XVI LUKU
"Myöhästynyt" oli yhä unohdettuna pöydällä. Kaikki käsikirjoitukset olivat maailmalta palanneet ja lepäsivät nyt hänen pöytänsä alla. Yksi ainoa käsikirjoitus oli vielä matkalla, ja se oli Brissendenin "Päiväperhonen". Hänen pyöränsä ja musta pukunsa olivat pantissa, ja kirjoituskoneesta vaadittiin taas tiukkaan vuokraa. Mutta sellaiset asiat eivät vaivanneet häntä enää. Hänen tuli saada uusi suunta, mutta ennen kuin se selviäisi, täytyisi hänen elämänsä seistä paikallaan.
Monen monituisen viikon perästä muutos vihdoin tapahtui. Hän tapasi Ruthin kadulla. Oli kyllä totta, että hän oli veljensä Normanin seurassa, että he koettivat olla tuntematta häntä ja että Norman koetti asettua hänen ja Ruthin väliin.
"Ellette anna minun sisareni olla rauhassa, minä kutsun poliisin", uhkasi Norman. "Hän ei tahdo puhua teidän kanssanne, ja teidän tunkeilevaisuutenne on loukkaus."
"Ellette muuta käytöstänne, te saatte kutsua poliisin, mutta silloin te saatte myös nimenne sanomalehteen", vastasi Martin käskevästi. "Ja nyt pois tieltä ja hakekaa poliisi, jos haluatte. Minä tahdon puhua Ruthin kanssa."
"Minä tahdon kuulla sen sinun omilta huuliltasi", hän sanoi Ruthille.
Ruth oli kalpea ja vapisi, mutta hän ponnisti pysyäkseen tyynenä ja katsoi kysyvästi häneen.
"Vastaus siihen kysymykseen, jonka minä kirjeessä tein", lisäsi Martin hellittämättä.
Norman teki kärsimättömän eleen, mutta Ruth hillitsi häntä pikaisella silmäyksellä.
Hän pudisti päätään.
"Onko kaikki tämä tapahtunut sinun omasta vapaasta tahdostasi?" kysyi
Martin.
"On." Ruth puhui hiljaa, tyynesti ja varmasti. "Se on tapahtunut minun omasta vapaasta tahdostani. Sinä olet häväissyt minua niin, että en kehtaa näyttäytyä ystävilleni. He puhuvat kaikki minusta, tiedän sen. Se on kaikki, mitä voin sanoa. Sinä olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, enkä enää milloinkaan tahdo nähdä sinua."
"Ystävät! Juorut! Sanomalehden väärät selostukset! Totisesti sellaiset seikat eivät ole voimakkaammat kuin rakkaus. Minä voin vain uskoa, ettet sinä ole milloinkaan minua rakastanut."
Ruthin kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?" ihmetteli Ruth hiljaa.
"Martin, sinä et tiedä, mitä sinä puhut. Minä en ole, kuten tavalliset."
"Te näette, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne", kuohahti Norman vieden Ruthin mukanaan.
Martin seisoi käytävän sivulla antaen heidän astua ohi ja etsien taskustaan paperia ja tupakkaa, jota siellä ei ollut.
Oli pitkä matka Pohjois-Oaklandiin, mutta vasta kun hän nousi portaita ja astui omaan huoneeseensa hänelle selvisi, että hän oli kävellyt sen. Hän löysi itsensä istumassa sängyn reunalla ja tuijottelemassa ympärilleen kuin herännyt unissakävijä. Hän huomasi "Myöhästyneen" pöydällänsä, veti tuolin lähemmäksi ja kurkotti kynän. Hänen luonteessaan oli ehdoton vaatimus tehdä kaikki loppuun. Tässä oli jotakin keskeneräistä. Sen oli jokin muu tärkeämpi sysännyt syrjään. Nyt tuo jokin muu oli saatu päätökseen, ja hänen tuli lopettaa myös tämä. Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että yksi ikäkausi hänen elämässään oli kulunut loppuun, ja hän tarttui työhön välittämättä siitä sen enempää. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta. Hän kyllä saisi liiankin pian tietää, mitä se toisi tullessaan. Olkoonpa se mitä tahansa, sillä ei väliä. Millään ei ollut väliä.
Viisi päivää hän kirjoitti "Myöhästynyttänsä" käymättä missään, näkemättä ketään ja syöden sangen huonosti. Kuudennen päivän aamuna postinkantaja toi hänelle ohuen kirjeen Parthenonin toimittajalta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle, että "Päiväperhonen" oli hyväksytty. "Me olemme antaneet runon herra Cartwright Brucen arvosteltavaksi", kirjoitti toimittaja, "ja hänen lausuntonsa on niin suotuisa, ettemme voi päästää runoa käsistämme. Mitä runon julkaisemiseen tulee, olemme ajatelleet painaa sen elokuun numeroon, koska heinäkuun numero on jo valmis. Pyydämme teitä lausumaan herra Brissendenille terveisemme ja kiitoksemme. Pyydämme samalla, että lähettäisitte ensi postissa hänen valokuvansa ja muutamia elämäkerrallisia tietoja. Jos meidän tarjouksemme on epätyydyttävä, olkaa hyvä ja sähköttäkää meille heti ilmoittaen, mitä pidätte kohtuullisena korvauksena."
Koska tuo tarjous oli kolmesataaviisikymmentä dollaria, Martin piti sähköttämistä tarpeettomana. Sitä paitsi, hänen tuli hankkia Brissendenin myöntymys. No niin, hän oli sittenkin ollut oikeassa. Siinä oli kuitenkin yksi aikakauskirjan toimittaja, joka ymmärsi todellisen runon arvon, kun vain näki sen. Ja korvaus oli loistava, vaikkapa olikin kysymys vuosisadan parhaasta runoelmasta. Cartwright Brucesta Martin tiesi, että hän oli ainoa arvostelija, jonka mielipidettä Brissenden piti jossain arvossa.
