XV LUKU
Juodessaan kahvia pienessä huoneessaan seuraavana aamuna Martin luki sanomalehteä. Uusi kokemus hänelle oli nähdä oma nimensä ensimmäisellä sivulla suurin kirjaimin painettuna; ja häntä hämmästytti saada tietää, että hän oli Oaklandin sosialistien tunnetuin ja huomattavin johtaja. Hän luki tuon vallattoman puheen, jonka kertojavekara oli laatinut hänen nimissään, ja vaikka tuollainen aluksi raivostutti häntä, hän kuitenkin purskahti nauruun heittäessään sanomalehden kädestään.
"Joko mies oli juovuksissa tai on hän rikollisen ilkeämielinen", hän virkahti iltapäivällä istuen sänkynsä reunalla, kun Brissenden oli saapunut ja istahtanut väsyneesti ainoalle tuolille.
"Mutta mitä te siitä välitätte?" kysyi Brissenden. "Varmaankaan ette paljoa välitä niiden porvarillisten sikojen mielipiteestä, jotka lukevat sanomalehteä."
"En, minä en todellakaan välitä heidän hyväksymisestään, en hituistakaan. Toisaalta se on kuitenkin omansa vaikuttamaan ikävästi minun suhteeseeni Ruthin perheeseen. Hänen isänsä on aina otaksunut, että minä olen sosialisti, ja tämä onneton juttu tukee hänen uskoaan. Eipä silti, että minä välittäisin hänen mielipiteistään, mutta kuitenkin. Minä haluan lukea teille, mitä olen tänään kirjoittanut. Se on tietysti 'Myöhästynyttä', ja olen päässyt puolitiehen."
Hän luki juuri ääneen, kun Maria avasi oven ja johti sisään nuoren, koreihin vaatteihin pukeutuneen miehen, joka reippaasti katseli ympärilleen huomaten nurkassa olevan öljykeittimen ja keittovälineet, ennen kuin hänen katseensa siirtyi Martiniin.
"Istukaa", sanoi Brissenden.
Martin teki nuorukaiselle tilaa vuoteenreunalle ja odotti, että tämä toimittaisi asiansa.
"Minä kuulin teidän puhuvan eilen illalla, herra Eden, ja minä olen tullut haastattelemaan teitä", hän alkoi.
Brissenden purskahti sydämelliseen nauruun.
"Sosialistitoveri?" kysyi kirjeenvaihtaja luoden pikaisen silmäyksen Brissendeniin, jonka verettömät ja varjomaiset kasvot ilmaisivat kuolevan miehen.
"Ja hän kirjoitti selostuksen", sanoi Martin tyynesti, "no, hänhän on vain poikanen!"
"Miksette te iske häntä?" kysyi Brissenden. "Minä antaisin tuhannen dollaria, jos minä saisin keuhkoni takaisin viideksi minuutiksi."
Kertojavekara näytti hämmästyneeltä siitä, mistä ja mitä hänen ympärillään puhuttiin. Mutta häntä oli kehuttu hänen loistavasta kuvauksestaan sosialistien kokouksesta ja hänelle oli annettu tehtäväksi haastatella persoonallisesti Martin Edeniä, yhteiskunnan vihollisten huomattavinta johtajaa.
"Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että minä otan teistä valokuvan, herra Eden?" hän kysyi. "Minulla on taitava valokuvaaja ulkona, ja hän sanoi, että olisi parasta ottaa valokuva nyt heti, ennen kuin aurinko menee alemmaksi. Sitten otamme haastattelun jälkeenpäin."
"Valokuvaaja", sanoi Brissenden mietiskellen. "Iskekää häntä, Martin — iskekää häntä!"
"Luulen, että alan tulla vanhaksi", kuului vastaus. "Tiedän, että minun pitäisi, mutta minulla ei todellakaan ole sisua. Ei näytä maksavan vaivaa."
"Hänen äitinsä vuoksi", kiihotti Brissenden. "Sitä sietää ajatella", vastasi Martin, "mutta tuntuu, ettei maksa vaivaa tuhlata voimaansa sen vuoksi. Katsokaas, vaatii ponnistusta antaa isku jollekin nuorukaiselle. Sitä paitsi, mitä se hyödyttää?"
