XVII LUKU
Hän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin postinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi itsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti kirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle shekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut sitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä. Ennen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun hänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat merkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo maksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria — siinä kaikki — ja hän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.
Muuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa maksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu kuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui ajatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi elää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta pääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan käsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä niistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän päätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä Oaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus mennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli velkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi valmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista kahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum kahvilaan — ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi tarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä senttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan. Mutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä paitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli? Viidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan ruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta — mutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt, lukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton ja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä hän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka oli hänelle tuska.
Päivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan tuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi japanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä sentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja poskien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian vähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän ei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä kävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa puistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt mielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän odotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi hänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä kulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.
Kerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen "todellista pohjasakkaa", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten yläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä viehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella filosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku "todellisen pohjasakan" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.
Joskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten "Päiväperhosta" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta huomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen keskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset sanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin palstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja lukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar — jota torvilla ja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi — kielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti loistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut mikään runoilija.
Parthenon seuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta löydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili herra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä häpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen miljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa, jossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän häpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.
Monesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli kuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki, mikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon jalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen tolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen lyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin suuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: "Me olemme saaneet kirjeen eräältä herrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen paremman, joku aika sitten". Toinen sanomalehti suunnattomalla vakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla tavalla: "Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä eikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi osoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti Delmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti 'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on ihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän itse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista."
Papit alkoivat saarnata "Päiväperhosta" vastaan, ja jos joku liian rohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo suuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja pilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten sanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten esimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille kaikessa vakavuudessa, että viisi riviä "Päiväperhosta" saattaa tehdä ihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet hyppäämään järveen.
Martin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä tuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa pirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys ja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin oikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut kiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän. Aikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä syyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti itseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut rannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista — puhtaasta, suloisesta Tahitista — palasi yhä useammin hänen mieleensä, ja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä useammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa lekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja helmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä — Taiohaen, jossa Tamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen kukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja nauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.
Sillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa jälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin kolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle, hän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen pyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla hän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli hänelle lainannut.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta japanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut taistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli kääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasi Millenniumin ohuen kirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus, että se oli "Seikkailun" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki hänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat suunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun hän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen Brissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata dollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja söi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian luona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen uudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa huutelemasta hänelle "kiertolainen" ja "jätkä". Warrenin kuukausijulkaisu osti hänen "Wiki-Wikinsä", hawaijilaisen kertomuksensa, kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Northern Review hyväksyi hänen esseensä "Kauneuden Kehto" ja Mackintoshin aikakauskirja osti "Povarin" — jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja lukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät vilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin oli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset, mitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden aikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä tuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis mitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi kysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.
Sen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän seurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti "Auringon häpeäpilkut" kustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeen Singletree, Darnley ja Co hyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi etukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut tapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat itseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan kappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos otaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen hinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä dollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän kirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. "Seikkailu", joka oli vain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljon Millenniumilta. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan aikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset aikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta senttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oli Millennium maksanut hänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö ne ostaneet hänen tuotteitaan? — tätä viimeistä ajatusta seurasi aina iloinen hymy.
Hän kirjoitti Singletree, Darnley ja Co:lle tarjoutuen myymään heille "Auringon häpeäpilkkujen" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta hepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa hänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan oli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan pankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä koko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun "Myöhästynyt" oli julkaistu monissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoin Meredith-Lowellin kustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja oman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti siis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen hämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti seuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja soitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.
Gertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen vuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla kysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen onnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta työnsi hänelle käsilaukkunsa.
"Minä olisin tullut itse", sanoi Martin, "mutta minä en tahtonut joutua riitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt."
"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon", vakuutti sisar ihmetellen, mitä mahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. "Mutta parasta olisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset rehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon. Minä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen."
"Minä en aio ottaa paikkaa", sanoi Martin hymyillen. "Ja sinä voit sanoa minulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä on todistus siitä."
Hän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä virtana.
"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla ei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin yhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta laadultaan ja kooltaan yhtä suuria."
Jos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän nyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli varmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä näyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi polttanut häntä. "Se on sinun", nauroi Martin.
Gertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: "Onneton poikani, onneton poikani!"
Martin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren kiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo sekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin pyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:
"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?" "Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen ansainnut ne."
Hitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin tarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat joutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen, Gertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.
"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi", sanoi Gertrude vihdoin.
"Ei, sitä sinä et saa tehdä. Se on sinun, sinä saat tehdä sillä, mitä tahdot, ja ellet halua sitä, minä annan sen Marialle. Hän tietää, mihin raha on tarpeellista. Minä ehdotan kuitenkin, että sinä otat itsellesi palvelijan ja lepäät kerrankin oikein perin pohjin."
"Minun täytyy kertoa tämä Bernardille", sanoi sisar lähtiessään.
Martin virnisti, ja sitten hän nauroi.
"Kerro, kerro vain", hän myönsi. "Ehkäpä hän sitten kutsuu minut taas päivälliselle."
"No, sen hän tekee — siitä olen aivan varma!" huudahti Gertrude kiihkeästi syleillen ja suudellen häntä kerta kerran perästä.