XIX LUKU
"Auringon häpeäpilkut" ilmestyi painosta syyskuussa. Kun Martin avasi pakettia, jossa toimittaja oli lähettänyt hänelle suoraan kuusi vapaakappaletta, raskas surumielisyys valtasi hänen olemuksensa. Hän ajatteli sitä villiä iloa, joka olisi voinut vallata hänet, jos tämä olisi tapahtunut muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin, ja mitä olisikaan tuo riemu ollut verrattuna tämän nykyisen hetken kylmään välinpitämättömyyteen! Hänen kirjansa, hänen ensimmäinen kirjansa, eikä hänen valtimonsa ollut kuitenkaan alkanut sykkiä yhtään vilkkaammin, ja hän oli vain surullinen! Se merkitsi hänelle niin vähän nyt. Sen suurin merkitys oli siinä, että se toi hänelle jonkin verran rahaa, ja sangen vähän hän nyt rahasta välitti.
Hän vei yhden kappaleen keittiöön ja antoi sen Marialle.
"Minä olen sen kirjoittanut", hän selitti tyynnyttääkseen hänen hämmästystään. "Kirjoitin sen tuossa huoneessa tuolla, ja luulenpa, että monet teidän soppavatinne ovat auttaneet minua siinä työssä. Pitäkää se. Se on teidän. Se on muistona minulta, ymmärrättehän."
Hän ei suinkaan kehunut eikä kerskunut. Hänen ainoa halunsa oli tehdä hänet onnelliseksi, tehdä hänet ylpeäksi hänestä, antaa hänelle tunnustusta hänen suuresta uskostaan häneen. Maria vei saaliinsa perheraamatun päälle. Se oli pyhä esine, jonka hänen vuokralaisensa oli tehnyt, ystävyyden pantti. Se lievitti sen iskun vaikutusta, jonka hän oli saanut huomatessaan, että hänen vuokralaisensa olikin vain entinen pyykinpesijä. Ja vaikka hän ei voinut ymmärtää riviäkään siitä, hän tiesi, että jokainen rivi oli jotakin suurta. Hän oli yksinkertainen, käytännöllinen, kovaa työtä tekevä nainen, mutta hänellä oli suuri usko suuriin luonnonlahjoihin.
Aivan yhtä tunteettomana, kuin hän oli ottanut vastaan "Auringon häpeäpilkut", hän luki niitä arvosteluja, joita eräs toimisto leikkeinä hänelle lähetti. Kirja teki suurenmoisen vaikutuksen, se oli selvä. Se merkitsi enemmän rahaa hänen säkkiinsä. Hän saattoi tyydyttää Lizzien toiveet, lunastaa kaikki lupauksensa, ja sittenkin hänellä olisi kylliksi rakentaakseen turveseinäisen linnansa.
Singletree, Darnley ja Co oli varovasti painattanut kirjaa vain tuhatviisisataa kappaletta, mutta ensimmäinen arvostelu oli jo tuottanut toisen painoksen, joka oli kaksi kertaa niin suuri; ennen kuin tämä oli ehditty jakaa, toimitettiin kolmatta viidentuhannen painosta. Eräs lontoolainen kustannusliike sopi englantilaisesta painoksesta, ja sen kintereillä seurasivat uutiset ranskalaisista, saksalaisista ja skandinavisista käännöksistä. Hyökkäys maeterlinckiläistä koulua vastaan ei olisi voinut tapahtua sopivampaan aikaan. Tulinen taistelu syntyi. Saleeby ja Haeckel kävivät lämpimästi puolustamaan "Auringon häpeäpilkkuja", sillä he olivat aina ajatelleet samalla tavalla. Crookes ja Wallace asettuivat päinvastaiseen leiriin, samalla kun herra Oliver Lodge koetti keksiä viisaan yhdistelmän, joka olisi voinut tyydyttää heitä molempia. Maeterlinckin seuraajat koettivat herättää eloon jo painuvaa mystillisyyttä. Chesterton narrasi koko maailman nauramaan kirjoittaessaan muka puolueettomia esseitä asiasta, ja niin puolustajat kuin vastustajatkin saivat puolueettoman arvostelijan George Bernard Shawista. Turhaa on sanoa, että sotakenttä vilisi sotaurhoja, hiki valui virtanaan ja pöly oli kauhistuttava.