"Se on oikein — se on viisain tapa ottaa koko juttu", virkahti vekara ylimielisesti, vaikka hän oli jo alkanut huolissaan katsahdella ovelle päin.
"Mutta sehän ei ollut totta, ei ainoakaan sana siitä, mitä hän kirjoitti", lisäsi Martin puhuen koko ajan vain Brissendenille.
"Sehän oli vain yleinen kuvaus, ymmärrättehän", uskalsi reportteri, "ja sitä paitsi se tekee teidät hyvin tunnetuksi. Se merkitsee jotakin. Se on suosionosoitus teitä kohtaan."
"Se tekee tunnetuksi teidät, Martin, te vanhapoika", kertasi Brissenden juhlallisesti.
"Ja se oli suosionosoitus minua kohtaan — ajatelkaapas sitä!" lisäsi
Martin.
"Katsotaanpas — missä te olette syntynyt, herra Eden?" kysyi kirjurivekara, ja oli odottavinaan huomaavaisesti.
"Hän ei ota esille muistikirjaa", huomautti Brissenden. "Hän muistaa ilmankin."
"Se on minulle sangen helppoa", sanoi reportteri koettaen näyttää aivan huolettomalta. "Yksikään kunnollinen reportteri ei välitä vaivata itseään muistikirjoilla."
"Se oli helppoa … eilen illalla." Mutta Brissenden ei ollut leikkituulella, ja sen tähden hän äkkiä muutti puhetapaansa. "Martin, jos te ette iske häntä, minä itse teen sen, vaikka kaatuisin kuoliaana lattialle seuraavassa silmänräpäyksessä."
"Mitä, jos minä antaisin kämmenellä?" kysyi Martin.
Brissenden mietti hetkisen ja nyökkäsi sitten.
Samassa Martin oli istahtanut vuoteen reunalle reportterinalku vatsallaan hänen polvillaan.
"Älkää purko", varoitti Martin, "tai muuten minä annan iskun naamaanne.
Olisi sääli tuollaista koreaa naamaa."
Hänen kohotettu kätensä putosi ja sen jälkeen nousi ja putosi vilkkaassa tahdissa. Vekara ponnisteli, kiroili ja kiemurteli, mutta ei yrittänytkään purra. Brissenden katsoi tyynenä sivulta, vaikka kerran hän kiihottuneena tarttui viskipulloon ja pyysi: "Antakaa minun vetää sitä yhden ainoan kerran."
"Vahinko, että käteni on uupunut", sanoi Martin, kun hän vihdoin lopetti. "Se on aivan hervoton."
Hän nosti kirjeenvaihtajan pystyyn ja asetti hänet sängynreunalle istumaan.
"Minä annan vangita teidät tästä", mutisi poika hammasta purren nöyryytyksen kyynelten juostessa hänen tuohtuneita poskiaan pitkin. "Vielä te siitä hikoilette. Saattepa nähdä!"
"Kaunis otus!" huomautti Martin. "Hän ei huomaa, että hän on joutunut luisumaan alamäkeä. Ei ole oikein, ei rehellistä eikä miehekästä valehdella lähimmäisestään sillä tavalla kuin hän on tehnyt, eikä hän edes tiedä sitä."
"Hän on tullut tänne saadakseen sen selville?" Brissenden virkahti hetkisen äänettömyyden jälkeen.
"Niin, saadakseen selitystä minulta, jota hän on loukannut ja vahingoittanut. Kauppiaani epäilemättä kieltää minulta nyt kaiken luoton. Pahinta kaikesta on, että tuo poikapaha jatkaa tuohon suuntaan, kunnes kehittyy ensiluokkaiseksi sanomalehtimieheksi, ja silloin hän on myös ensiluokkainen roisto."
"Mutta vielähän on aikaa", väitti Brissenden. "Kukapa tietää, eikö teistä tullut vähäpätöinen välikappale hänen pelastamisekseen. Miksi te ette antanut minun huitaista häntä yhtä ainoata kertaa? Se olisi suuresti minua huvittanut."
