XVIII LUKU
Eräänä päivänä Martinille selvisi, että hänellä oli ikävä. Hän oli terve ja voimakas, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kirjoittamisen ja opintojen lopettaminen, Brissendenin kuolema ja välien rikkoutuminen Ruthin kanssa olivat jättäneet suuren tyhjän sijan hänen elämäänsä, eikä se tyhjyys tuntunut täyttyvän siitä, että asusteli hienoissa kahviloissa ja poltteli egyptiläisiä sikareja. Oli totta, että Etelämeret kutsuivat häntä, mutta hän tunsi, ettei ollut vielä suorittanut kaikkia toimiaan loppuun Yhdysvalloissa. Kaksi kirjaa oli jo ilmestynyt, ja toiset odottivat tilaisuutta päästäkseen julkisuuteen. Ne tuottaisivat rahaa, ja hän ottaisi sitä säkillisen mukaansa Etelämerille. Hän muisti laakson ja lahden Marquesas-saarilla, ja sen hän voisi ostaa tuhannella Chilen dollarilla. Laakso tunkeutui hevosenkengän muotoisesta lahdesta pilviä tavoittelevien vuorten väliin ja oli alaltaan ehkä tuhannen eekkeriä. Se kasvoi etelämaan hedelmiä, siellä vilisi viljalti villikanoja ja -sikoja, joskus eksyivät sinne villikarjain laumat, kun taas vuorten huipuilla ilakoivat vuorikauriit tai ne kiitelivät pakoon villikoirien huohottavia parvia. Koko paikka oli villi. Siellä ei asunut ainoatakaan ihmisolentoa. Ja hän saattoi ostaa sen ja tuon lahden tuhannella Chilen dollarilla.
Ihanana oli tuo paikka hänen muistossaan. Lahti oli niin syvä, että suurimmatkin laivat saattoivat sinne purjehtia, ja niin suojaisa, että Etelämerien laivayhtiöt pitivät sitä parhaimpana ankkuripaikkana satojen mailien säteellä. Hän ostaisi kuunarin — huvipursia muistuttavan aluksen, joka uisi kuin sorsa — ja sillä hän kiertelisi saaristossa helmiä pyydystellen. Laakso lahtinensa tulisi hänen päämajakseen. Hän rakentaisi perinteellisen turveasumuksen, samanlaisen kuin Tatilla oli, ja sen ja kuunarinsa hän täyttäisi tummaihoisilla palvelijoilla. Siellä hän ottaisi vastaan Taiohaen käskynhaltijan, laivojen kapteenit ja kaikki parhaat Etelämerien kiertäjät. Hänen talonsa olisi aina avoinna, ja hän eläisi kuin prinssi. Ja hän unohtaisi kaikki kirjat ja koko maailman, joka oli hänelle vain pettävä harhakuva.
Voidakseen toteuttaa kaiken tämän hänen täytyi vielä odottaa Kaliforniassa täyttääkseen säkkinsä rahalla. Sitä oli jo alkanut virrata sinne runsaanlaisesti. Jos yksi kirjoista saavuttaisi menestyksen, tekisi se hänelle mahdolliseksi myydä koko tuon käsikirjoituskasan. Niin hän voisi yhdistellä runonsa ja pienet kertomuksensa kirjoiksi, ja silloin hän saisi olla varma sekä laaksosta että lahdesta ja kuunarista. Hän ei enää koskaan kirjoittaisi. Siitä hän oli tehnyt järkkymättömän päätöksen. Mutta sillä aikaa, odottaessaan kirjojensa ilmestymistä, hänen tulisi tehdä jotakin eikä vain elää tässä tyhmässä hämäryydessä ja kuolleisuuden tilassa, johon hän oli vaipunut.
