XII LUKU
"Tulkaa mukaan — minä näytän teille todellisen pohjasakan", sanoi
Brissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.
He olivat yhdessä syöneet päivällistä San Franciscossa ja olivat jo lautta-asemalla matkalla takaisin Oaklandiin, kun hänen mieleensä johtui näyttää Martinille "todellinen pohjasakka". Hän kääntyi palaten kaupunkiin, laihtunut varjo liehuvassa, pitkässä päällystakissa, astellen niin kiivaasti, että Martinilla oli täysi työ pysyä rinnalla. Eräästä viinikaupasta hän osti kaksi pulloa vanhaa portviiniä, toinen toisessa ja toinen toisessa kädessä hän nousi Misson Streetin raitiovaunuun, ja Martin kantaen viskipulloja seurasi jäljessä.
"Jos Ruth näkisi minut nyt", hän ajatteli miettiessään, millaista todellinen pohjasakka saattoi olla.
"Voi olla, ettei siellä ole ketään", sanoi Brissenden heidän laskeutuessaan vaunusta ja sukeltaessaan työväen viheliäisten asumusten keskukseen Market Streetin eteläpuolella. "Siinä tapauksessa te menetätte sen, jota olette kauan etsinyt."
"Mitä hittoa se voi olla?" kysyi Martin.
"Miehiä — viisaita miehiä — eikä sellaisia lörpötteleviä nollia kuin ne, joiden kanssa keskustelemasta minä teidät tapasin tuossa kauppasaksain pesässä. Te olette lukenut kirjoja ja huomannut olevanne yksin. Nyt minä näytän teille muutamia miehiä, jotka myöskin ovat lukeneet, niin ettette te enää ole niin kokonaan yksin."
"Eipä sillä, että minä vaivaisin päätäni heidän loppumattomilla väittelyillään", hän sanoi heidän käveltyään taas yhden kadun välin. "Minua ei kiinnosta kirjafilosofia. Mutta te huomaatte, että nuo miehet ovat neroja eivätkä poroporvallisia sikoja. Mutta pitäkää varanne, ne voivat puhua teidät pussiin, olkoonpa kysymys mistä tahansa auringon alla.
"Toivon, että Norton olisi siellä", hän puuskutti hylätessään Martinin avuntarjouksen. "Norton on idealisti — oikea ilmestys. Muisti erehtymätön. Idealismi on johtanut hänet filosofiseen anarkiaan, ja hänen sukunsa on hänet sen vuoksi hylännyt. Isä on suuren rautatien presidentti ja miljonääri, mutta poika näkee nälkää Friscossa, toimittaen anarkistista sanomalehteä kahdenkymmenenviiden kuukausipalkalla."
Martin tunsi sangen vähän San Franciscoa ja vielä vähemmän Market Streetin eteläpuolta, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin olivat matkalla.
"Jatkakaa", hän sanoi, "ja kertokaa minulle niistä enemmän etukäteen.
Millä he elävät? Kuinka ne sattuvat olemaan täällä?"
"Toivon, että Hamilton olisi siellä", Brissenden pysähtyi lepuuttamaan käsiään. "Pahna-Hamiltoniksi häntä sanotaan — polveutuu jostakin vanhasta Etelän suvusta. Maankiertäjä — laiskin ihminen, mitä minä koskaan olen tuntenut, vaikka hän on, tai on olevinaan, kirjanpitäjänä eräässä sosialistisessa osuuskauppaliikkeessä, kuuden dollarin viikkopalkalla. Hän on oikea jätkätyyppi. Joutunut kiertäessään kaupunkiin. Minä olen nähnyt hänen istuvan koko päivän samalla penkillä viemättä muruakaan huulilleen, ja kun illalla pyysin häntä päivälliselle — kahden kulmanvälin päässä olevaan ravintolaan — hän vastasi: 'Liian paljon vaivaa, hyvä mies. Ostakaa minulle sen sijaan laatikko sikareja.' Hän oli aluksi spenceriläinen, kuten tekin, kunnes Kreis käänsi hänet materialistiseen monismiin. Minä koetan saada hänet puhumaan monismista, jos suinkin voin. Norton on toinen monisti, vaikkei hän usko muuhun kuin henkeen. Hän voi antaa Kreisille ja Hamiltonille, mitä ne tarvitsevat."
"Kuka on Kreis?" kysyi Martin.