"Minä annan ottaa teidät kiinni, te roistot", nyyhkytti tuo erehtynyt sielu.
"Ei, hänen suunsa oli liian kaunis ja liian heikko", Martin pudisti surullisesti päätä. "Pelkään, että olen turruttanut käteni turhan vuoksi. Tuo nuori mies ei enää parane. Hänestä tulee ajan oloon suuri ja onnistunut sanomalehtimies. Hänellä ei ole omaatuntoa. Se yksin tekee hänet suureksi."
Nyt harppasi nuorukainen ovelle pitäen kiirettä pelätessään, että
Brissenden voisi huitaista häntä pullolla selkään.
Seuraavan päivän sanomalehdestä Martin sai oppia itsestään melkoisen paljon asioita, jotka olivat hänelle uusia. "Me olemme yhteiskunnan vannoutuneita vihamiehiä", huomasi hän sanoneensa palstan pituisessa haastattelussa. "Ei, me emme ole anarkisteja, vaan sosialisteja." Kun kirjeenvaihtaja oli huomauttanut, ettei näiden molempien koulujen välillä näyttänyt olevan kovin suuria eroja, Martin oli kohauttanut olkapäitään hiljaisen myöntymisen merkiksi. Hänen kasvonsa oli kuvattu epämuodostuneiksi, ja niillä sanottiin ilmenevän selvät rappeutuneisuuden merkit. Erittäin huomattavat olivat hänen vasaramaiset kätensä ja villi hohto hänen veripunaisissa silmissään.
Martin sai myös tietää, että hän joka ilta puhui työväelle City Hall Parkissa ja että hän kaikista niistä anarkisteista ja agitaattoreista, jotka siellä kansaa villitsivät, veti puheillaan puoleensa kaikista enimmän kuulijoita. Poikavekara oli kuvannut erinomaisen tarkasti hänen pientä huonettaan, öljykeitintä ja ainoata tuolia, jolla istui kuolemanhaamuksi kulunut kiertolainen, joka piti toiselle seuraa ja näytti kuin olisi juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ankarasta pakkotyöstä.
Nuorukainen oli ollut ahkerassa toimessa. Hän oli nuuskinut ympäri ja saanut selville Martinin perhehistorian, hankkinut valokuvan Higginbothamin liikkeestä, Bernard Higginbothamin seisomassa liikkeensä ovella. Tätä herrasmiestä kuvailtiin nerokkaaksi, arvossapidetyksi liikemieheksi, joka ei voinut sietää lankonsa sosialistisia mielipiteitä eikä muutenkaan kärsinyt lankoansa, joka on laiska tyhjäntoimittaja eikä ole viitsinyt ottaa edes mitään tointa, vaikka sellaisia on hänelle tarjottu, ja on siis omansa vankilan asukkaaksi. Hermann von Schmidtiä, Marian miestä, oli myös haastateltu. Hän oli nimittänyt Martinia perheen mustaksi lampaaksi, joka oli heille häpeäksi. "Hän kyllä yritti taivuttaa minuakin, mutta minä tein siitä lopun nopeasti ja varmasti", oli von Schmidt sanonut kirjeenvaihtajalle. "Nyt hän ei enää kiertele täällä. Mies, joka ei tahdo tehdä työtä, ei ole oikea, sanokaa minun sanoneen."
Tällä kertaa Martin raivostui täydellä todella. Brissenden koetti katsoa asiaa hassun pilan kannalta, mutta ei voinut rauhoittaa Martinia, joka tiesi, ettei olisi helppoa selittää tuota Ruthille. Mitä isään tulee, hän tiesi hänen olevan poissa suunniltaan riemusta ja tekevän parhaansa purkaakseen heidän kihlauksensa. Kuinka paljon hän todellakin kykenisi tekemään, sen sai Martin pian kokea. Iltapäivän posti toi kirjeen Ruthilta. Martin avasi sen onnettomuutta aavistaen portilla, jossa oli ottanut sen postinkantajalta. Hänen lukiessaan käsi meni taskuun ottaaksensa esille tupakkaa ja paperia, kuten ennen savukkeitten aikakaudella. Hän ei tajunnut, oliko tasku tyhjä, vai oliko hän löytänyt savuketarpeita.
