XIV LUKU
"Tulkaa! Mennään yhdistyksen talolle!"
Näin puhui Brissenden, vielä heikkona verensyöksystä, joka hänellä oli ollut puolisen tuntia sitten — toinen verensyöksy kolmessa päivässä. Ainainen viskilasi oli hänen kädessään, ja hän tyhjensi sen vapisevin sormin.
"Mitä minulla on sosialismin kanssa tekemistä?" kysyi Martin.
"Puolueeseen kuulumattomat saavat puhua viisi minuuttia", selitti sairas mies. "Lähtekää sinne ja saarnatkaa. Sanokaa niille, miksi ette siedä sosialismia. Sanokaa heille, mitä ajattelette heistä ja heidän kurjasta siveysopistaan. Tankatkaa niiden päähän Nietzscheä ja mullistakaa kaikki ylösalaisin! Iskekää kuin mies. Se tekee niille hyvää. He tahtovat väitellä, ja te tahdotte juuri samaa. Katsokaa, minä tahtoisin nähdä teidät sosialistina, ennen kuin menen pois. Se pyhittää teidän olemassaolonne. Se on ainoa, joka voi pelastaa teidät sitten, kun kärsimysten ja pettymysten päivät teille tulevat."
"Ikinä minä en voi ymmärtää, että te olette sosialisti, vaikka kaikki muut olisivatkin", ihmetteli Martin vakavasti. "Tehän inhoatte joukkoja niin. Totisesti niissä ei ole mitään, joka voi viehättää teidän esteettistä sieluanne!" Hän viittasi syyttävästi sormellansa viskilasiin, jota toinen täytti uudestaan. "Sosialismi ei kuitenkaan näytä voivan pelastaa teitä."
"Minä olen hyvin sairas", kuului vastaus. "Teihin nähden on asia aivan toinen. Te olette terve, ja teissä on paljon, jonka puolesta elää. Ja teidät täytyy edes jollakin tavalla voida kiinnittää elämään. Te ihmettelette, miksi minä olen sosialisti. Minä sanon sen teille. Sen tähden, että sosialismi on välttämätön, sen tähden, ettei nykyinen lahonnut ja sietämätön järjestelmä voi kestää, sen tähden, että aika on ohi, jolloin teidän ratsastava sankarinne olisi voinut ilmestyä. Orjat eivät voi sietää häntä. Heitä on liian monta, ja heidän laumamainen epävarmuutensa riistäisi hänet alas satulasta, ennen kuin hän pääsisi alkuunkaan. Te ette pääse heistä eroon, ja teidän on nielaistava koko heidän orjamoraalinsa. Se ei ole ihana herkku, sen myönnän. Te itse olette Aatamin aikuinen nietzscheläisine aatteinenne. Menneisyys on menneisyyttä, ja se mies, joka sanoo historian kertaavan itseään, on valehtelija. Tietysti minä en pidä joukoista, mutta mitä voi viheliäinen raukka tehdä? Teidän ratsastava sankarinne ei voi ilmestyä, ja mikä tahansa on parempi kuin viheliäisen sikalauman hallitus. Mutta menkäämme joka tapauksessa! Olen saanut nyt tarpeekseni, ja jos vielä istun täällä, tulen humalaan. Ja te tiedätte, mitä tohtori sanoo — piru hänet vieköön! Minä petän hänet vielä!"