"Hänen asuntoonsa olemme nyt matkalla. Entinen professori — erotettu yliopistosta — vanha juttu. Järki kuin partaveitsi. Hankkii toimeentulonsa miten voi. Tiedän, että hän pahimmillaan ollessa on kiertänyt tekemässä temppuja. Häikäilemätön lurjus. Voisi ryöstää vaikka ruumiin käärinliinat. Ero hänen ja poroporvarien välillä on, että hän ryöstää ilman harhakuvitelmia. Puhuu Nietzschestä, Schopenhauerista, Kantista tai mistä vain, mutta ainoa, mistä hän todella välittää maailmassa, Marykin mukaan luettuna, on hänen monisminsa. Haeckel on hänen pieni tinajumalansa. Ainoa keino loukata häntä on hyökätä Haeckelin kimppuun."
"Tuossa on pesä." Brissenden lepuutti hetkisen käsiään portaan juurella laahustaakseen sitten ylös. Se oli tavallinen kaksikerroksinen kulmatalokapakka ja sekatavarakauppa kivijalassa. "Liittokunta asuu täällä — se on ottanut koko yläkerran haltuunsa. Mutta Kreis on ainoa, jolla on kaksi huonetta. Tulkaa." Yläeteisessä ei ollut mitään valoa, mutta Brissenden kulki pimeässä kuin tuttu kotitonttu. Hän seisahtui puhumaan Martinille.
"Muuan pojista — Stevens, on teosofi. Pitää aika melun, kun alkuun pääsee. Nykyään hän toimii astianpesijänä eräässä hotellissa. Pitää hyvistä sikareista. Minä olen nähnyt hänen syövän perunamuhennosta kymmenellä sentillä ja sitten polttavan viidenkymmenen sentin sikarin päälle. Minulla on taskussani pari hänelle, jos hän ilmestyy näkyville.
"Ja vielä täällä on eräs — Parry — australialainen, tilastotieteilijä, joka urheilee ensyklopedialla. Kysykää häneltä, paljonko Paraguay tuotti vehnää vuonna 1903 tai paljonko Englanti vei lakanapalttinaa Kiinaan 1890 tai paljonko Jimmy Britt painoi Nelsonin kanssa otellessaan tai kuka oli Yhdysvaltain nyrkkeilykuningas 68, ja erehtymätön vastaus tulee automaatin nopeudella. Sitten on vielä Andy, kivenhakkaaja, omaa mielipiteitä joka asiasta, hyvä shakinpeluri; ja vielä toinen, Harry, leipuri, tulipunainen sosialisti ja innokas yhdistyksen jäsen. Sivumennen, muistattehan te keittäjä- ja tarjoilijalakon - se oli juuri Hamilton, joka järjesti ammattiyhdistyksen ja sai toimeen lakon — suunnitteli kaikki yksityiskohtia myöten valmiiksi juuri täällä Kreisin huoneissa. Teki sen huvin vuoksi, mutta oli liian laiska johtaakseen taistelua loppuun. Hän olisi voinut kohota korkealle, jos olisi tahtonut. Sen miehen mahdollisuuksilla ei olisi mitään rajoja, ellei hän olisi niin perin juurin laiska."
Brissenden tassutteli pimeässä sinne, missä valonsäteet lankesivat raosta kynnykselle. Naputus ja vastaus, ja he avasivat oven, ja Martin tapasi itsensä pudistamassa kättä Kreisin kanssa. Tämä oli tumma, kaunis mies, jolla oli hohtavanvalkoiset hampaat, riippuvat, pitkät viikset ja suuret, säteilevät silmät. Mary, lihavahko vaalea neitonen, pesi astioita pienessä takahuoneessa, joka oli sekä keittiö että ruokasali. Etuhuonetta käytettiin arkihuoneena ja makuukamarina. Katossa riippui viikon pyykki niin alhaalla, että Martin ei nähnyt aluksi niitä kahta miestä, jotka keskustelivat nurkassa. He hoilasivat Brissendenin ja hänen pullonsa tervetulleiksi, ja tullessaan esitellyksi Martin sai tietää, että he olivat Andy ja Parry. Hän liittyi heihin ja kuunteli tarkasti kertomusta nyrkkeilykilpailusta, jonka Parry oli edellisenä iltana nähnyt. Brissenden sitä vastoin laittoi kuntoon tuomisiaan voidakseen tarjota tuutinkia tai viiniänsä, mitä vain kullekin halutti. Hänen komennettuaan "joukko kasaan" Andy lähti kiertämään huoneesta huoneeseen saadakseen sanan kaikille talon asukkaille.