Hän huomasi eräänä sunnuntaiaamuna, että muurarien ammattiosasto aikoi viettää ulkoilmajuhlaa Shell Mound Parkissa, ja sinne hän lähti. Hän oli muinaisina päivinä ollut kyllin usein mukana samanlaisissa työväen edesottamuksissa, tietääkseen, millaisia ne olivat, ja hänen astuessaan puistoon tulvehtivat mieleen vanhat unohtuneet tunnelmat. Kaikesta huolimatta, ne olivat hänen omiaan, kaikki nuo raskaan työn raatajat. Hän oli syntynyt heidän keskuudessaan, hän oli heidän kanssaan elänyt, ja vaikka hän oli kauan harhaillut heistä erossa, oli kuitenkin hyvä tulla vihdoin takaisin heidän joukkoonsa.
"Mutta eikö tuo ole Mart?" hän kuuli jonkun sanovan, ja samassa ystävällinen käsi taputti häntä olalle. "Missä sinä olet ollut koko tämän pitkän ajan? Merellä? Tule, niin otamme ryypyn."
Hän tapasi itsensä vanhan sakin keskeltä — vanha sakki, vain siellä täällä uusia kasvoja entisten sijalla. Eivät he olleet muurareita, mutta heillä oli kuitenkin tapana, kuten ennenkin käydä sunnuntaijuhlissa tanssimassa ja pitämässä hauskaa — ehkä tappelemassakin. Martin joi heidän kanssaan ja alkoi tuntea olonsa inhimilliseksi vielä kerran. Hän oli ollut hullu lähtiessään heidän luotaan, hän ajatteli, ja hän oli aivan varma, että hänen elämänsä onnen määrä olisi ollut suurempi, jos hän olisi jäänyt näiden luo ja jättänyt rauhaan kirjat ja ihmiset, jotka olivat kiivenneet korkeihin asemiin. Mutta olut ei tuntunut maistuvan yhtä hyvältä kuin ennen. Brissenden oli kuohuvalla oluellaan turmellut hänen makunsa, hän päätti ja mietti, eivätköhän myös kirjat olleet turmelleet hänen makuaan seuraan ja näihin hänen nuoruudenystäviinsä nähden. Hän arveli, ettei häntä kuitenkaan oltu aivan pilattu ja lähti tanssilavalle. Hän tapasi siellä Jimmyn, katonpanijan, erään rotevan, vaalean tytön seurassa, mutta tyttö luopui hänestä heti Martinin nähtyään.
"Katsos poikaa, niin on kuin ennen muinoin", päivitteli Jimmy, sakki purskahti nauruun hänen kustannuksellaan, kun Martin pyöri valssiin tuo vaalea ja roteva käsivarrellaan. "Enkä minä siitä tappele. Minä olen niin saakelin iloinen nähdessäni hänet. Katsokaas, miten hän tanssii! Se on kuin silkkiä. Kuka voi siitä tyttöä syyttää?"
Mutta Martin palautti vaalean Jimmylle, ja he kolme katselivat tanssia, ympärillään puolisen tusinaa ystäviä, katselivat keimailevia pareja, jotka nauroivat ja ilkamoivat keskenään. Kaikki iloitsivat Martinin takaisintulosta. Ei ainoakaan hänen kirjoistaan ollut tullut vielä kirjakauppaan, eikä siis mikään ulkonainen arvo hänessä heitä viehättänyt. He pitivät hänestä hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi kuin prinssi, joka on palannut pitkästä maanpaosta, ja hänen surullinen sydämensä riemuitsi siitä ystävyyden ylenpalttisuudesta, jolla sitä valeltiin. Hän teki siitä hulluttelujen päivän ja oli parhaimmalla tuulellaan. Sitä paitsi hänellä oli rahaa, kuten muinoin palatessaan mereltä tili taskussansa, ja hän antoi setelien lentää.
