XIII LUKU
Ensimmäinen asia, minkä Martin seuraavana aamuna toimitti, oli käydä vastustamaan Brissendenin neuvoa ja käskyä. "Auringon häpeäpilkut" hän pani postiin osoittaen Acropolikselle. Hän uskoi, että hän voisi saada sen julkaistuksi aikakauskirjassa, ja tunsi, että aikakauskirjojen suositus olisi hyvänä apuna hänelle, kun hän tarjoaisi sitä kirjankustantajalle. "Päiväperhosen" hän samoin pani postiin ja lähetti aikakauskirjoille. Huolimatta Brissendenin inhosta aikakauskirjoja kohtaan, joka Martinin mielestä oli suoranaista raivohulluutta, hän päätti, että tuo suurenmoinen runoelma pitäisi saada painetuksi. Hän ei kuitenkaan aikonut julkaista sitä ilman toisen suostumusta. Hänen tarkoituksensa oli vain saada jonkin ensiluokkaisen aikakauskirjan hyväksyminen, ja tämä kädessään hän saattaisi pakottaa Brissendenin julkaisemaan sen.
Samana aamuna alkoi Martin pitemmän kertomuksen, joka oli askarrellut hänen aivoissaan viikkoja, eikä ollut antanut hänelle rauhaa, vaan vaatinut ilmestysoikeutta. Siitä tulisi ilmeisesti merkkikertomus, tarina kahdennenkymmenennen vuosisadan seikkailuista ja ihanteesta, mutta luonteitten ja elämänkuvauksen pitäisi perustua todelliseen elämään. Kuitenkin kaiken tämän alla pitäisi pohjavirtana kertomuksessa kulkea jotakin muuta — jotakin, jota tavallinen lukija ei koskaan löytäisi ja joka toiselta puolen ei kuitenkaan vähentäisi sellaistenkaan lukijain iloa ja mielenkiintoa. Se oli juuri tuo muu eikä paljas kertomus, joka pakotti Martinia kirjoittamaan. Siinä suhteessa hänen sielussaan soivat suurenmoiset motiivit elämänkaikkeudesta. Ja ne ne häntä viehättivät. Saatuaan sellaisen motiivin hän vallitsi henkilöt, tapaukset ja paikan, joissa nuo elämänkaikkeutta käsittävät ajatukset esiintyisivät. "Myöhästynyt" oli kertomuksen nimi, ja sen pituus ei saisi venyä kuuttakymmentätuhatta sanaa suuremmaksi — vähäpätöisyys hänelle, jonka työkyky ei tuntenut mitään rajoja. Tänä ensimmäisenä päivänä hän tarttui siihen itsetietoisella riemulla tuntiessaan voivansa mestarina käsitellä työaseitaan. Häntä ei enää kiusannut pelko, että kärki ja terävyys hänen sanonnastaan häviäisi ja pilaisi hänen työnsä. Monen kuukauden kiihkeä työ ja opiskelu olivat tuottaneet hänelle sen palkinnon. Hän saattoi nyt vapaasti antautua suurimpiin töihin, tuntien kätensä varmaksi muovaamaan niitä, ja tehdessään työtä tunnista tuntiin hän tunsi selvemmästi kuin koskaan ennen, että hän nyt oli varmalla kädellä tarttunut elämään ja osasi kuvata sen ilmiöitä. "Myöhästynyt" kertoisi tapauksista, jotka ihmisten luonteisiin ja tapahtumapaikkoihin nähden olisivat tosia; mutta se kertoisi samalla, hän mielessään päätteli, suurista, tärkeistä asioista, jotka olisivat totta kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja koko elämässä — kiitos Herbert Spencerin, hän ajatteli ojentautuen suoraksi kirjoituksestaan. Ah, kiitos Herbert Spencerin ja mestarillisen elämänavaimen, kehitysopin, jonka Spencer oli antanut hänen käteensä.