Se ei ollut mikään kiihkomielinen kirje. Ei siinä ollut pienintäkään jälkeä vihasta. Mutta koko ajan, ensimmäisestä rivistä alkaen, huokui siitä suru ja pettymys. Ruth oli odottanut parempaa häneltä. Hän oli luullut, että Martin olisi voittanut nuoruutensa viileyden, että hänen rakkautensa olisi ollut kyllin arvokas herättämään hänessä halua vakavaan, säädylliseen elämään. Nyt olivat hänen vanhempansa tehneet varman päätöksensä ja käskeneet hänen purkaa kihlauksensa. Hänen täytyi myöntää, että he tässä olivat oikeassa. Heidän liittonsa ei kuitenkaan koskaan tulisi onnelliseksi. Se oli onneton alusta alkaen. Yhden ainoan nuhteen hän oli sovittanut kirjeeseen, mutta se olikin kyllin katkera Martinille. "Kunpa sinä olisit tahtonut ottaa vastaan jonkin toimen ja tehdä itsestäsi jotakin!" hän kirjoitti. "Mutta se ei saanut tapahtua. Sinun entinen elämäsi on ollut liian villi ja säännötön. Minä voin ymmärtää, ettei sinua saata siitä moittia. Sinä voit toimia vain luonteesi ja aikaisempien tottumuksiesi mukaan. Minä en siis moiti sinua, Martin. Muista se. Se oli vain ikävä erehdys. Kuten isä ja äiti sanovat, me emme ole luodut toisillemme, ja meidän tulisi olla onnellisia, että olemme huomanneet tämän ajoissa… Ei ole tarpeellista, että sinä koetat tavata minua enää", hän sanoi lopettaessaan. "Se olisi tuskallista meille molemmille yhtä paljon kuin minun äidillenikin. Minä tunnen, että minä, asiain näin ollen, olen jo tuottanut hänelle kyllin suurta surua ja tuskaa. Tulee vaatimaan paljon huolta ja ponnistusta, ennen kuin voi sen sovittaa."
Hän luki huolellisesti kirjeen uudestaan ja istui sitten vastaamaan. Hän kertoi, mitä hän oli sanonut sosialistien kokouksessa, osoittaen, että se oli aivan päinvastaista, mitä oli pantu hänen suuhunsa. Kirjeen lopussa hän oli vain "rakkaudesta hullu", joka kiihkeästi rukoili rakkautta. "Vastaa minulle", hän pyysi, "ja vastauksessasi sinun tarvitsee sanoa vain yksi asia. Rakastatko sinä minua? Siinä kaikki — etkö tahdo vastata minulle tuohon ainoaan kysymykseen?"
Mutta vastausta ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan. "Myöhästynyt" oli koskemattomana pöydällä, ja joka päivä tuli palautettujen käsikirjoitusten kasa pöydän alla yhä suuremmaksi. Ensi kerran vaivasi Martinia unettomuus, ja hän mietti ja kieri levottomana vuoteellaan. Kolme kertaa hän kävi Morsen talossa, mutta palvelija, joka tuli avaamaan, palautti hänet takaisin. Brissenden makasi sairaana hotellissaan ollen liian heikko liikkumaan ulkona, ja vaikka Martin usein oli hänen luonaan, ei hän kuitenkaan tahtonut raskauttaa häntä omilla suruillaan.
Martinin huolet olivat monet. Seuraukset tuon sanomalehtilähetin urotyöstä olivat suuremmat kuin Martin saattoi aavistaakaan. Portugalilainen sekatavarakauppias kielsi häneltä kaiken luoton, kun taas vihanneskauppias, joka oli amerikkalainen ja ylpeä siitä, oli sanonut häntä isänmaan kavaltajaksi ja kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan — olipa isänmaallisessa kiihkossansa mennyt niin pitkälle, että veti ristin Martinin ostoksien yli ja kielsi häntä koskaan yrittämästäkään maksaa. Naapurien keskusteluista säteilivät samat tunteet, ja pärjääjäin kiihko kuohui korkealla. Kukaan ei tahtonut olla missään tekemisissä sosialistisen kavaltajan kanssa. Maria rukka oli epäröivä ja pelkäsi, mutta hän pysyi kuitenkin puolueettomana. Naapurien lapset olivat vapautuneet siitä kunnioituksen tunteesta Martinia kohtaan, jonka noiden kerrallisten loistovaunujen vierailu oli herättänyt, ja etäämpää he kutsuivat häntä "kiertolaiseksi" ja "jätkäksi". Silvan tenavat puolustivat häntä kuitenkin uskollisesti, käyden monta urheata taistelua hänen kunniansa puolesta, ja mustat silmät ja veriset nenät tulivat säännöllisiksi lisäten yhä Marian huolia ja epätietoisuutta.