Kerran hän näki tanssiessaan Lizzie Connollyn astelevan käsi kädessä erään nuoren työmiehen kanssa, ja kun hän myöhemmin kiersi tarjoiluhuoneessa, hän tapasi hänet muutaman pöydän ääressä nauttimassa virvokkeita. Kun hämmästys ja tervehdykset olivat ohi, hän johti hänet ulommas, jossa he voisivat keskustella tarvitsematta huutaa yli musiikin pauhinan. Siitä hetkestä, jolloin hän oli alkanut puhutella, oli tyttö hänen. Hän tiesi sen. Sen näki tytön ylpeästä katseesta, jokaisesta hänen vartalonsa hyväilevästä liikkeestä ja tavasta, jolla hän imi itseensä Martinin jokaisen sanan. Lizzie ei ollut enää se nuori tyttö, jollaisena hän oli oppinut hänet tuntemaan. Hän oli nyt nainen, ja Martin huomasi, että hänen villi kesytön kauneutensa oli lisääntynyt, menettämättä mitään viileydestään, vaikka tuli tuntui nyt hillitymmältä. "Kaunotar, täydellinen kaunotar!" hän mutisi ihaillen. Ja hän tiesi, että tyttö oli hänen, että hänen tarvitsi vain sanoa: "Tule!" ja tyttö antaisi viedä itsensä vaikka maailman loppuun.
Juuri kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, hän sai päähänsä ankaran iskun, joka oli vähällä tuuperruttaa hänet maahan. Se oli miehen nyrkki, joka vihan kiukussa oli iskenyt sellaisella raivolla, ettei se ollut sattunut leukaan, johon se oli tarkoitettu. Horjahtaen Martin käännähti ja näki nyrkin juuri iskevän uudestaan samalla raivolla. Vaistomaisesti hän painoi päänsä alas ja vaaratta nyrkki sujahti ohi, ja mies menetti tasapainonsa. Martin auttoi vasemmallansa lisäten koko ruumiinsa voimalla tuupertuvan miehen vauhtia. Pitkin pituuttaan mies mätkähti maahan, hypähti samassa jaloilleen ja teki raivokkaan hyökkäyksen. Martin näki hänen vihan vääntämät kasvonsa ja ihmetteli, mikä mahtoi olla miehen raivon syynä. Mutta miettiessään sitä hän antoi miehelle keskelle kasvoja sellaisen iskun, että tämä tuupertui silmät tulta iskien maahan. Jimmy sakkeinensa juoksi heitä kohden.
Martinia tuo kaikki värisytti. Tässä olivat vanhat ajat kostoineen, tansseineen, tappeluineen ja hauskuuksineen. Pitäessään vihollistansa silmällä hän katsahti Lizzieen. Tavallisesti tytöt kirkuivat, kun syntyi tappelu, mutta Lizzie ei ollut kirkumat. Hän katseli henkeä pidätellen, kurkoittaen hieman eteenpäin, toinen käsi painettuna rintaan, posket punoittavina ja silmissä suuri, hämmästynyt ihastus.
Mies oli noussut ylös ja koetti riuhtoa itseään irti miesten käsistä, jotka pitivät häntä kiinni.
"Hän odotti minun paluutani!" hän huohotti hampaittensa välistä. "Hän odotti minun paluutani, ja sitten tuo vietävä tunkeutuu väliin. Päästäkää minut, saatana! Minä näytän hänelle!"
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Jimmy auttaessaan poikia pitämään häntä kiinni. "Tuo vietävä on Mart Eden. Hän ei ole naukumaijan poika, sen sanon sinulle, ja hän syö sinut sorkkinesi, jos aiot pesiä hänen nenälleen."
"Ei hän saa ryöstää tyttöä minulta tuolla tavalla", väitti toinen vastaan.
"Hän höyhensi Lentävän Hollantilaisen, ja sinä tunnet hänet", varoitti Jimmy vakavasti. "Hän teki sen viidessä minuutissa. Sinä et kestä kuin yhden!"