Hän oli tietoinen siitä, että hän oli ottanut käsiteltäväkseen suuren aiheen. "Se onnistuu! Se onnistuu!" kaikui kertosäkeenä lakkaamatta hänen korvissansa. Tietysti sen täytyy onnistua. Vihdoinkin hän oli saanut kiinni aiheesta, joka kerrankin kelpaisi aikakauskirjoille. Koko kertomus kuvastui hänen eteensä välähteleväin salamain valossa. Hän keskeytti kuitenkin työnsä niin kauaksi, että saattoi kirjoittaa kappaleen muistikirjaansa. Se olisi "Myöhästyneen", viimeinen kappale, sillä niin kokonaisena oli tuo kirja syntynyt hänen aivoissaan, että hän saattoi kirjoittaa viikkoja ennen, kuin hän ehti loppuun, itse lopun. Hän vertasi kertomusta, vaikka vielä kirjoittamattomana muihin kirjailijain merikuvauksiin, ja hänestä tuntui, että tämä oli kaikkien niitten yläpuolella. "On ainoastaan yksi mies, joka voi lähennellä sitä, ja se mies on Conrad, ja tämä voisi herättää hänetkin ja saattaa hänet puristamaan minun kättäni ja sanomaan: 'Hyvin tehty, Martin poikaseni'."
Hän raatoi, lepäämättä koko päivän, muistaen aivan viime hetkenä, että hänen täytyisi lähteä päivällisille Morsen taloon. Kiitos Brissendenin, hänen musta pukunsa oli vapaana pantista, ja hän oli kelvollinen ottamaan osaa päivälliskutsuihin. Mennessään hänellä kuitenkin oli sen verran aikaa, että hän poikkesi etsimään Saleebyn kirjoja. Hän otti "Elämän kiertokulun" ja istuessaan vaunussa etsi sen tutkielman Spenceristä, johon Norton oli viitannut. Mutta lukiessaan hän suuttui. Hänen kasvonsa tuohtuivat, hampaat pureutuivat yhteen ja hänen tietämättään hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, avautuivat ja puristuivat taas, aivan kuin hän olisi tarttunut johonkin vihattavaan, jonka ruumiista hänen teki mieli pudistaa henki pois. Kun hän jätti raitiovaunun, hän astui katukäytävää kuin vihan vallassa kulkeva mies, ja hän soitti Morsen kelloa niin kiivaasti, että hän itsekin heräsi tajuntaan ja hyväntuulisesti hymyili itsekseen omaa kiihkoaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sisään, kun suuri painostus valtasi hänen olemuksensa. Hän oli pudonnut alas niistä korkeuksista, joissa hän mielikuvituksen siivin oli koko päivän liidellyt. "Poroporvarit", "saksojen pesä" — nuo Brissendenin määritelmät soivat lakkaamatta hänen mielessään, mutta mitäpä siitä? hän kysyi suuttuneena. Hän aikoi mennä naimisiin Ruthin eikä hänen sukulaistensa kanssa.
Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt Ruthia niin kauniina, niin henkevänä ja niin eteerisenä ja kuitenkin samalla niin terveenä. Hänen kasvoillaan oli väriä, ja hänen silmänsä — nuo silmät, joita hän aluksi oli pitänyt kuolemattomina — viehättivät häntä vastustamattomasti. Kuolemattomuuden hän oli viime aikoina unohtanut, ja häneltä oli unohtunut myös lukujensa päämäärä, mutta täällä Ruthin silmissä hän luki ne todistuskappaleet, jotka kohosivat kaikkien sanojen yläpuolelle. Hän näki hänen silmissään jotakin, jonka edestä viisasteleva keskustelu karkkosi, hän näki siellä rakkauden. Ja hänen omissa silmissään kuvastui rakkaus, ja rakkaus oli vastustamaton. Sellainen oli hänen intohimoinen uskonsa.
Se puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken hänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän tyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään, päivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri tässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että hän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa, joitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja hienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri sellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka jokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli hämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan tarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä ja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita sittemmin oli saanut.
Hän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka valtaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän pelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth. Mikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth ja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän korkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan, kuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt kymmenentuhatta vuosisataa — ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa — kehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt rakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa tuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli tehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli. Kädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja lämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja silmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo säteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.
