyslippujasi etkä valittanut liian pitkistä työpäivistä."
Hän laski kätensä pöydälle ja hautasi päänsä niihin. Hänen kurkkuaan kuristi, ja hänen mielensä teki itkeä. Se muistutti häntä hänen ensimmäisestä tappelustaan, kun hän oli kuuden vuoden vanha, kuinka hän oli antanut iskuja kyynelten juostessa pitkin poskia, jolloin häntä kahta vuotta vanhempi poika oli lyönyt häntä niin, että hän oli hetkeksi lakannut hengittämästä. Hän näki poikajoukon ympärillään piirissä ulvovan kuin villit, kun hän viimein kaatui kuin meritaudin tuskissa veren juostessa nenästä ja kyynelten kirvelevistä silmistä.
"Pieni nulikkaraukka!" hän mutisi. "Ja nyt sinä olet yhtä pahoin piesty.
Sinut on hakattu mäskiksi. Sinut on lyöty maahan ja olet lopussa."
Mutta tuon ensimmäisen taistelun näky viipyi yhä hänen luomiensa alla, ja kun hän katseli, hän näki sen muuttuvan ja liittyvän pitkään tappelujen sarjaan, joka sitä seurasi. Kuutta kuukautta myöhemmin "Juustonaama" (se oli pojan haukkumanimi) oli pieksänyt häntä uudestaan. Mutta sillä kertaa oli Juustonaama saanut mustelman silmäänsä. Niin se jatkui. Hän näki kaikki, taistelun taistelun perästä, jolloin hän aina joutui alakynteen ja Juustonaama kerskui ja irvisteli. Mutta koskaan hän ei ollut juossut pakoon. Hänen voimansa tuntuivat vahvistuvan sitä muistellessa. Hän oli aina pysynyt paikoillaan ja niellyt tappionsa. Juustonaama oli ollut oikea pikku taistelupukari eikä ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan vähintäkään sääliä. Mutta hän oli pysynyt paikoillaan. Hän oli kestänyt kaiken!
Seuraavana kuvana hän näki kapean sivukujan ränsistyneitten talorähjien välissä. Sen päässä oli yksikerroksinen tiilirakennus, josta kuului säännöllinen painokoneen jytinä, kun se valmisti ensimmäistä "Enquirerin" painosta. Hän oli yhdentoista ja Juustonaama kolmentoista, ja molemmat he möivät Enquireriä. Siinä oli syy, miksi he olivat täällä, he odottivat lehtiänsä. Ja tietysti Juustonaama oli sielläkin hyökännyt hänen kimppuunsa ja syntyi taas taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta, koska viittätoista minuuttia vaille neljä painohuoneen ovi heitettiin auki ja poikajoukko hyökkäsi sisään taittamaan sanomalehtiänsä.
"Minä löylytän sinut huomenna", hän kuuli Juustonaaman uhkaavan; ja hän kuuli oman äänensä piipittävän ja värisevän pidätetystä itkusta ja lupaavan, että hän kyllä saapuisi huomenna.
Ja hän oli siellä seuraavana päivänä kiiruhtaen koulusta ollakseen ensimmäisenä paikalla ja joutuenkin kahta minuuttia ennen Juustonaamaa. Toiset pojat kehuivat häntä, selittivät hänen virheitänsä taistelussa ja vakuuttivat hänelle voittoa, jos hän tekisi heidän neuvojensa mukaan. Samat pojat neuvoivat myöskin Juustonaamaa. Kuinka he olivatkaan nauttineet tuosta taistelusta! Hän viipyi muistoissaan kyllin kauan voidakseen kadehtia noilta pojilta sitä näytelmää, minkä hän ja Juustonaama olivat heille tarjonneet. Niin he aina jatkoivat kolmenkymmenen minuutin ajan, kunnes taas painohuoneen ovi avattiin.
Hän näki itsensä päivästä päivään rientävän koulusta Enquirerin kujalle. Hän ei voinut kulkea nopeasti. Hän oli kankea ja jäykistynyt ainaisesta tappelusta. Hänen kyynärvartensa olivat kyynärpäästä ranteeseen mustat ja siniset annetuista iskuista, ja siellä täällä kidutettu liha alkoi pullistella paiseihin. Hänen päätänsä, käsivarsiansa ja olkapäitänsä pakotti, hänen selkäänsä vihloi — koko hänen ruumistaan kivisti; ja hänen aivonsa olivat raskaat ja vaivaantuneet. Hän ei leikkinyt enää koulussa eikä myöskään mitään lukenut. Vieläpä hiljainen paikallaan istuminenkin kidutti häntä. Vuosisatoja tuntui kuluneen siitä, kun hän oli alkanut nuo jokapäiväiset tappelut, ja aika tuntui vierivän hitaasti, ja edessä aina olisi odottamassa loppumattomiin tappelu tappelun jälkeen. Miksi hän ei voinut Juustonaamaa kerran kurittaa niin, että olisi riittänyt? hän usein ajatteli. Se olisi päästänyt hänet, Martinin, vapaaksi tuosta ainaisesta tuskasta. Milloinkaan ei ollut juolahtanut hänen mieleensä lakata taistelusta ja antaa Juustonaaman pieksää häntä.