"Tämä on ihmeellisintä, mitä milloinkaan on tapahtunut", Singletree, Darnley ja Co kirjoitti Martinille. "Kriitillis-filosofista esseetä myydään aivan kuin novellia. Te ette olisi voinut valita aihettanne paremmin, ja kaikkia todistuskappaleita on siinä käytetty mitä mestarillisimmalla taidolla. Meidän tuskin tarvitsee vakuuttaa teille, että teemme heinää silloin kun aurinko paistaa. Yli neljänkymmenen tuhannen kappaleen on jo myyty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja uusi kahdenkymmenentuhannen painos on juuri tekeillä. Meillä on aivan hirvittävä työ voida tyydyttää kaikkia tilauksia. Siitä huolimatta me olemme kuitenkin kaikin voimin koettaneet lisätä tuota kysyntää. Me olemme jo käyttäneet viisituhatta dollaria ilmoituksiin. Tuolla kirjalla tulee olemaan ennen kuulumaton menestys.
"Pyydämme teitä ottamaan huomioon mukana seuraavan välisopimuksen seuraavasta kirjastanne. Pyydämme saada huomauttaa, että olemme kohottaneet voitto-osuutenne kahteenkymmeneen prosenttiin, joka on korkein, mihin yksikään kustantaja koskaan uskaltaa nousta. Jos tarjouksemme tyydyttää teitä, pyydämme teitä kirjoittamaan tyhjälle paikalle seuraavan teoksen nimen. Meillä ei ole minkäänlaisia vaatimuksia sen laadusta. Mikä kirja tahansa ja mistä aiheesta tahansa. Jos teillä on joku jo valmiina, sen parempi. Nyt on aika takoa. Rauta ei voisi olla kuumempi.
"Saatuamme teidän allekirjoittamanne sopimuksen meillä on oleva ilo lähettää teille etukäteen viisituhatta dollaria voitto-osuudestanne. Kuten näette, me luotamme teihin ja aiomme täten saada jotakin suurenmoista aikaan. Meidän tekisi mielemme tehdä teidän kanssanne sopimus joksikin ajaksi — sanokaamme kymmeneksi vuodeksi — jolloin meillä olisi yksinoikeus julkaista kaikki teidän tuotteenne. Mutta siitä enemmän tuonnempana."
Martin heitti kirjeen kädestä ja laski päässä saaden selville, että viisitoista kertaa kuusikymmentätuhatta tuottaa hänelle yhdeksäntuhatta dollaria. Hän kirjoitti sopimuksen tyhjälle paikalle "Ilon soihtu" ja lähetti tämän mukana kaksikymmentä pikku kertomustaan, jotka hän oli kirjoittanut ennen kuin keksi merkillisen kaavansa sanomalehtikertomuksia varten. Ja niin pian kuin Yhdysvaltain posti ehti kulkea edestakaisin, saapui Singletree, Darnley ja Con viidentuhannen dollarin sekki.
"Minä pyytäisin teitä tulemaan kaupunkiin, Maria, kello kaksi tänään iltapäivällä", sanoi Martin sinä aamuna, kun vekseli saapui, "tai paremminkin tulkaa tapaamaan minua Neljännentoista kadun ja Broadwayn kulmaan. Minä odotan teitä siellä." Määrättynä aikana Maria oli paikalla. Kengät oli se salaperäinen lahja, joka hänen mielessään kangasti, ja hän tunsi pettyneensä, kun Martin kuljetti häntä kenkäkaupan ohi, johtaen hänet oikein kiinteimistötoimistoon. Mitä sittemmin tapahtui, se jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä kauniina unena. Hienot herrat hymyilivät hyväntahtoisesti hänelle puhuessaan Martinin kanssa tai keskenään, kirjoituskoneet naputtivat. Hänen oma isäntänsäkin oli siellä ja kirjoitti myös nimensä alle. Kun kaikki oli ohi ja hän meni ulos ja kulki katua pitkin, hänen isäntänsä jutteli hänelle: "No, Maria, teidän ei tarvitse enää maksaa minulle seitsemää ja puolta dollaria tässä kuussa." Maria oli liian hämmästynyt voidakseen puhua. "Eikä seuraavassa kuussa, eikä sitä seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa", puheli hänen isäntänsä.
Maria kiitti häntä hämillään aivan kuin suurenmoisesta hyväntahtoisuudesta. Eikä hän tiennyt, ennen kuin oli tullut kotiinsa Pohjois-Oaklandiin ja jutellut ystäviensä kanssa, joista portugalilainen sekatavarakauppias oli huomattavin, että hän todellakin nyt oli tämän pienen talon omistaja, jossa hän oli elänyt ja josta hän oli maksanut vuokraa niin kauan.
"Miksi te ette osta minun puodistani?" kysyi portugalilainen kauppias Martinilta samana iltana odotettuaan varta vasten hänen astumistaan alas raitiovaunusta hänen puotinsa edessä. Martin selitti, ettei hän enää keittänyt itse, ja sitten hän pyysi kauppiasta kanssaan ryypylle. Ja se viini, jota hän tarjosi, oli parhainta, mitä sekatavarakauppias oli koskaan saanut.