Oli sunnuntai-ilta, ja he tapasivat pienen kokoussalin täyteen ahdettuna Oaklandin sosialisteja, enimmäkseen työmiehiä. Puheenjohtaja, taitava juutalainen, herätti heti Martinissa ihastusta, samalla kun kiihotti hänen vastustushaluaan. Miehen kumarat ja kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta todistivat hänet kurjien pesien lapseksi, ja Martin tunsi voimakasta sääliä näihin osattomiin orjiin, ja hänen teki mieli auttaa heitä heidän taistelussaan sitä kourallista etuoikeutettujen joukkoa vastaan, joka oli hallinnut heitä ja hallitsisi aina tuomiopäivään asti. Martinille tuo kuihtunut vartalo oli vertauskuva. Tuo olento oli koko sen heikkojen ja kelvottomien yksilöitten surkuteltavan joukon edustaja, joka valinnan lain ankaralla järkähtämättömyydellä kulki perikatoaan kohti. He eivät soveltuneet elämään. Huolimatta heidän ovelasta filosofiastaan ja taipumuksestaan osuustoimintaan. Luonto hylkäsi heidät elämään kelvottomina. Jakaessaan runsaalla kädellä elämän rikkaita lahjoja se valitsi suojateikseen vain parhaimmat. Samaa menetelmää seuraten ja sitä matkien ihmiset valitsevat hoitaakseen rotuhevoset ja kurkut. Epäilemättä elämän kaikkeuden luoja olisi voinut keksiä paremman menetelmän, mutta tällä erikoisella kaikkeuden osalla oli olentojen taivuttava tähän lakiin. Tietysti he koettivat kiemurrella tuhoutuessaan, kuten sosialistit kiemurtelivat, kuten puhuja korokkeella ja hikoileva joukko hänen ympärillään kiemurteli tälläkin hetkellä, jolloin he olivat yhtyneet neuvottelemaan, miten voisivat pienentää elämän ankaraa rangaistusta ja voittaa viekkaudella luonnon lain.
Niin Martin ajatteli, ja niin hän puhui, kun Brissenden kehoitti häntä antamaan heille kyytiä. Hän totteli vihdoin, asteli korokkeelle ja, kuten tapa oli, kääntyi puheenjohtajaan. Hän alkoi hiljaisella äänellä ja viivytellen, koettaessaan muodostaa selviksi lauseiksi niitä ajatuksia, jotka olivat tulvehtineet hänen mieleensä juutalaisen puhuessa. Tällaisissa kokouksissa annettiin viisi minuuttia kullekin puhujalle, mutta kun Martinin määräaika loppui, oli hän vasta päässyt parhaaseen alkuun, eikä hänen hyökkäyksensä heidän oppejaan vastaan ollut läheskään loppuun suoritettu.
Hän oli saanut heidän mielenkiintonsa herätetyksi, ja kuulijakunta vaati huudahduksin, että puheenjohtaja jatkaisi Martinin määräaikaa. He kunnioittivat häntä arvokkaana vastustajana ja kuuntelivat kiihkeästi seuraten jokaista sanaa. Hänen puheessaan oli tulta ja vakuutusta, eikä hän kaunistellut sanojaan hyökätessään näitten orjain ja heidän siveysoppinsa ja menettelytapojensa kimppuun, ja rehellisesti hän antoi kuulijainsa ymmärtää, että he juuri olivat noita kysymyksessä olevia orjia. Hän lainasi Spenceriä ja Malthusta ja selitti kehitysopin biologista lakia.
"Ja näin ollen", hän lopetti tehden kaikesta pikaisen yhteenvedon, "mikään orjatyyppien valtio ei voi pysyä pystyssä. Vanha olemassaolon laki on vielä voimassa. Olemassaolon taistelussa, kuten olen osoittanut, voimakas ja voimakkaan jälkeläiset säilyvät, kun taas heikko ja heikon jälkeläiset ovat tuomitut turmioon ja perikatoon. Seuraus siitä on, että voimakas ja voimakkaan jälkeläiset jäävät eloon, ja niin kauan kuin taistelua kestää, tuo voima kasvaa jokaisessa sukupolvessa. Se on olemassaolon laki. Mutta te orjat — on surullista olla orja, myönnän sen — mutta te orjat uneksitte yhteiskunnasta, josta olisi tämä kehityksenlaki poistettu, jossa eivät heikot ja voimattomat sortuisi, jossa jokainen voimaton saisi syödäkseen niin paljon kuin tahtoo ja saisi syödä niin monta kertaa päivässä kuin haluaa ja jossa kaikki saavat mennä naimisiin ja saavat jälkeläisiä — heikko yhtähyvin kuin vahvakin. Mikä olisi tulos? Ei enää voima eikä elinkelpoisuus lisääntyisi jokaisessa sukupolvessa, päinvastoin se vähenisi. Siinä on teidän orja-filosofianne kostajatar. Teidän orjayhteiskuntanne — orjien tähden, orjien avulla ja orjien hyväksi — täytyy välttämättömyyden pakolla heiketä ja mennä pirstaleiksi aivan kuin niiden heikkojen elämä, joista tuollainen yhteiskunta on muodostunut, sortuu ja häviää.