Tällä selityksellä näytti olevan lievittävä vaikutus, ja kiihottunut nuorukainen kuritti Martinia vain katseillaan.
"Siltä hän ei näytä", hän koetti ivata, mutta iva tuntui kärjettömältä.
"Niinhän Lentävä Hollantilainenkin ajatteli", vakuutti Jimmy. "Tule pois, unohda koko juttu. Onhan niitä muitakin tyttöjä."
"Tule!" Nuorukainen antoi toisten johtaa hänet tanssilavalle, ja sakki seurasi mukana.
"Kuka hän on?" kysyi Martin Lizzieltä. "Ja mitä tämä merkitsee?"
Taistelun vimma, joka ennen oli ollut hänessä niin kiihkeä ja kestävä, oli jo asettunut, ja hänelle selvisi, että hän oli liian vakava ja mietiskelevä elääkseen uudestaan samalla tavalla.
Lizzie keikautti niskojaan.
"Oh, ei hän ole mikään!" hän sanoi. "Hän on vain seurustellut kanssani. Minulla oli, näet…", hän selitti hetkisen vaiettuaan. "Minulle alkoi tulla ikävä. Mutta minä en milloinkaan unohtanut." Hänen äänensä hiljeni, ja hän tuijotti suoraan eteensä. "Minä hylkään hänet milloin tahansa sinun tähtesi."
Martin katseli hänen poiskäännettyjä kasvojaan tietäen, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa, miettien samalla, oliko todellakin kannattanut opetella oikeata englantia ja lukea ja nähdä vaivaa, ja siksi hän unohti vastata hänelle.
"Sinä annoit hänelle tarpeeksi", virkahti tyttö ylimielisesti naurahtaen.
"Reipas poika joka tapauksessa", myönsi Martin jalomielisesti. "Elleivät ne olisi vieneet häntä pois, olisi hän antanut minulle aivan tarpeeksi tekemistä."
"Kuka oli se hieno neiti, jonka kanssa minä näin sinut silloin eräänä iltana?" kysyi tyttö äkkiä.
"Oh, olipahan vain muuan", kuului vastaus.
"Siitä on kulunut jo kauan", mutisi tyttö selitellen. "Tuntuu kuin olisi tuhannen vuotta."
Mutta Martinia ei huvittanut jatkaa tähän suuntaan. Hän käänsi keskustelun toiselle tolalle. He söivät illallista ravintolassa, jossa Martin tilasi viiniä ja muita herkkuja, ja sen jälkeen hän tanssitti tyttöä, eikä ketään muuta kuin häntä, kunnes tyttö oli väsynyt. Martin tanssi hyvin, ja tyttö liiteli ympäri hänen kanssaan kuin taivaan ihanuudessa, nojaten päätään hänen olkaansa vasten ja toivoen, että sitä kestäisi aina. Myöhemmin he harhailivat puistossa, jossa, kuten vanhaan hyvään aikaan, tyttö istuutui maahan ja Martin loikoi hänen vieressään pää hänen polvellaan. Martin uinahti pian uneen, jolloin tyttö hyväili hänen tukkaansa, katseli hänen suljettuja silmiään ja rakasti häntä rajattomasti. Katsahtaen äkkiä ylös Martin näki rajattoman hellyyden hänen kasvoillaan. Tytön silmät sulkeutuivat, mutta sitten hän avasi ne ja katsoi Martinia suoraan silmiin suloisesti uhmaten.
"Minä olen elänyt moitteettomasti kaikki nämä vuodet", hän sanoi alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi.