Häntä vastapäätä, herra Morsen oikealla puolella, istui tuomari Blount, korkeimman tuomioistuimen jäsen. Martin oli tavannut hänet monta kertaa, oppimatta kuitenkaan pitämään hänestä. Hän ja Ruthin isä keskustelivat työväen ammattiyhdistysten politiikasta, paikallisesta tilanteesta ja sosialismista, ja herra Morse koetti sivumennen ruoskia Martinia sosialististen aatteitten vuoksi. Vihdoin katsahti tuomari Blount pöydän yli silmissä isällinen, surkutteleva ilme. Martin hymyili mielessään. "Te kasvatte siitä kyllä vapaaksi, nuori mies", sanoi tuomari tasoitellen. "Aika on sellaisten nuoruuden hullutusten parhain lääkäri." Hän kääntyi herra Morseen. "Minä en usko, että keskustelusta tällaisessa tapauksessa on mitään hyötyä. Se tekee potilaan vain vastahakoisemmaksi."
"Se on totta", myönsi toinen arvokkaasti. "Mutta eihän haittaa, jos silloin tällöin varoittaa potilasta hänen tilastaan."
Martin nauroi iloisesti, vaikkakin hieman ponnistaen. Päivä oli ollut liian pitkä, ponnistus liian kiinteä, eikä hän enää tuntunut ollenkaan jännittävän ajatustaan säästyäkseen vastavaikutuksilta.
"Epäilemättä te molemmat olette verrattomia lääkäreitä", hän sanoi, "mutta jos te rahtuakaan välitätte potilaan mielipiteestä, sallikaa hänen sanoa teille, että te tunnette sangen huonosti taudin laatua. Tosiasiassa te molemmat sairastatte samaa tautia, josta syytätte minua. Mitä minuun tulee, ei tuo tauti minuun voi tarttua. Sosialistinen filosofia, joka nyt puolivalmiina kuohuu teidän suonissanne, ei ole voinut tehdä minuun mitään vaikutusta."
"Verratonta, verratonta", mutisi tuomari. "Erinomainen kepponen keskustelussa kääntää tekijät ylösalaisin."
"Tepä sen sanotte", Martinin silmät säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä. "Katsokaas, tuomari, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne. Jollakin silmänkääntötempulla te koetatte uskotella, että te uskotte vahvimman voittoon kaikkien sodassa kaikkia vastaan, ja samalla te kuitenkin koetatte kaikin voimin riistää vahvimmalta hänen voimansa."
"Mutta nuori mies — —"
"Muistakaa, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne", kiivasteli Martin. "Tunnettu on teidän mielipiteenne valtioitten välisestä kaupasta, rautatietrustista, Standard Öljy-yhtiöstä, keskustelunne metsätaloudesta ja sadoista muista asioista, jotka eivät ole mitään muuta kuin puhdasta sosialismia."
"Tahdotteko te tällä sanoa, ettei näitä peloittavia voiman välineitä pitäisi lailla säännöstellä?"
"Asia ei koske sitä. Minä tahdon vain sanoa, että te olette huono taudin tuntija. Minä tahdon sanoa teille, etten minä ollenkaan kärsi sosialismin tartunnasta. Minä tahdon sanoa teille, että teidät on turmellut tuon saman taudin peloittava basilli. Mitä minuun tulee, minä olen sosialismin leppymätön vihollinen, aivan kuin minä vihaan teidän sekarotuista demokratiaanne, joka ei ole mitään muuta kuin tekososialismia käärittynä arvostelua kestämättömien sanojen naamioon.
"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen vastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani, teidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin kokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei ole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka uskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän oikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin harhaileva nuorukainen — muutamia kuukausia nuorempi — minä uskoin kuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat vaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin huonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain rahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni ylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa. Minä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka nousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä vähäpätöisyydeltä.
"Nietzsche oli oikeassa — en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille, kuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille, voimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu rahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille aatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu lörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te sosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne individualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä pelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo kauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko Oaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin Eden on yksi niistä." Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan lopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.
"Olen niukan kiihottunut tänään", hän sanoi pahoitellen. "Minä tahdonkin vain rakastaa enkä puhua." Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:
"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja.