Ja niin hän kuhnusti Enquirerin kujalle sielultaan ja ruumiiltaan sairaana, mutta oppien kärsivällisyyttä, kohdatakseen ikuisen vihollisensa Juustonaaman, joka oli aivan yhtä kipeä kuin hänkin ja aivan yhtä halukas lopettamaan koko taistelun, ellei koko sanomalehtipoikien joukko olisi katsellut ja kiihoittanut ylpeyttä ja voitonhimoa. Eräänä iltana heidän koettaessaan epätoivon vimmalla kahdenkymmenen minuutin ajan nujertaa toisiaan, kuitenkin seuraten sääntöä, joka kielsi potkimisen, päättäen olla lakkaamatta, ennen kuin toinen olisi maassa, Juustonaama kesken kaiken puuskuttaen ehdotti, että he lopettaisivat. Ja Martin muistellessaan siinä pää käsien varassa värisi nähdessään tuon kuvan itsestään tuona kauheana iltana kauan sitten, jolloin hän horjuen ja puuskuttaen oli sylkenyt haljenneesta huulesta juoksevan veren suustaan voidakseen huutaa Juustonaamalle, ettei hän tahtonut lopettaa, ellei Juustonaama tunnustaisi hävinneensä. Juustonaama ei tunnustanut, ja niin taistelu jatkui.
Seuraavan ja sitä seuraavana päivän ilta, aina loputtomiin, näki noiden taistelujen uudistuvan. Joka päivä, kun hän ojensi mustelmaiset kätensä alkaaksensa, niitä pakotti kauheasti, ja jo ensimmäiset saadut ja annetut iskut aivan kuin halkaisivat hänen aivonsa. Sen jälkeen kaikki musteni hänen ympärillään, ja hän tappeli sokeasti kuin unessa, nähden vain Juustonaaman suuren hahmon ja palavat eläimelliset silmät, kaikki yhtenä tanssivana ja keinuvana sekamelskana. Hän keskitti kaiken huomionsa noihin kasvoihin, kaikki muu häipyi tyhjyyteen. Koko maailmassa ei ollut mitään muuta kuin nuo kasvot, eikä hän saisi koskaan rauhaa, siunattua rauhaa, ennen kuin hän olisi hakannut verisillä nyrkeillänsä liiskaksi nuo kasvot tai ennen kuin nuo toiset veriset nyrkit, jotka jollakin tavalla kuuluivat noille kasvoille, olisivat nakanneet liiskaksi hänet. Ja sitten vasta, tavalla tai toisella, seuraisi hänelle lepo ja rauha. Mutta lopettaa kesken oli hänelle, Martinille, kerrassaan mahdotonta. Tulipa kerran päivä, jolloin hänen nuhjustettuaan Enquirerin kujalle ei siellä ollutkaan Juustonaamaa. Juustonaama ei tullut ollenkaan. Pojat onnittelivat häntä ja kehuivat, että hän oli voittanut Juustonaaman. Mutta Martin ei ollut tyytyväinen. Hän ei ollut voittanut Juustonaamaa, eikä Juustonaama häntä. Probleemi oli jäänyt ratkaisematta. Vasta jälkeenpäin he saivat tietää, että Juustonaaman isä oli kuollut juuri sinä päivänä.
Martinin ajatus kiisi nyt vuosien halki erääseen iltaan, jonka hän oli viettänyt teatterin ylimmällä parvella. Hän oli seitsemäntoista ja oli juuri palannut mereltä. Syntyi käsikähmä. Joku oli käynyt kurittamaan jotakuta, ja Martin kävi välittämään, kun joutui ihan Juustonaaman kiiluvien silmäin eteen.
"Minä annan sinulle näytelmän jälkeen", hänen vanha vihollisensa kähisi.
Martin nyökkäsi. Ylimmän parven järjestysmies oli matkalla rauhanhäiritsijäin luo.