Martin ajoi raitiovaunulla, ja kun hän katseli taloja ja poikkikatuja, jotka vilahtelivat ohi, hän tunsi mielipahaa, ettei hän ollut enemmän ihastunut ja kiihtynyt ystävänsä menestyksestä eikä hänen omasta osuudestaan siinä. Yhdysvaltain ehkä huomatuin arvostelija oli antanut kiittävän lausunnon, samalla kun hänen oma varma uskonsa, että todella arvokas tuotanto kyllä pääsisi julkisuuteen, oli osoittautunut oikeaksi. Mutta innostuksen kevät oli menettänyt tuoreutensa hänessä, ja hän tunsi, että huoli nähdä Brissenden oli hänessä suurempi kuin halu viedä hyviä uutisia. Parthenonin hyväksyvä kirje oli muistuttanut hänelle, ettei hän ollut nähnyt Brissendeniä viiteen päivään eikä kertaakaan ajatellut häntä, niin kokonaan hän oli antautunut valmistamaan "Myöhästynyttänsä". Ensi kertaa Martin tajusi, että hän oli ollut kuin lumoissa, ja häntä hävetti, että hän niin kokonaan oli unohtanut ystävänsä. Mutta häpeäkään ei polttanut erittäin kirvelevästi. Hän oli tunnoton kaikille muille mielenliikkeille, paitsi sille taiteelliselle antaumukselle, joka hänet oli vallannut hänen kirjoittaessaan "Myöhästynyttään". Kaikki muut asiat olivat saaneet väistyä. Hän oli ollut haltiotilassa ja oli yhä vieläkin. Kaikki tuo elämä, jonka ohi raitiovaunu kiisi, tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta, ja häntä olisi vähän liikuttanut ja hämmästyttänyt, jos tuo suuri, kivinen kirkontorni, jonka ohi he kulkivat, olisi suistunut alas ja murskannut hänet allensa.
Päästyään hotelliin hän kiiruhti Brissendenin huoneeseen ja taas alas.
Huone oli tyhjä. Kaikki tavarat olivat poissa.
"Jättikö herra Brissenden osoitteensa?" hän kysyi ovenvartijalta, joka katseli häntä hetkisen ihmetellen.
"Ettekö te ole kuullut?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä.
"No, olivathan sanomalehdet täynnä siitä. Hänet löydettiin kuolleena vuoteestaan. Itsemurha. Ampui kuulan päähänsä."
"Joko hänet on haudattu?" Martin oli kuulevinaan oman äänensä kuin jonkun muun äänen, joka teki tuon kysymyksen pitkien matkojen päästä.
"Ei. Ruumis lähetettiin Itään heti avauksen jälkeen. Eräs asianajotoimisto järjesti koko asian hänen sukulaistensa pyynnöstä."
"Niiliäpä näyttää olleen kiire", sanoi Martin pahoitellen.
"Oh, enpä tiedä. Se tapahtui viisi päivää sitten."
"Viisi päivää sitten!"
"Niin, viisi päivää sitten."
"Oh", virkahti Martin lähtiessään.
Hän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanoman Parthenonille kehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli taskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän lähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.
Päästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat ja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt ruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin keittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään keittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän siitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka se jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti, että olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt mieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen taiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä kuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien kuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten yläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen henki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän pysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä tiennyt sitä.
Vihdoin tuli päivä, jolloin "Myöhästynyt" oli valmis. Kirjoituskoneen vuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa sängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja kirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. "Loppu" hän kirjoitti alle isoilla kirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta kannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo laskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi selällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys tai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa. Puolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli usein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen tuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa. "Olen valmis" oli kertosäe tuossa runossa.
"Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi. Ohi on kohta jo laulu ja soitto. Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto, päivän on varjoista voitto. Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi. Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas, kaiku kuin ystävä vuorilta vastas; nyt olen mykkä. Väsynyt olen kuin kulu vaate, laulu on laannut kuin kuollut aate, rinnassan' sävel ei soi. Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi!"
Maria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti maljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja kasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi. Martin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle, ettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.
Marian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen elottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo välähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä kääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli vielä avaamattomana pöydällä. "Se on Parthenon", hän ajatteli — "Parthenonin elokuun numero — ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'. Jospa vain Brissenden olisi täällä!"
Hän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. "Päiväperhonen" oli koristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla reunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin valokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen lähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John Valuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja julkaistessaan "Päiväperhosen" Parthenon huudahti: "Kas tässä, herra John Value, lukekaa tämä!" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan suurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että "Päiväperhonen" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi toimitus huomautti: "Me emme ole vielä lausuneet lopullista arvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään sitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen sanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut ne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen." Sitten seurasi runo.
"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka", mutisi Martin antaen vihkon liukua polviensa välitse lattialle.
Tuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi kuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin kauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut kyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut. Hänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin. Ja sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen poroporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin suunnattomasti halveksinut.
"Briss parka", huokasi Martin, "hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi."
Nousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli ollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi sieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi pitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti, ja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti ontosti eteensä.
Kauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten silmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä oli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja hän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi Etelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot murtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen veneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan loistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän oli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon savuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen asumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin kalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen veneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla, kuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja odottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan laineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut syrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat he kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän turkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan pilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja kohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi suojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden silmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa Tatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse ilta-auringon kultaisessa valossa.
Kuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen ahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin silmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja että immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä silmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan, jossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen hän sulki silmänsä ja nukkui.