XI LUKU
Brissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan huolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä aavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan höyryn.
"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt", selitti Brissenden kuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada aikaan hänen poissaollessaan.
Hän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi sen
Martinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.
"Kas niin, siinä se on", nauroi Brissenden. "Erittäin hyvä nimi, eikös olekin? 'Päiväperhonen' — se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä vastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton saa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen pöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois päästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa minulle, mitä siitä ajattelette."
Aluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen lukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat yhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin elinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin että Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli pitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli kuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava, mahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille. Se tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta päämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen, tutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien värivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään, mässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti tuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan. Majesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua meidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä, kylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja pimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana, kuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni, valittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.
"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt", sanoi Martin, kun hän vihdoin kykeni puhumaan. "Se on ihmeellistä — ihmeellistä! Se on mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman suuri, äärettömän pieni kysymys — minä en voi saada sitä ajatuksistani. Tuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen ääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia elefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton kaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan näyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette — minä en tiedä, mitä te olette — te olette ihmeellinen, siinä kaikki. Mutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?"
Martin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti uudestaan.
"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan maan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen taidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa yläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja se on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö sitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on totta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen mustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä on tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en enää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas, minä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne."
Brissenden irvisti. "Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen — te tiedätte sen."
"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti paikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka päivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein saavutus."
"Minun tekisi mieleni panna teidät tässä kovalle koetukselle."
"Katsokaas, älkää nyt olko kyynillinen", huudahti Martin. "Aikakauskirjojen toimittajat eivät nyt kuitenkaan ole kokonaan järkeä vailla. Minä tiedän sen.. Ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa teidän kanssanne tästä. Minä uskallan kaikki, mitä te tahdotte, siitä että 'Päiväperhonen' tulee hyväksytyksi heti ensimmäisellä tai toisella tarjouksella."
"On vain eräs seikka, joka estää minua panemasta teitä koetukselle." Brissenden odotti hetkisen. "Tuo runo on suuri — suurin kaikista, mitä minä olen tehnyt. Minä tiedän sen. Se on on minun joutsenlauluni. Minä olen äärettömän ylpeä siitä, minä jumaloin sitä. Se on parempi kuin viski. Se on sitä, mistä minä olen unelmoinut — suurin ja täydellisin saavutus — unelmoinut jo kun minä olin vasta nuorukainen, jolloin suloiset toiveet ja kuvat ja puhtaat ajatukset mieleni täyttivät. Ja nyt minä olen sen saavuttanut viimeisenä yrityksenäni, enkä minä suinkaan tahdo sitä antaa sikalauman tallattavaksi enkä liattavaksi. Ei, minä en tahdo lyödä teidän kanssanne vetoa. Se on minun; minä olen sen tehnyt, ja minä olen jakanut sen teidän kanssanne."
"Mutta ajatelkaa koko muuta maailmaa", väitti Martin. "Kauneuden vaikutus on ihmeitä tekevä."
"Se on minun kauneuttani."
"Älkää olko itsekäs!"
"Minä en ole itsekäs." Brissenden hymyili hiljaa, kuten aina, kun hänen ohuet huulensa tahtoivat lausua jotakin miellyttävää. "Minä olen yhtä epäitsekäs kuin nälkäinen karju."
Turhaan Martin koetti horjuttaa hänen päätöstänsä. Martin selitti hänelle, että hänen vihansa aikakauslehtiä vastaan oli äkkipikaista ja liioiteltua ja että hänen päätöksensä oli tuhatkertaa järjettömämpi kuin sen nuorukaisen toiminta, joka poltti Dianan temppelin Efesoksessa.
Kuullessaan toisen kiihkeää tuomitsemista Brissenden maisteli tuutinkiansa myönnellen, että toinen oli oikeassa kaikessa, mitä hän sanoi, paitsi siinä, mitä hän puhui aikakauskirjoista ja niiden toimittajista. Hänen vihansa niitä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja, ja hän kiihotti Martinin tuomiota, kun se kääntyi niitä kohti.
"Minä toivoisin, että kirjoittaisitte sen koneella puhtaaksi minulle", hän sanoi. "Te ymmärrätte sen tuhatkertaa paremmin kuin mikään puhtaaksikirjoittaja. Ja nyt minä annan teille erään neuvon." Hän veti paksun käsikirjoituksen päällystakkinsa taskusta. "Tässä on teidän 'Auringon häpeäpilkkunne'. Minä olen lukenut ne kerran, ei vain kerran, vaan monta kertaa — ja se on korkein kiitos, mitä minä voin teille siitä antaa. Kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanonut 'Päiväperhosesta', minun täytyy vaieta. Mutta tämän minä tahdon sanoa: kun 'Auringon häpeäpilkut' julkaistaan, herättävät ne suunnatonta huomiota. Se tulee herättämään suunnattoman kiistan, joka tekee teidät tunnetuksi paremmin kuin tuhannet dollarit."
Martin nauroi. "Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että minä tarjoaisin sitä aikakauslehdille."
"Ei suinkaan, ei — jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se jollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani arvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen sitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette sulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten 'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee kuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen työstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi — mitä pikemmin sen parempi."
Brissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui raitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja pisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.
"Kas tässä, ottakaa se", hän sanoi. "Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja minulla oli onni mukana."
Kello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin ihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän käsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi sieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän tiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli horjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi tilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen velkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja lunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti Marianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi Ruthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli taskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian myöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä lopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria itsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja ja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät Silvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.
Hänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian rinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan makeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse oli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti arvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian rinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut kaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon kuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja kaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei Martin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo itsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä — hänen maailmansa — oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen kihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän pitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja puodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli saapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa vapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän tunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi tämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin myöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi säästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan tilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan kyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja kyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta sielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei hänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä tuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan jouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut kunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi Ruthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti sitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia, parhaimpiakin heistä.