"Minä kohtaan sinut teatterin edustalla viimeisen näytöksen jälkeen", kuiskasi Martin kasvoillaan kiihkeä jännitys, jonka vuoksi hän tuskin kuuli ja näki mitään esityksestä.
"Onko sinulla apumiehiä?" hän kysyi Juustonaamalta näytöksen lopussa.
"Totta kai."
"Silloin minäkin hankin jonkun", virkahti Martin.
Näytelmän väliajalla hän keräsi ystävänsä: kolme naulatehtaalla työskentelevää poikaa, jotka hän tunsi ennestään, erään veturinlämmittäjän ja puolisen tusinaa markkinahuijareita.
Kun teatteri tyhjeni, kerääntyivät molemmat vihamieliset joukot toiselle puolen katua herättäen niin vähän huomiota kuin mahdollista. Kun he tulivat yksinäiseen paikkaan, he yhtyivät ja pitivät sotaneuvottelun.
"Kahdeksannen kadun silta on paras paikka", sanoi muuan punatukkainen nuorukainen Juustonaaman joukosta. "Te voitte tapella keskellä siltaa sähkölampun valossa, ja miltä puolen tahansa nuuskijat ilmestyvät, me voimme aina livistää tiehemme toisesta päästä."
"Minulle se kyllä sopii", sanoi Martin neuvoteltuaan seuralaistensa kanssa.
Kahdeksannen kadun silta kulki yli erään San Antonio Estuaryn haaran ja oli yhtä pitkä kuin kolme kaupungin korttelia. Sillan keskellä ja molemmissa päissä paloi suuret katulyhdyt. Ainoakaan poliisi ei voinut lähestyä noiden päälyhtyjen ohi huomaamatta. Se oli sopiva paikka sille tappelulle, johon Martinin muisto oli palannut. Hän huomasi noiden kahden ryhmän taisteluhaluisina ja synkkinä pysyvän tarkasti erossa toisistaan ja muodostavan sopivan välimatkan, ja samalla hän näki itsensä ja Juustonaaman riisuutuvan. Vähän matkan päähän asetettiin varmuuden vuoksi vartijat, joiden tuli pitää silmällä sillan valaistuja päitä. Muutamat markkinahuijareista pitivät Martinin takkia, paitaa ja hattua ollakseen valmiina livistämään niiden kanssa turvallisempaan paikkaan, jos poliisi ilmestyisi. Martin näki itsensä astuvan keskelle tuijottaen Juustonaamaa ja kuuli itsensä sanovan nyrkkiänsä varoittavasti kohottaen:
"Tämä ei ole mikään kädenpudistus, ymmärrätkö? Tämä on ratkaiseva taistelu, ja se käydään vihdoinkin loppuun. Toisen meistä on nutistuttava."
Juustonaama halusi tehdä vastaväitteitä, Martin saattoi huomata sen, mutta lopuksi voitti hänen vanha vaarallinen ylpeytensä, jota kiihotti näiden kahden joukon läsnäolo.
"No, käy kiinni!" hän vastasi. "Mitä saatanaa sinä siinä loruilet? Minä teen siitä lopun."
Silloin he hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin nuoret sonnit nuoruuden koko kiihkolla, vihan vimmalla ja paljain nyrkein järkähtämättä aikoen loukata, ruhjoa ja vahingoittaa toista niin paljon kuin suinkin. Kaikki vaivalloinen ja ankara vuosituhantinen ponnistus ihmisyyden puolesta oli menettänyt heissä kaiken merkityksensä. Vain sähkölamppu tolpan päässä osoitti, että elettiin ihmisten mailla. Martin ja Juustonaama olivat kuin kaksi metsäläistä kivikaudelta, jotka kynsin hampain hyökkäsivät vihollista vastaan suojellakseen alkuperäistä turvapaikkaansa. He painuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle maan tomuun muodostuakseen alkuaineeksi, josta heidän ruumiinsa oli peräisin, niin kuin kaikki hornan ja pahuuden vallat olisivat panneet heidät iskemään yhteen ja unohtamaan ihmisen ylemmät tarkoitusperät.