"Maria", virkkoi Martin sinä iltana, "minä aion nyt jättää teidät, ja te itsekin jätätte sangen pian tämän talon. Silloin te voitte sen vuokrata ja olla itse isäntänä. Teillähän on San Leandrossa tai Haywardsissa veli, jolla on maitokauppa. Minä tahdon, että te lähetätte kaikki pyykit takaisin pesemättöminä — ymmärrättekö? — pesemättöminä, ja sitten teidän tulisi mennä San Leandroon tai Haywardsiin huomenaamuna tervehtimään tuota teidän veljeänne. Teidän olisi kutsuttava hänet minun luokseni. Minä jään asumaan Metropoleen Oaklandissa. Hän varmaankin ymmärtää, millainen karjakartano on hyvä."
Ja niin tuli Mariasta talonomistaja, ja hän omisti yksinään vielä meijerinkin, jossa kaksi palkattua miestä teki kaiken työn, ja pääoma pankissa kasvoi hitaasti, mutta varmasti, vaikkakin koko Silvan perhe kävi kengissä ympäri vuoden ja opiskeli koulussa. Harvat ihmiset kohtaavat niitä sadun prinssejä, joista he uneksivat, mutta Maria, joka teki kovaa työtä ja jonka pää oli niin kova, ettei hän koskaan uneksinut satuprinsseistä, oli sittenkin suosinut sadun prinssiä entisen pyykin pesijän valepuvussa.
Sillä aikaa oli maailma alkanut kysellä: "Kuka on tämä Martin Eden?" Hän oli kieltäytynyt antamasta mitään elämäkerrallisia tietoja itsestään kustantajilleen, mutta sanomalehdet eivät olleetkaan niin vähällä tyydytettyjä. Oakland oli hänen oma kaupunkinsa, ja kirjeenvaihtajat tarkalla vainullaan löysivät sellaisia henkilöitä, jotka saattoivat antaa heille tarvittavia tietoja. Kaikki, mitä hän oli tai ei ollut, ja kaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja vielä enemmän se, mitä hän ei ollut tehnyt, levitettiin maailmalle lukijain uteliaisuutta tyydyttämään. Vieläpä julkaistiin valokuviakin — tämän oli eräs paikallinen valokuvaaja, joka oli kerran Martinin kuvan ottanut, lähettänyt markkinoille, hankittuaan kuvalleen jäljennöskiellon. Aluksi oli Martinin vastenmielisyys aikakauskirjoja ja porvarillista seuraelämää kohtaan niin suuri, että hän taisteli kaikkea julkisuutta vastaan, mutta lopuksi hän huomasi helpommaksi antautua. Hän käsitti, ettei hän voinut kieltäytyä keskustelemasta reportterien kanssa, jotka olivat tulleet pitkiä matkoja tavataksensa häntä. Sitä paitsi jokaisessa päivässä oli monta pitkää tuntia, ja kun hän nyt ei enää lukenut eikä kirjoittanut, täytyihän nuo tunnit kuitenkin jollakin tavalla kuluttaa; niinpä hän myöntyi sellaiseen, joka häntä väsytti, myöntyi haastatteluihin, lausuen mielipiteensä kirjallisuudesta ja filosofiasta, vieläpä noudatti yksityisiä päivälliskutsujakin. Hän oli tyynnyttänyt mielensä outoon ja omituiseen rauhaan. Hän ei enää välittänyt mistään. Hän antoi kaikille anteeksi, vieläpä sille poikavekarallekin, joka uutisten kerääjänä oli maalannut hänet punaiseksi, osoittipa hänelle vielä erikoista suosiotaankin antaen hänen täyttää koko sanomalehden sivun mitä erilaisimmissa tilanteissa otetuilla kuvilla.
Hän näki Lizzietä silloin tällöin, ja ilmeistä oli, että tyttöparka oli tavattoman pahoillaan hänen suuruudestaan. Se syvensi kuilua heidän välilleen. Ehkäpä hän juuri täyttääksensä sitä hyväksyi Martinin ehdotuksen mennä iltakouluun ja kauppaopistoon ja puki itsensä niihin koreihin ja kallisarvoisiin vaatteihin, joiden hinta häntä oikein kauhistutti. Hän kehittyi ilmeisesti edukseen, kunnes Martin alkoi mietiskellä, menettelikö hän oikein, sillä hän tiesi, että tyttö koetti tehdä kaikki vain häntä varten. Lizzie koetti tehdä itsensä kyllin arvokkaaksi hänen silmissään — ahersi hankkiakseen niitä hyveitä, joille tiesi Martinin panevan suurinta arvoa. Kuitenkaan ei Martin antanut hänelle mitään toivoa, vaan kohteli häntä veljellisesti ja tapasi yhä harvemmin.