"Meillä on onni, että melkein kaikki ovat täällä", kuiskasi Brissenden Martinille. "Tuossa on Norton ja Hamilton; tulkaa, niin mennään vastaan. Stevens ei ole kotona, kuulin. Minä johdan heidät keskustelemaan monismista, jos voin. Odottakaa, kunnes he ovat saaneet muutaman lasin, että lämpenevät."
Aluksi keskustelu oli aivan hajanaista. Martin huomasi kuitenkin, että nämä miehet olivat erittäin teräväpäistä väkeä. Heillä oli kullakin omat mielipiteensä, vaikka nuo mielipiteet olivatkin usein ristiriitaiset, ja vaikka he olivat sukkelasanaisia ja leikillisiä, eivät he koskaan olleet pintapuolisia. Hän huomasi heti, että mitä he puhuivatkin, heidän puheessaan oli varmaa tietoa ja heillä oli syvällinen ja yhtenäinen käsitys yhteiskunnasta ja elämän kaikkeudesta. Kukaan ei ollut märehtinyt heidän mielipiteitään heille valmiiksi; he olivat kukin tavallaan uudistusmiehiä, ja jokapäiväinen tyhmä lörpöttely oli heidän huulillensa vierasta. Koskaan ei Martin ollut kuullut Morsen talossa keskusteltavan niin monenlaisista aiheista. Heidän keskustelunsa ei tuntunut tietävän mistään rajoituksista. He siirtyivät rouva Humphry Wardin uusimmasta kirjasta Shawin viimeiseen näytelmään, draaman tulevaisuudesta Nat Goodwinin muistoihin. He kehuivat tai pilkkasivat aamulehtien toimittajia, hyppäsivät Uuden Seelannin työväen oloista Henry Jonekseen ja Brander Matthewsiin ja näistä taas saksalaisten suunnitelmiin Kaukaisessa Idässä ja keltaisen vaaran tuottamiin taloudellisiin tekijöihin, kiistelivät Saksan vaaleista ja Babelin viimeisestä puheesta ja lopuksi pysähtyivät paikallispolitiikkaan, häväistysjuttuihin, joita työväen puolueen johtomiesten viimeiset suunnitelmat olivat aiheuttaneet, ja varsinkin viimeiseen yritykseen koettaa saada syntymään merimieslakko. Martin hämmästyi sitä syvällistä tietoa, jonka he kaikki näyttivät saavuttaneen. He tiesivät, mitä ei koskaan oltu painettu sanomalehtiin — he voivat paljastaa ne salaiset langat ja näkymättömät kädet, jotka panivat nuket tanssimaan. Martinin suureksi hämmästykseksi otti Marykin osaa keskusteluun ja teki sen niin suurella henkevyydellä ja taidolla, ettei Martin ollut sellaista tavannut niissä naisissa, joita oli oppinut tuntemaan. He puhuivat Swinburnesta ja Rossettista, jonka jälkeen Mary sukelsi ranskalaisen kirjallisuuden syvyyksiin, jossa Martin ei tuntenut olevansa kotonaan. Martin sai kuitenkin kostaa, kun Mary alkoi puolustaa Maeterlinckia ja hän sai käyttää avukseen "Auringon häpeäpilkuissa" käyttämiään huolellisesti harkittuja väitteitä. Useita miehiä oli tullut lisäksi sisään, ja huone oli täpötäynnä tupakan savua, kun Brissenden heilutti punaista lippua.
"Tässä on tuoretta lihaa teidän kirveellenne, Kreis", hän sanoi — "ruusunvalkoinen nuorukainen, joka vimmatusti rakastaa Herbert Spenceriä. Tehkää hänestä haeckeliläinen … jos voitte." Kreis näytti havahtuvan ja leimahtavan kuin metallinen taikakone, kun taas Norton katseli Martiniin osanottavasti, suloisesti ja tyttömäisesti hymyillen aivan kuin tahtoen sanoa, ettei ole hätää, hänellä on kyllä suojaa ja puoltajia.
Kreis hyökkäsi suoraan Martinin kimppuun, mutta askel askeleelta Norton seurasi mukana ja sotkeutui keskusteluun, kunnes hän ja Kreis olivat joutuneet täydelliseen kaksintaisteluun aatteen aseilla. Martin kuunteli ja hieroi silmiään. Olihan mahdotonta, että tällaista voisi sattua, vielä vähemmän jossain työväen kaupunginosassa Market Streetin eteläpuolella. Nämä miehethän olivat kuin eläviä kirjoja. Heidän puheessaan oli innostusta ja tulta, ja henkinen juopumus valtasi heidät, kuten hän oli nähnyt väkijuomain valtaavan miehiä ennen. Hänen kuulemansa ei ollut enää myytillisten puolijumalain, kuten Kantin ja Spencerin, kirjoittamaa kuivaa filosofiaa ja painettuja sanoja. Se oli elävää filosofiaa, lämmintä, punaista verta, sielua, joka oli ruumiillistunut näissä kahdessa miehessä, joitten koko olemus tuntui sen innoittamana syntyvän uudestaan. Silloin tällöin liittyi keskusteluun muitakin miehiä, jotka seurasivat sitä niin kiihkeästi, että usein sikari sammui heidän kädessään ja kasvoilla kuvastui kiihkeä jännitys.