"Jumala! Me olimme eläimiä, villipetoja", mutisi Martin muistoissaan seuraten taistelun kulkua. Hänen loistava mielikuvituksensa loihti sen esiin niin selvänä, kuin hän olisi katsellut elokuvia. Hän oli sekä katselija että esittäjä. Monen kuukauden työ, jota hän oli tehnyt jalostuakseen ja hienostuakseen, sai hänet värisemään tuota kuvaa katsellessaan. Mutta sitten häipyi nykyisyys kokonaan hänen tajunnastaan, ja menneen ajan varjot valtasivat hänet kokonaan, ja hän näki Martin Edenin, joka juuri oli palannut mereltä ja taisteli Juustonaaman kanssa kahdeksannen kadun sillalla. Hän kesti iskut ja hyökkäsi puolestaan, hikoili ja vuosi verta ja iloitsi, kun hänen paljas nyrkkinsä osui oikein arkaan kohtaan.
He olivat kuin kaksi vihan tuulispäätä, jotka sähisten raatelivat toisiansa. Aika kului, ja molemmat vihollisryhmät seisoivat äänettöminä. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista rajatonta raivoa, ja se kauhistutti heitä. Nuo molemmat taistelijat olivat suurempia elukoita kuin he. Ensimmäinen nuoruuden tulisuus oli poissa, ja he taistelivat varovammin ja määrätietoisemmin. Kumpikaan ei ollut vielä mitään voittanut. "Tuossa on taistelun merkki", kuuli Martin jonkun sanovan. Sitten hän teki valehyökkäyksen oikealle ja vasemmalle, mutta hänet torjuttiin villitysti, mutta samalla hän tunsi, miten hänen poskensa halkesi luuhun asti. Paljas nyrkki ei sitä ollut tehnyt. Hän kuuli hämmästyksen mutinaa ympärillään tuon kamalan iskun saatuaan, kun hän oli hukkua omaan vereensä. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän muuttui vain äärimmäisen varovaiseksi, sillä hän tunsi perin pohjin kaikki tämän luokan viekkaat konnankoukut. Hän odotti ja katseli tarkasti, kunnes oli tekevinään raivokkaan hyökkäyksen, mutta pysähtyi puolitiehen, sillä hän oli nähnyt metallin välähtävän.
"Ylös kätesi", hän karjaisi. "Sinulla on nyrkkirauta ja sillä sinä minua isket!"
Molemmat ryhmät hyökkäsivät lähemmä kiroillen ja mylvähdellen. Silmänräpäyksessä syntyisi yleinen rysy ja häneltä oltiin ryöstää kostonilo. Hän oli suunniltaan.
"Tiehenne, lurjukset!" hän huusi käheästi. "Ymmärrättekö, vai!"
He vetäytyivät edemmäksi. He olivat eläimiä, mutta hän oli ylielukka, jokin kauhun kuvatus, joka hallitsi heitä kaikkia.
"Tämä on minun asiani, älkääkä pistäkö nokkaanne siihen. Tänne se nyrkkirauta."
Juustonaama hiukan tyyntyneenä ja säikähtäneenä heitti kädestänsä luvattoman aseen.
"Sinä annoit sen hänelle, sinä Punapää, luikerrellessani hänen luokseen tuolla pensaan luona", kiivaili Martin heittäen nyrkkiraudan veteen. "Minä näin sinut kyllä ja ajattelin, mitä sinä luimuilit. Mutta koetapas samaa vielä kerran, niin minä isken, että nuppisi kallistuu. Ymmärrätkö?"
Sitten he hyökkäsivät uudestaan toistensa kimppuun raadellen itsensä ja toisensa väsyksiin ja raivonsa vallassa sittenkin yhä yrittäen, kunnes tuo verenhimoinen elukkaparvi tyydytetty ään verenjanonsa näkemästään kauhistuneena puolueettomasti pyysi heitä lakkaamaan. Ja Juustonaama, joka tunsi olevansa kaatumaisillaan ja kuolemaisillaan ja jonka hakatut kasvot eivät enää muistuttaneet ihmisen muotoa, horjui ja epäröi, mutta Martin hyökkäsi yhä hänen kimppuunsa iskien häntä lakkaamatta.
Mutta keskeltä vuosisadalta tuntuvaa iskusadetta, joka oli Juustonaaman melkein lamauttanut, kuului äänekäs rusahdus, ja Martinin oikea käsi putosi sivulle. Luu oli murtunut. Kaikki kuulivat sen ja ymmärsivät merkityksen. Juustonaama kuuli sen myös ja hyökkäsi kuin tiikeri toisen päälle, ja iskuja satoi lakkaamatta. Martinin ryhmä riensi väliin keskeyttääkseen tappelun. Mutta Martin karkoitti heidät synkästi kiroten takaisin. Hän otteli herkeämättä pelkästään vasemmalla kädellä kuin raivostunut verihurtta melkein tajuttomana, jolloin hän kuuli kuin pitkien matkojen takaa molempien ryhmien äänten sorinan, erottipa vielä vapisevalla äänellä lausutut sanatkin: "Tämä ei ole enää tappelua, pojat. Se on murhaa, ja meidän täytyy tehdä siitä loppu."