Kerran Martin tapasi Gertruden kadulla Oaklandissa ja sai vahvistuksen entiselle otaksumalleen — että Bernard Higginbotham oli raivoissaan hänelle, kun hän oli saattanut perheen häpeään, ja kieltänyt häntä astumasta jalallaan hänen taloonsa.
"Miksi sinä et lähde tiehesi, Martin?" oli Gertrude pyytäen puhellut.
"Lähde pois täältä ja koeta saada jotain tointa jostain muualta.
Myöhemmin, kun kaikki asettuu, voit palata takaisin."
Martin pudisti päätä, mutta ei selittänyt mitään. Kuinka hän voisi selittää? Hän katseli kauhuissaan sitä ääretöntä henkistä kuilua, joka oli avautunut hänen ja hänen sukulaistensa välille. Hän ei voisi enää koskaan astua sen yli ja selittää heille kantaansa, nietzscheläistä kantaansa sosialismiin nähden. Ei ollut mitään sellaisia sanoja englannin kielessä eikä missään kielessä, jotka olisivat voineet selittää hänen käytöksensä kyllin tajuttavasti heille. Heidän korkein suunnitelmansa häneen nähden oli, että hänen tuli ottaa jokin toimi. Se oli heidän ajatustensa ensimmäinen ja viimeinen loppupäätös. "Ota toimi!" — "Mene työhön!" Onnettomat, tyhmät orjat! hän ajatteli, kun hänen sisarensa puhui. Eipä ollut ihme, että maailma kuului voimakkaille. Orjat elivät oman orjuutensa kiroissa. Joku toimi oli heille kultainen jumalankuva, jonka eteen he lankesivat ja jota palvelivat.
Hän pudisti päätään uudestaan, kun Gertrude tarjosi hänelle rahaa, vaikka hän tiesi, että hänen samana päivänä tulisi tehdä matka panttilainastoon.
"Älä tule Bernardin lähettyville nyt", neuvoi sisar. "Muutaman kuukauden kuluttua, kun hän on vähän jäähtynyt, voit kyllä tulla hänelle ajomieheksi, jos haluat. Jos tahdot tavata minua, lähetä vain sana, ja minä tulen. Älä unohda sitä."
Hän lähti ääneensä itkien, ja murhe viilsi Martinin sydäntä hänen katsellessaan sisaren puuskutusta ja raskasta, löntystävää käyntiä. Kun hän katseli häntä, tuntui koko nietzscheläinen rakennus vapisevan perustuksillaan. Orjaluokka abstraktisena käsitteenä oli kyllä samantekevä, mutta ei saattanut aivan tyynenä katsella, kun orjamieli tuotiin omaan perheeseen. Jos oli olemassa yksikään vahvemman sortama orja, oli se juuri hänen oma sisarensa Gertrude. Hän naurahti katkerasti tälle mielijohteelle. Olipa hän kelpo nietzscheläinen, joka antoi ensimmäisen hentomielisen tunteen järkyttää elämänkäsitystään, — antaa tuon saman halveksitun orjamoraalin järkyttää itseään tuntui surkuteltavalta, vaikka säälin kohde olikin hänen oma sisarensa. Todelliset jalot ihmiset olivat säälin ja myötätunnon yläpuolella. Sääli ja myötätunto olivat syntyneet orjain maakuopissa, eivätkä ne olleet muuta kuin viheliäisen, valittavan raukan tuskaa ja hikeä.