Idealismi ei ollut koskaan kiinnittänyt Martinin mieltä, mutta sellaisena kuin Norton sitä esitti, se oli hänelle kuin ilmestys. Sitä johdonmukaista todennäköisyyttä, joka häneen niin valtavasti vaikutti, eivät Kreis ja Hamilton näyttäneet huomaavankaan, vaan irvistelivät Nortonille, että tämä oli metafyysikko, ja tämä puolestaan irvisteli, että nämä olivat metafyysikolta; aistimuksia ja ilmiöitä koetettiin selitellä molemmin puolin. He syyttivät häntä siitä, että hän koetti selittää itsetietoisuutta oman itsensä perusteella. Hän moitti heitä sanahelinästä, väittipä heidän johtuvan sanoista teoriaan sen sijaan, että johtuisivat tositapahtumista teoriaan. Tästä he kiivastuivat. Sehän oli kaiken heidän keskustelunsa pohja ja perusta, he vain koettivat tosiasioille antaa tosiasiain nimen.
Kun Norton vaelsi Kantin filosofian hämärille poluille, Kreis huomautti hänelle, että kaikki pienet saksalaiset filosofit ovat kuollessaan muuttaneet Oxfordiin. Hetkistä myöhemmin Norton huomautti heitä Hamiltonin säästäväisyyden laista, jonka alle he arvelematta kaikki heti paikalla alistivat omat ajatusjärjestelmänsä. Ja Martin löi rintoihinsa ja iloitsi kaikesta. Mutta Norton ei ollut spenceriläinenkään, ja samalla kun hän väitteli näiden kahden vastustajansa kanssa, hän myös tahtoi selvitellä Martinin filosofista käsityskantaa.
"Te tiedätte, etteivät Berkeleyn väitökset ole tulleet kumotuiksi", hän sanoi kääntyessään suoraan Martiniin. "Herbert Spencer pääsi lähelle, vaikkei hänkään erittäin lähelle. Innokkainkaan Spencerin seuraaja ei voi mennä pitemmälle. Minä luin erään Saleebyn tutkielman tässä toissa päivänä, ja parasta, mitä Saleeby tahtoi sanoa, oli että Herbert Spencerin melkein onnistui kumota Berkeleyn väitteet."
"Tiedättekö, mitä Hume sanoo?" kysyi Hamilton. Norton nyökkäsi, mutta Hamilton kävi vastaamaan toisille. "Hän sanoo, että Berkeleyn johtopäätöksiä ei voida kumota, mutta ne eivät myöskään vakuuta."
"Niin, ei Humen mielestä", kuului vastaus. "Humen ajatus oli samanlainen kuin teidänkin, erotus vain oli tämä: hän oli kylliksi viisas tunnustaakseen, ettei Berkeleyn väitöksiä voida kumota."
Norton oli hyvin tunteellinen ja kiihottui helposti, vaikkei hän koskaan menettänyt malttiaan, samalla kun Kreis ja Hamilton olivat kuin pari kylmäverisiä villejä ja etsivät kiihkeästi arkaa kohtaa, johon voisivat nuolensa singahuttaa. Illan kuluessa yhä pitemmälle Nortonia syytettiin yhä ankarammin metafyysikoksi. Hän piti kiinni tuolista, ettei hyökkäisi ylös, hänen pienet harmaat silmänsä säkenöivät ja hänen tyttömäiset kasvonsa kovettuivat, kun hän teki päähyökkäyksensä vastustajainsa kimppuun. "Olkoonpa niin, te haeckeliläiset. Minä voin kyllä keskustella kuin lääkkeitä nauttiva sairas, mutta huomatkaapa, miten te keskustelette. Teillä ei ole minkäänlaista pohjaa, te epätieteelliset dogmaatikot positiivisine tieteinenne, jota te lakkaamatta tyrkytätte sielläkin, missä se ei ollenkaan sovi. Paljoa ennen kuin materialistinen monismikoulukunta syntyi, oli siltä otettu pohja pois niin, että sillä ei ollut, mille se rakentaisi. Locke oli se mies — John Locke. Yli kaksisataa vuotta sitten tutkielmassaan 'Inhimillisestä ymmärryksestä' hän todistaa synnynnäisten ideain olemattomuuden. Parhainta kaikessa on, että se on juuri sitä, mistä te tahdotte pitää kiinni. Tänä iltana uudestaan ja uudestaan te olette koettaneet todistella, että synnynnäisiä mielteitä on olemassa.
