X LUKU
Arthur pysähtyi portille, kun taas Ruth asteli Marian portaita ylös. Ruth kuuli kirjoituskoneen sukkelan naputuksen, ja kun Martin johti hänet sisään, Ruth huomasi, että käsikirjoituksen viimeinen sivu juuri oli lopussa. Hän oli tullut saadakseen varmuuden, tulisiko Martin heille joulupäivälliselle vai ei, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt asiaan, oli Martin alkanut esittää sitä, mitä hänen mielensä oli täynnä.
"Katsos, anna minun lukea sinulle tämä!" hän huudahti erottaen pois jäljennössivut käsikirjoituksesta. "Se on minun viimeiseni ja eroaa kaikista minun entisistä töistäni. Se on niin kokonaan toisenlainen, että minä melkein pelkään sitä, ja kuitenkin minulla on salainen hiipivä toivo, että se on hyvä. Sen nimi on 'Wiki-Wiki'."
Hänen kasvonsa hehkuivat luomisen ilosta, vaikka Ruth värisi kylmässä huoneessa ja oli oikein hämmästynyt Martinin käden kylmyyttä tervehtiessään. Ruth kuunteli tarkasti hänen lukemistaan, ja vaikka Martin silloin tällöin vilahdukselta oli nähnyt tyytymättömyyttä hänen kasvoillaan, hän kuitenkin kysyi:
"Sano rehellisesti, mitä siitä ajattelet?"
"Minä — minä en tiedä", vastasi Ruth. "Luuletko sinä — luuletko sinä voivasi sen myydä?"
"Pelkään, etten", kuului tunnustus. "Se on liian järeätä aikakauskirjoille. Mutta se on totta — siitä minä voin antaa sanani!"
"Mutta miksi sinä kirjoitat tuollaista, vaikka kuitenkin tiedät, etteivät ne mene kaupaksi?" jatkoi Ruth taipumattomasti. "Kirjoittamisesi tarkoitus on kai hankkia sinulle toimeentulo, vai kuinka?"
"On, niin se on, mutta tuo onneton juttu pakottaa minua. Minä en voi olla kirjoittamatta; se vaatii tulla kirjoitetuksi."
"Mutta tuon Wiki-Wikin luonne, miksi sinä panet hänet puhumaan niin raa'asti? Varmasti se loukkaa lukijoitasi, ja varmasti juuri sen tähden toimittajat hylkäävät sinun kirjoituksesi."
"Koska todellinen Wiki-Wiki olisi puhunut juuri niin kuin minä annan hänen puhua."
"Mutta se ei osoita hyvää makua."
"Se on elämää", vastasi Martin varmasti. "Se on totta ja todellista. Ja minun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen."
Ruth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä. Siksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää, eikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän ulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.
"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta", sanoi Martin kääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta kolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt riistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja lauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.
"Sittenhän sinä tulet!" huudahti Ruth riemuissaan. "Sitä minä juuri tulin sinulta kysymään."
"Tulen?" mutisi Martin hajamielisesti. "… Minne?"
"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat ne rahat."
"Sen minä olin kokonaan unohtanut", sanoi Martin tyhmistyneenä. "Katsos, vartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan takavarikkoon, ja… tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin minun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne Transcontinentalin viisi dollaria — 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen taskuun."
"Sinä et sitten tule?"
Martin katsahti pukuunsa.
"En voi."
Pettymyksen ja mielipahan kyyneleet kiilsivät Ruthin silmissä, mutta hän ei puhunut mitään.
"Ensi jouluna sinä syöt päivällistä minun kanssani Delmonicoksessa", sanoi Martin reippaasti, "tai Lontoossa tai Pariisissa, tai missä vain haluat. Minä tiedän sen!"
"Minä näin sanomalehdestä muutamia päiviä sitten", virkahti Ruth äkkiä, "että on nimitetty useita uusia virkailijoita paikalliseen rautatien postiin. Sinähän läpäisit ensimmäisenä, etkö läpäissytkin?"
Martinin oli pakko tunnustaa, että hänelle oli tullut kutsu ja että hän oli kieltäytynyt. "Minä olin niin varma — minä olen niin varma — itsestäni", hän päätti. "Vuosi eteenpäin ja minä ansaitsen enemmän kuin tusina miehiä rautatien postissa. Odota, niin näet."
"Oh!" oli ainoa, mitä Ruth sanoi hänen lopetettuaan. Hän nousi napittaen käsineitään. "Minun täytyy lähteä, Martin. Arthur odottaa minua."