Sydämessään Martin tiesi, että se oli ihmeellistä totta. Ja suuri kiusaus valtasi hänen olemuksensa. Hänen vallassaan oli tehdä hänet onnelliseksi. Kieltäessään onnen itseltään, miksi hän kieltäisi sen toiselta? Hän voisi naida hänet ja viedä hänet mukanaan turvelinnaansa Marquesasiin. Halu tehdä se oli suuri, mutta vielä suurempi oli hänen olemuksessaan vaatimus jättää se tekemättä. Huolimatta omasta itsestään hän yhäkin oli uskollinen Rakkaudelle. Entiset vapauden ja kevytmielisyyden päivät olivat ohi. Hän ei voinut enää kutsua niitä takaisin eikä myöskään mennä niiden luo. Hän oli muuttunut — kuinka muuttunut, hän ei tiennyt sitä ennen kuin nyt.
"Minä en ole sopiva mies menemään naimisiin, Lizzie", hän sanoi hiljaa.
Käsi, joka hyväili hänen tukkaansa, pysähtyi hetkiseksi, mutta alkoi taas silitellä sitä yhä hellemmin. Martin huomasi piirteitten kovenevan, mutta se oli vain päätöksen lujuutta, sillä yhä oli kasvoilla lämmin väri ja koko olemuksessa riutuva antaumus.
"En minä sitä tarkoittanut — —", hän alkoi ja sitten sammalsi. "Tai miten tahansa, minä en välitä! Minä en välitä!" hän kertasi. "Olen ylpeä saadessani olla sinun ystäväsi. Voisin tehdä mitä tahansa sinun tähtesi. Minut kai on sellaiseksi luotu, luulisin."
Martin kohosi istualleen. Hän otti tytön käden omaansa. Hän teki sen viehättävästi ja lämmöllä, mutta ilman kiihkoa, ja tuo lämpö jäähdytti tyttöä.
"Älkäämme puhuko siitä", hän sanoi.
"Sinä olet suuri ja jalo nainen", puheli Martin. "Ja minun tulisi olla ylpeä sinusta. Ja minä olenkin! Sinä olet valon säde minun pimeässä maailmassani, ja minä tahdon olla sinulle suora, aivan yhtä suora kuin sinä olet ollut minulle."
"Minä en välitä, oletko sinä minulle suora vai et. Sinä saat tehdä minulle mitä tahdot. Sinä voit tallata minut lokaan. Ja sinä olet ainoa mies maailmassa, joka sen saa tehdä", hän sanoi kiivaana ryöppynä. "En minä turhan vuoksi ole pitänyt huolta itsestäni aina siitä asti, kuin olin pikku lapsi."
"Ja juuri sen tähden minä en aiokaan sinua alhaisesti kohdella", vastasi Martin hellitellen. "Sinä olet niin suuri ja jalomielinen, että sinä kiihotat minua samaan jalomielisyyteen. Minä en aio mennä naimisiin, enkä minä — no, enkä minä aio rakastaa naimisiin menemättä, vaikkakin olen menneinä aikoina sellaista harrastanut. Olen pahoillani, että minä tulin tänne tänään ja tapasin sinut. Mutta sitä ei voi auttaa, vaikken ajatellut, että asiat olisivat näin. Mutta katsos, Lizzie! Minä en voi alkaa selittää sinulle, kuinka paljon sinusta pidän. Minä teen vielä enemmänkin kuin pidän sinusta. Minä ihailen ja kunnioitan sinua. Sinä olet suurenmoinen ja sinä olet suurenmoisen hyvä. Mutta mitä hyödyttävät sanat? On jotakin, jonka minä tahdon tehdä. Sinun elämäsi on ollut kovaa — anna minun tehdä se sinulle helpoksi." (Riemun välähdys heijastui tytön silmistä, mutta sammui sitten taas.) "Minä olen aivan varma, että minä saan pian rahaa — paljon rahaa."
Sinä hetkenä hän oli hylännyt ajatuksen laaksosta ja lahdesta, turvelinnasta ja valkoisesta, kiitävästä kuunarista. Mitä merkitystä sittenkään kaikella sellaisella oli? Hän saattaisi lähteä matkoille, kuten hän oli lähtenyt niin monesti ennen, minkä laivan kokassa tahansa ja mihin hyvänsä.