Sen voimme heille huoletta sanoa."
"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen", lisäsi tuomari Blount.
"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä", vastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.
Mutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan vävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve ja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle selvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut kunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi keskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin, joka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan, seurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa. Kerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa: "Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet."
"Räkättäviä harakoita", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaan
Ruthin ja Arthurin kanssa.
Mutta pitkä päivätyö ja edellisen illan "pohjasakka" olivat riistäneet häneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä hän oli lukenut vaunussa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa pysyä tyynenä.
"Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa", kuului tuomari Blount sanovan juuri sillä hetkellä. Martin kääntyi häneen.
"Tuo on halpahintaista arvostelua", hän huomautti tyynesti. "Ensi kerran kuulin tuon lauseen City Hall Parkissa eräältä työmieheltä, jonka olisi tullut tietää parempaa. Sen jälkeen olen kuullut sitä usein, ja joka kerta sen typeryys minua ellottaa. Teidän pitäisi hävetä itseänne. Kuulla tuon suuren ja jalon miehen nimi teidän huuliltanne on samaa kuin löytää kastehelmi likalätäköstä. Te olette inhottava."
Se oli kuin ukkosen isku. Tuomari Blount katsoi häneen aivan kuin olisi ollut saamaisillaan halvauksen, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Herra Morsen täytti salainen mielihyvä. Hän saattoi nähdä, että hänen tyttärensä oli poissa suunniltaan. Sitä hän juuri oli tahtonutkin: saada esille synnynnäinen karkeus tuosta miehestä, josta hän ei koskaan voinut pitää.
Ruthin käsi etsi tyynnytellen Martinin kättä, mutta Martin oli joutunut kuohuksiin. Hän oli leimahtanut tuleen ja liekkiin ajatellessaan niiden miesten henkistä köyhyyttä ja matalamielisyyttä, jotka olivat joutuneet korkeihin asemiin. Ylioikeuden jäsen! Oli kulunut vain muutamia vuosia siitä, jolloin hän oli ihaillen ajatellut niin korkeassa asemassa olevia ihmisiä ja pitänyt heitä puolijumalina.
Tuomari Blount hillitsi itsensä ja koetti jatkaa kääntyen Martiniin suorastaan maailmanmiehen kohteliaisuudella, jonka Martin päätteli johtuvan naisten läsnäolosta. Tämäkin lisäsi hänen kiukkuaan. Eikö maailmassa ollut enää yhtään rehellisyyttä?
"Te ette voi keskustella Spenceristä minun kanssani", hän huudahti. "Te ette tunne häntä enempää kuin hänen omat maanmiehensäkään. Mutta se ei ole teidän syynne, sen myönnän. Se vain kuvastaa tämän aikakauden suunnatonta tietämättömyyttä. Sain siitä taas selvän todistuksen matkallani tänne tänä iltana. Luin Saleebyn tutkielmaa Spenceristä. Teidän pitäisi lukea se. Te voitte ostaa sen jokaisesta kirjakaupasta. Te saisitte hävetä omaa kykenemättömyyttänne ja haukkumasanojenne yksipuolisuutta tästä jalosta miehestä verratessanne ennätystänne siihen, mitä Saleeby on saanut kasaan. Se on hävyttömyyden huippu, joka saattaisi teidän häpeämättömyytenne häpeään.
"'Puolisivistynyt filosofi', sanoi hänestä muuan akateeminen filosofi, joka ei ole kelvollinen saastuttamaan sitä ilmaa, jota Spencer hengittää. En luule, että te olette lukenut kymmentä sivua Spencerin teoksia, mutta on ollut arvostelijoita, otaksuttavasti paljon nerokkaampia kuin te, jotka eivät ole lukeneet Spenceriä enempää kuin tekään, mutta jotka julkisesti väittävät, ettei voi löytää yhtään kypsää ajatusta tämän miehen kirjoituksista, miehen, joka on painanut neronsa leiman kaikkeen, mikä koskee tieteellistä tutkimusta ja uudenaikaista ajattelua; sielutieteen isä, mies, joka teki vallankumouksen kasvatusopissa, niin että Ranskan lapset nyt saavat inhimillistä opetusta hänen periaatteittensa mukaan. Ja nuo pienet ihmisrotat nakertavat hänen muistoaan, vaikka saavat leipänsä hänen aarteittensa perustalla tehtyjen teknillisten keksintöjen avulla. Siitä vähäisestä arvosta mikä heidän järjellään on, heidän tulisi olla kiitollisia hänelle. Varmaa on, että ellei hän olisi koskaan elänyt, sekin vähä, mikä heidän papukaijantiedossaan on oikeata, olisi heille vierasta.