"Ja mitä tuo sitten merkitsee? Se merkitsee sitä, ettei teillä ole käsitystä yksinkertaisesta todellisuudesta. Teidän aivonne ovat tyhjät, kun te synnytte. Todennäköisyydet ja ilmiöt ovat ainoat, jotka te voitte käsittää viidellä aistillanne. Aistimuksia, joista teillä ei ollut mitään käsityksiä syntyessänne, teidän on — —"
"Minä kiellän — —", hyökkäsi Kreis keskeyttämään.
"Odota, kunnes minä olen lopettanut", huudahti Norton. "Te voitte saada tietoa aineen ja voiman suhteesta vain sen mukaan, kuin te voitte käsittää sitä aisteillanne. Katsokaas, minä olen valmis myöntämään ja todistusten perusteella, että ainetta on olemassa, ja se, mitä minä oikeastaan tahdon tehdä, on että tahdon hävittää teidän omat todistuskappaleenne. Minä en voi sitä tehdä toisella tavalla, sillä te molemmat olette mahdottomia ymmärtämään filosofista erittelyä.
"Ja nyt, mitä te tiedätte, teidän oman positiivisen tieteenne perustalla? Teidän tietonne perustuvat vain ilmiöihin ja todennäköisyyksiin. Te huomaatte vain sen muutokset, eli oikeammin ne muutokset, jotka aiheuttavat muutoksia teidän tajunnassanne. Positiivinen tiede perustuu yksinomaan ilmiöihin, mutta te olette kylliksi hulluja luulemaan, että te saatte tietoa olevaisuudesta pelkän ajattelun kautta. Jo itse positiivisen tieteen määritelmä ilmaisee, että se tekee johtopäätöksensä suorastaan ilmiöistä. Kuten joku on sanonut, ilmiöistä johdettu tieto ei voi muuttua ilmiöksi.
"Te ette voi kumota Berkeleytä, vaikkapa jättäisitte lukuunottamatta Kantinkin, ja kuitenkin te väitätte, että Berkeley on väärässä, koettaessanne tieteen avulla todistaa Jumalan olemattomuuden, joka tässä tapauksessa on sama kuin aineen… Te muistatte, että minä myönsin aineen olemassaolon vain saadakseni teidät ymmärtämään itseäni. Olkaa positiivisia tieteessänne, jos suvaitsette; ontologialla ei ole mitään sijaa positiivisessa tieteessä, jättäkää se siis rauhaan. Spencer on oikeassa agnostisismissaan, mutta jos Spencer —"
Mutta nyt oli aika lähteä, jos aikoi päästä viimeisellä höyrylautalla Oaklandiin, ja Brissenden ja Martin pujahtivat ulos, jättäen Nortonin yhä puhumaan, ja Kreis ja Hamilton odottivat kuin pari verikoiraa, kunnes hän lopettaisi.
"Te olette näyttänyt minulle vilahduksen satumaata", sanoi Martin höyrylautalla. "Elämä tulee arvokkaaksi, kun saa tavata tuollaisia ihmisiä. Mieleni on aivan kuohuksissa. En ole koskaan hyväksynyt idealismia ennen. Enkä voi sitä omaksua nytkään. Tiedän, että minä olen ja minun tulee olla realisti. Olen kerta kaikkiaan niin rakennettu, luulisin. Mutta olisin tahtonut vastata Kreisille ja Hamiltonille, ja luulenpa, että minulla olisi ollut sana tai pari Nortonillekin. En huomannut, että Spencer joutui millään tavalla tappiolle. Olen yhtä ihastunut kuin lapsi oltuaan ensikerran sirkuksessa. Näen, että minun täytyy lukea hieman lisää. Minun täytyy hankkia itselleni Saleeby. Ajattelen yhä, että Spencer on loukkaamaton, ja ensi kerralla aion itse pitää keskustelusta huolen."
Mutta Brissenden tuskallisesti hengittäen oli uinahtanut uneen ja haudannut leukansa takkinsa kauluksen sisään, samalla kun hänen ruumiinsa käärittynä pitkään takkiin värisi koneen jyskytyksestä.