"Minä tahtoisin antaa ne rahat sinulle. Täytyyhän olla jotakin, jota sinun mielesi tekee — käydä jotakin koulua tai kauppaopisto. Ehkä sinä haluat opiskella ja tulla pikakirjoittajaksi. Minä voin auttaa sinua siinä. Tai ehkä sinun äitisi ja isäsi elävät. Minä voisin hankkia heille jonkin kaupan tai mitä muuta hyvänsä. Mitä sinä vain tahdot, sano se minulle, ja minä järjestän sen mielesi mukaan."
Tyttö ei vastannut, vaan istui silmät kuivina tuijottaen suoraan eteensä hievahtamatta paikoiltaan rinnassaan niin viiltävä tuska, että Martin huomatessaan sen tunsi polton omassakin povessaan. Hän katui, mitä oli sanonut. Tuntui niin alhaiselta, mitä hän oli tarjonnut — pelkkää rahaa — sen rinnalla, mitä tyttö oli tarjonnut hänelle. Hän tarjosi tuolle tytölle ulkonaista rihkamaa, josta hän voisi tuskatta erota, kun taas tyttö tarjosi oman itsensä, antautui hänen vuokseen alennukseen, häpeään ja syntiin luopuen taivaankin toivosta.
"Älkäämme puhuko siitä", pyysi tyttö niellen nyyhkytyksen, joka pani hänet yskähtelemään. Hän nousi pystyyn. "Tule, mennään kotiin. Minua väsyttää."
Päivä oli illassa, ja huvien pitäjät olivat melkein kaikki lähteneet. Mutta kun Martin ja Lizzie tulivat metsästä, he tapasivat sakin odottamassa heitä. Martin tiesi heti, mikä oli tarkoitus. Taistelu oli tulossa. Tämä joukko oli Martinin ystäviä. He kulkivat ulos puiston porteista jäljessään toinen joukko — Lizzien seuralaisen ystäviä, jotka tämä oli koonnut kostaakseen lemmittynsä menetyksen. Useita poliiseja oli kokoontunut paikalle epäillen ikävyyksiä, ja heidän olikin onnistunut pitää joukot erossa ja saada heidät San Franciscon junaan. Martin sanoi Jimmylle, että hän aikoi pysähtyä kuudennentoista kadun asemalle ja ajaa raitiovaunulla Oaklandiin. Lizzie oli aivan tyyni, eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, mitä oli tekeillä. Juna pysähtyi kuudennentoista kadun asemalle, ja siellä oli odottava raitiovaunu, jonka kuljettaja lämpytti kärsimättömänä kelloa.
"Tuolla se on", virkahti Jimmy. "Juoskaa sinne, niin me pidätämme niitä.
Matkaan nyt ja pian!"
Vihollissakki joutui ymmälle tämän sotaliikkeen vuoksi, sitten se hyökkäsi alas junasta ajaakseen jäljestä. Kunnioitettavat ja hiljaiset oaklandilaiset tuskin huomasivat nuorta miestä ja tyttöä, jotka saivat kaksi viimeistä paikkaa etusillalta. He eivät ymmärtäneet mitään yhteyttä tämän parin ja Jimmyn välillä, joka hyppäsi portaalle ja huudahti kuljettajalle. "Antakaa mennä, ukkoseni, tällä iankaikkisella pilkulla!" Samassa Jimmy pyörähti ympäri, ja matkustajat näkivät hänen iskevän nyrkillään miestä, joka koetti päästä vaunuun. Samoin nyrkit heiluivat koko vaunun sivulla. Vaunu lähti liikkeelle läikyttäen suurta kelloaan, jolloin Jimmy potkaisten alas viimeisen mukaan yrittävän vihollisen itsekin hypähti maahan lopettaaksensa tehtävänsä ystäväinsä rinnalla. Vaunu kiisi matkaansa jättäen tyhmistyneet matkustajat ihmettelemään, sillä kenelläkään ei ollut aavistusta, että tuo hiljainen nuori mies ja kaunis työläistyttö vaunun etusillalla olivat olleet syynä tappeluun.