"Muistakaa, minä olen selittänyt teille biologiaa enkä hentomielistä siveysoppia. Yksikään orjain yhteiskunta ei voi kestää — —"
"Mitä sanotte Yhdysvalloista?" huudahti eräs mies kuulijain joukosta.
"Minä sanon sen teille", vastasi Martin. "Nuo kolmetoista maakuntaa nousivat herrojansa vastaan ja muodostivat niin sanotun tasavallan. Orjista tuli omia herroja. Heitä ei enää sortanut esivallan miekka. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman jonkinlaisia herroja, ja nousi uusi herrojen sarja — ei suuria miehekkäitä, jaloja miehiä, vaan joukko kiipijöitä, kauppasaksoja ja rahanlainaajia. Ja he orjuuttivat teidät uudestaan — mutta eivät rehellisesti, se on totta, rehellinen mies olisi sen tehnyt oikean kätensä raskaalla painolla, vaan salaisesti, punoen kuin hämähäkki verkon teidän ympärillenne ja houkutellen, pettäen ja valehdellen. He ovat ostaneet teidän orjatuomarinne, he ovat turmelleet teidän orjalakinne, ja he ovat pakottaneet teidän orjapoikanne ja -tyttärenne vielä kauheampaan orjuuteen, kuin mikään taloudellinen orjuus on. Kaksi miljoonaa teidän lapsistanne raataen sortuu tänä päivänä tässä harvainvallassa, jota nimitetään Yhdysvalloiksi. Kymmenen miljoonaa teistä, te orjat, on ilman suojaa, ilman kelvollisia vaatteita ja ilman kelvollista ravintoa.
"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään orjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa pakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi syntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua kehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka tekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu? Esittäkää se siis." Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten kaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan suunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten kannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein vastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta — mutta se oli henkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta useimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä aatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia näköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan siten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He olivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin kerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.
Sattuipa niin, että eräs piimäparta sanomalehden kirjeenvaihtaja oli kuulijain joukossa, koska hänet oli lähetetty sinne uutisten puutteessa saamaan jotakin kiinnostavaa. Hän ei ollut erittäin teräväpäinen kirjeenvaihtaja. Hän oli melkoisen herkkäuskoinen ja kielevä. Hän oli liian typerä voidakseen seurata keskustelua. Tosiasiassa hänellä oli se mieluisa tunne, että hän oli paljon yläpuolella näitä monisanaisia työväenluokkaan kuuluvia vimmapäitä. Sen lisäksi hänellä oli suunnaton kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat kohonneet korkeisiin asemiin ja sieltä sanelevat, millainen tulee kansojen ja sanomalehtien politiikan olla. Lopuksi hänellä oli käsitys, että se vasta oikea kertoja oli, joka kykeni tekemään jotakin tyhjästä.
Hän ei tiennyt, mistä oikeastaan keskusteltiin. Se ei ollut edes hänestä tarpeellista. Sanat, sellaiset kuin vallankumous, antoivat hänelle johtolangan. Aivan kuin muinaismuistojen tutkija kykenee rakentamaan koko luurangon yhdestä ainoasta luusolmusta, hän kykeni rakentamaan kokonaisen puheen yhdestä ainoasta sanasta: vallankumous. Hän teki sen sinä iltana ja teki sen hyvin; ja koska Martin oli synnyttänyt suurinta melua, hän pani kaikki hänen suuhunsa ja teki hänestä arkkianarkistin tässä näytelmässä, muuttaen hänen taantumuksellisen individualisminsa mitä hurjimmaksi ja punaisimmaksi sosialismiksi. Tämä kertojavekara oli oikea taiteilija, ja suurella siveltimellä hän sekoitti paikallisväriä: villisilmäisiä, pitkätukkaisia miehiä, oikeita rappeutuneitten miesten tyyppejä, joiden ääni vapisi intohimosta, tiukkaan puristetut nyrkit huitoivat ilmaa, ja kaikki tämä katsottuna karjunnan, kirousten ja vihaisten huutojen taustaa vasten.