Martin otti hänet syliinsä ja suuteli häntä, mutta Ruth näytteli kylmää lemmittyä. Hänen ruumiissaan ei ollut värähtelevää eloa, kädet eivät kiertyneet hänen kaulaansa, eivätkä huulet vastanneet hänen puserrukseensa.
Ruth oli suuttunut häneen, Martin päätteli palatessaan portilta. Mutta miksi? Olipa onnetonta, että vartiomiehet olivat sattuneet nappaamaan kiinni Marian lehmät. Mutta sehän oli vain salliman oikku. Ketään ei voinut moittia siitä. Eikä edes johtunut hänen mieleensäkään, että hän olisi voinut menetellä toisin. Kyllä, niin, kyllä häntä voitiin syyttää siitä, ettei hän ollut ottanut tuota tarjottua paikkaa postissa, oli hänen seuraava ajatuksensa. Eikä Ruth ollut pitänyt "Wiki-Wikistä".
Portaan päässä hän kääntyi ottaakseen vastaan iltapäivän postin. Ainainen kuumeinen odotus valtasi Martinin mielen ottaessaan vastaan kasan pitkiä kirjekuoria. Yksi ei ollut pitkä. Se oli lyhyt ja ohut, ja ulkopuolelle oli painettu New York Outviewn osoite. Hän pysähtyi repiäkseen kirjekuoren auki. Se ei voinut olla hyväksymys. Hän ei ollut lähettänyt ainoatakaan käsikirjoitusta sille julkaisulle. Ehkäpä — hänen sydämensä melkein pysähtyi villistä ajatuksesta — ehkä ne tilaavat häneltä jonkun kirjoituksen, mutta heti hän karkoitti tuon hullun toivon mahdottomana.
Kirje oli lyhyt toimitussihteerin selitys, että he olivat saaneet nimettömän kirjeen, jonka he liittivät mukaan vakuuttaen, ettei Outviewn toimitus missään tapauksessa kiinnitä mitään huomiota nimettömiin kirjeisiin.
Mukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli kaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että "niin kutsuttu Martin Eden", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut kirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista aikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan, kaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: "San Leandro". Martinin ei tarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin murre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli ilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä — ei hienoa italialaista käsialaa — vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.
Mutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt Bernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön. Sille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän aikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä. Toimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei tuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet hänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet inhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta epäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää, sillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä vastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan muistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä oli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö sellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?
Juuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian silmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa keittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen silmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti ilmaisi, että Maria nyt oli "kylmettynyt", antoi hänelle aika kulauksen viskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi hänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki viedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi seitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.
Suureksi hämmästyksekseen — ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut ylistämästä kuolinpäiväänsä asti — Maria näki Martin Edenin ottavan raudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan silityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä Marian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin puettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen määräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi tänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin, sepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti Flanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden Gate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis vaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille, johon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin silmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon hienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin kuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.
"Minä voisin silittää nopeammin", hän selitti, "jos raudat olisivat vain kuumempia."
Mariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi käyttää.
"Te kostutatte liian huonosti", moitti Martin kohta tämän jälkeen. "Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää puristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää joutuin."
Hän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti vaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat hänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.
"Katsokaahan nyt, Maria", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja tarttuen rautaan, jota hän sanoi "todella kuumaksi".
"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset", Maria kuvaili jälkeenpäin. "Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille, miten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän tehdä kone — yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri."
Martin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä, jonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti sotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja hän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.
"Maria ei pestä enää itse villaset", hän päätti aina juttunsa. "Minä panna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla viisas mies, herra Eden."
Tästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin putosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto, joka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän tosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin pesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka kävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja, eivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies, hänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja saavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.
Martinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra Higginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt kätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa, muutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi hänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan suurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä pantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä tulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin liikkeeseen.
Saman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi takaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut ystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon tavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina haettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei sitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella sisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan "ei ajatuksin sanoin eikä töin".
"Hermann von Schmidt", vastasi Martin reippaasti, "minulla on hyvä muisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle kuonollenne."
"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei kannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo olla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä, siinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada olla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän sisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti elatustanne? Vastatkaa minulle siihen."
Martin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä, ja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän vihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein huvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen mielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä ymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä iloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi minne.
Hämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain joukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi ja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta sykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin toinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa taskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.