"Ja vielä eräs mies, Oxfordin korkeakoulun rehtori, mies, jolla on vielä korkeampi asema kuin teillä, tuomari Blount, on sanonut, että jälkeen tulevat polvet tulevat tutkimaan Spenceriä paremminkin runoilijana ja uneksijana kuin ajattelijana. Nalkuttajia ja rakkikoiria koko sekasikiöitten lauma! 'Alkuperusteet' eivät ole aivan kokonaan kaikkea kirjallista arvoa vailla, sanoo yksi niistä. Ja joku toinen on sanonut, että hän oli tuottelias huitoja mieluummin kuin itsenäinen ajattelija. Nalkuttajat ja rakkikoirat!"
Martin vaikeni äkkiä, ja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikki Ruthin kotona pitivät tuomari Blountia hyvin lahjakkaana ja toimintakykyisenä miehenä, jonka tuli nauttia kaikkein korkeinta arvonantoa, ja he kauhistuivat Martinin harminpurkausta. Päivällisten loppuosa kului kuin hautajaisissa, tuomari ja herra Morse puhuivat vain keskenään, ja toisten keskustelu oli kokonaan lakannut.. Kun Ruth myöhemmin jäi Martinin kanssa kahden, syntyi kohtaus heidän välillään.
"Sinä olet sietämätön", nyyhkytti Ruth.
Mutta Martinin viha vielä kiehui, ja hän mutisi: "Ne elukat! Ne elukat!"
Kun Ruth vakuutti, että Martin oli loukannut tuomaria, tämä vain kiivaili:
"Sanoessani hänestä totuuden?"
"Minä en välitä, oliko se totuus vai ei", väitti Ruth. "On olemassa varmat rajat, joiden yli ei saa mennä, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pilkata häntä."
"Sanopas, milloin tuomari Blount sai oikeuden häväistä totuutta?" kysyi Martin. "Häväistä totuutta on paljon vakavampi rikos, kuin sanoa pari totuuden sanaa sellaiselle tolvanalle kuin tuo tuomari on. Hän teki vieläkin pahempaa. Hän mustasi ja häväisi suurta ja jaloa miestä, joka on kuollut. Oh, se elukka! Se elukka!"
Uudestaan leimusivat hänen kasvonsa vihasta, ja se herätti Ruthissa suorastaan kauhua. Ruth ei ollut koskaan nähnyt häntä vihassa, ja hänestä se oli järjetöntä ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin tuon kauhun läpi kulkivat ne salaiset langat, jotka olivat vetäneet ja yhä vetivät häntä tuohon mieheen. Ne pakottivat häntä nojaamaan häneen ja tälläkin ristiriitojen hetkellä kiertämään kätensä hänen kaulaansa. Hän oli loukkaantunut ja poissa suunniltaan kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin hän lepäsi väristen hänen sylissään toisen yhä mutistessa: "Ne elukat! Ne elukat!" Ja hän lepäsi siinä vielä, kun toinen vakuutti: "Minä en enää koskaan tuota harmia teidän pöydässänne, rakkaani. He eivät pidä minusta, ja minä teen väärin tunkeutuessani häiritsemään heidän tasapainoaan. Sitä paitsi, he ovat aivan yhtä vastenmielisiä minulle. Oh, he ovat inhottavia! Ja ajattelepas: tietämättömyydessäni minä uneksin, että ne ihmiset, jotka ovat niin korkeissa asemissa, jotka asuvat kauniissa taloissa ja olivat saaneet kasvatusta ja suorittivat asioitansa pankissa, olisivat jonkin arvoisia."