Mutta he eivät keskeyttäneet, ja hän iloitsi siitä antaen ainoan kätensä raskaasti ja lakkaamatta iskeä jotakin veristä edessään, joka ei näyttänyt ihmisen kasvoilta, vaan kauhealta — vapisevalta, muodottomalta ja nimettömältä möhkäleeltä, joka itsepintaisesti pysyi hänen edessään eikä paennut tiehensä. Ja hän iski ja iski yhä hitaammin ja hitaammin, aivan kuin viimeiset ihmisyyden säikeet olisivat yksitellen katkeilleet, kunnes hän hämärästi tajusi, että tuo nimetön esine vaipui, vaipui hitaasti alas sillan rosoisille puulaatoille. Seuraavana hetkenä hän seisoi sen päällä horjuvin polvin ja haparoiden terveellä kädellänsä ilmaa kuin tukea tavoitellakseen ja samalla kähisten äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen:
"Tahdotko vielä lisää? Sano, tahdotko vielä lisää!"
Hän toisteli sitä lakkaamatta — kysyen, härnäten ja uhitellen, tahtoiko toinen lisää — kun hän tunsi oman ryhmänsä poikien tarttuvan häneen, taputtelevan häntä ja koettavan vetää takkia hänen päälleen. Ja silloin valahti äkkiä hänen ylitseen synkkä pimeys ja unohdus kätkien hänet helmoihinsa.
Pieni herätyskello pöydällä yhä nakutti, mutta Martin Eden istui pää käsiin haudattuna eikä sitä tajunnut. Hän ei kuullut mitään. Hän ei mitään ajatellut. Niin täydellisesti hän oli elänyt nuo hetket uudelleen, että hän oli pyörtynyt samoin kuin sinä iltana kahdeksannen kadun sillalla. Pimeys ja tajuttomuus kesti kokonaisen minuutin. Sitten, aivan kuin kuolleista heräten, hän hypähti ylös, silmät säteillen ja hien valuessa virtana kasvoilta hän huusi:
"Minä voitin sinut kuitenkin, sinä Juustonaama! Se otti kyllä yksitoista vuotta, mutta minä kuitenkin voitin sinut!"
Hänen polvensa vapisivat ja häntä pyörrytti, kun hän horjahti vuodetta vasten ja istahti sen reunalle. Hän oli yhä edelleenkin menneisyyden vankina. Hän katsahti ympäri huonetta hämillään ja pelästyneenä, ihmetellen, missä oli, kunnes hän keksi käsikirjoituskasan nurkassa. Silloin alkoi muistojen ratas uudestaan pyöriä ja siirtyi neljä vuotta ajassa eteenpäin, ja hänen eteensä kuvastui nykyhetki, kaikki ne kirjat, joita hän oli lukenut, ja se uusi käsitys elämän kaikkeudesta, jonka hän oli niiden sivuilta saanut, hänen unelmansa ja kunnianhimoiset toiveensa ja hänen rakkautensa enkelimäiseen kalpeaan impeen, joka oli hento ja suojattu, melkeinpä henkiolento, ja joka kuolisi kauhusta, jos näkisi vilahduksenkaan sellaisista tapauksista, jotka hän oli juuri uudestaan elänyt, jos katselisi hetkenkään niitä elämän kuohuvia pohjamutia, joita hän oli kahlannut.
Hän nousi ja siirtyi peilin eteen.
"Nouse siis ylös liejusta, sinä Martin Eden", hän sanoi juhlallisesti. "Avaa silmäsi suurelle valolle ja kohota pääsi korkealle, tee kuten koko elämä on tehnyt, anna tiikerien ja apinain kuolla ja pyri yhä korkeammalle saavuttaaksesi ikuisen inhimillisen perintösi."
Hän tarkasti itseään huolellisesti ja nauroi.
"Luulenpa, että olet tullut hieman hysteeriseksi ja makeanrunolliseksi, poikaseni, vai?" hän puheli. "No, älä välitä. Sinä voitit Juustonaaman, ja sinä voitat vielä kustantajatkin, vaikka se ottaisi kaksi kertaa yksitoista vuotta. Sitä et voi pysähtyä tähän. Sinut on määrätty menemään eteenpäin. Sinun täytyy päästä perille, ymmärräthän."