Martinia oli huvittanut tuo taistelu, ja menneen ajan taisteluvaistot olivat leimahtaen heränneet. Mutta pian ne vaimenivat, ja hänet valtasi suunnaton apeus. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi — vuosisatoja vanhemmaksi kuin nämä hänen nuoruutensa välinpitämättömät, huolettoman vapaat toverit. Hän oli ajautunut heistä kauas — liian kauas voidakseen enää palata takaisin. Heidän elämäntapansa, joka kerran oli ollut hänenkin, tuntui nyt äärettömän vastenmieliseltä. Hän oli pettynyt tuosta kaikesta. Hän oli sittenkin tullut heille kokonaan vieraaksi. Yhtä ilkeältä kuin oli tuntunut se olut, jota hän oli heidän kanssaan juonut, tuntui heidän seuransa. Hän oli kulkenut liian kauas. Liian monta tuhatta avattua kirjaa oli asetettu heidän välilleen. Hän oli itse tuominnut itsensä maanpakoon. Hän oli kulkenut tiedon äärettömässä valtakunnassa, kunnes ei voinut enää palata kotiin. Toiselta puolen hän oli ihminen, ja hänen ääretön ystävyyden ja toveruuden kaipuunsa jäi tyydyttämättä. Hän ei ollut löytänyt uutta kotia. Samoin kuin tuo sakki ei voinut häntä ymmärtää, eivät häntä ymmärtäneet hänen omat sukulaisensa. Eivät keskiluokan ihmiset häntä ymmärtäneet, ei myöskään tämä tyttö hänen rinnallaan, jota hän niin suuresti kunnioitti, voinut ymmärtää häntä eikä sitä kunniaa, jota hän hänelle osoitti. "Sovi hänen kanssaan", hän neuvoi Lizzietä heidän erotessaan, kun he seisoivat työväen asumuksen edessä torin ja kuudennen kadun kulmassa. Hän tarkoitti sitä nuorukaista, jonka paikan hän oli tänä päivänä vallannut.
"Minä en voi… nyt", sanoi tyttö.
"Oh, helpostihan se käy!" sanoi Martin iloisesti. "Sinun tarvitsee vain viheltää, ja heti hän juoksee sinun luoksesi."
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Ja Martin kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti.
Tyttö kumartui häneen päin, kun hän aikoi sanoa hänelle hyvästinsä.
Mutta ei hän kumartunut kiihottavasti eikä keimaillen, vaan surumielin ja yksinkertaisesti. Se liikutti Martinia sydänjuuria myöten. Suurenmoinen suvaitsevaisuuden tunne valtasi hänet. Hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, ja hän tiesi, että se suudelma, joka viilentyi hänen huulillaan, oli niin tosi kuin ikinä mies on toden suudelman saanut.
"Jumalani!" nyyhkytti tyttö. "Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Minä voisin kuolla sinun puolestasi."
Hän riuhtaisi äkkiä itsensä irti hänen syleilystään ja juoksi portaita ylös. Martin tunsi äkillisen kosteuden kohoavan silmiinsä.
"Martin Eden", hän puheli itsekseen. "Sinä et ole elukka, mutta kelvoton nietzscheläinen sinä olet. Sinun tulisi mennä naimisiin hänen kanssaan, jos sinä voisit, ja täyttää hänen värähtelevä sydämensä onnella. Mutta sinä et voi, sinä et voi! Ja se on kirottu häpeä!"
"'Onneton kulkija puristelee vanhaa onnetonta mätähaavaansa'", hän mutisi muistaen Henleytä. "'Elämä on, niin minusta tuntuu, erehdys ja häpeä!' — Se on — erehdys ja häpeä."