"Myöhästynyt" joutui markkinoille Meredith-Lowell ja Co:n kustannuksella, juuri kun hän oli yleisön kiihkeimmän huomion kohteena, ja koska se oli romaani, sillä oli vielä suurempi menestys kuin "Auringon häpeäpilkulla". Viikosta viikkoon hänen tulonsa kasvoivat, sillä kaksi huomatuinta liikettä kilvan myi hänen kahta kirjaansa. Tämä romaani ei saanut lukijoita vain tavallisista romaanien lukijoista, vaan kaikki muutkin, jotka olivat lukeneet "Auringon häpeäpilkut", suunnattomalla mielenkiinnolla lukivat hänen merikertomuksensa, johon hän mestarin kädellä oli sovittanut ihmeellistä mystillisyyttä. Ensiksi hän oli hyökännyt mystillistä kirjallisuutta vastaan ja tehnyt sen erinomaisen hyvin, ja seuraavaksi hän kirjoitti ihmeellisen kaunokirjallisen teoksen, jossa juuri edusti korkeinta mystillisyyttä, osoittaen siten olevansa harvinainen nero, arvostelija ja luova taiteilija samassa persoonassa.
Rahaa virtasi hänelle, samoin mainetta ja kunniaa; hän loisti kuin pyrstötähti kirjallisuuden taivaalla, ja häntä huvitti enemmän kuin innosti tämä suurenmoinen huomio. Eräs seikka häntä hämmästytti — pikkuseikka, mutta se olisi hämmästyttänyt maailmaa, jos se olisi sen tiennyt. Mutta maailma olisi hämmästynyt hänen hämmästystänsä enemmän kuin sitä pikkuseikkaa, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä. Tuomari Blount kutsui hänet päivällisille. Se oli se pikku seikka, tai alku siihen pikku seikkaan, joka oli pian muuttuva suureksi asiaksi. Hän oli loukannut tuomari Blountia, kohdellut häntä halveksien, ja tuomari Blount tavatessaan hänet kadulla kutsui hänet päivällisille! Martin muisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli tavannut tuomari Blountin Morsen talossa, mutta silloin ei tuomari Blountin mieleen ollut johtunut kutsua häntä päivällisille. Miksi hän ei ollut silloin kutsunut? hän kysyi itseltään. Hän ei ollut muuttunut. Hän oli sama Martin Eden. Mistä ero johtui? Siitäkö että hänen kirjoituksensa olivat ilmestyneet kirjankansien sisällä? Mutta työhän oli jo silloin ollut valmis. Sen jälkeen hän ei ollut mitään tehnyt. Kaikki, mitä hän oli saanut aikaan, oli syntynyt silloin, kun tuomari Blount ivasi häntä ja hänen opettajaansa Spenceriä. Sen vuoksi ei tuo kutsu ollut johtunut hänen henkilökohtaisesta arvostaan, vaan siitä kuvitellusta arvosta, jonka tuomari Blount oli tullut antaneeksi hänelle.
Hymyillen Martin kiitti kutsusta, samalla ihmetellen omaa kohteliaisuuttaan. Päivällisillä, joilla puolisen tusinaa "korkeita herroja" naisineen oli saapuvilla, Martin tunsi olevansa päivän sankari, ja tuomari Blount ehdotti tuomari Hanwellin lämpimästi kannattamana, että Martin antaisi valita itsensä jäseneksi Styxiin — kaupungin kaikkein hienoimpaan klubiin, johon ei otettu jäseniä vain varallisuuden perusteella, vaan kyky määräsi pääsyn. Martin kieltäytyi ja ihmetteli yhä enemmän.
Hänellä oli paljon työtä myydessään käsikirjoituksiaan. Lakkaamatta tuli kyselyjä kaikenlaisilta toimittajilta. Nyt oli saatu selville sekin, että hän oli erinomainen tyylitaituri, mutta hänen tuotannossaan oli ydintä tyylin takana. Kun Northern Review oli julkaissut "Kauneuden Kehdon", pyysi se häneltä vielä puolisen tusinaa samanlaisia esseitä, jotka hän helposti löysikin käsikirjoituskasasta. Mutta sillä välin oli Burton's Magazine pyytänyt häneltä viisi samanlaista esseetä luvaten hänelle viisisataa dollaria kustakin. Martin vastasi, että hän kyllä voi toimittaa nuo pyydetyt kirjoitukset, mutta ne maksavat tuhat dollaria kappaleelta. Hän muisti, että juuri nuo samat aikakauskirjat olivat palauttaneet samat esseet, joita he nyt häneltä pyysivät. Hylkäyslippu oli ollut kylmäverinen, automaattinen ja koneellakirjoitettu. He olivat panneet hänet hikoilemaan ja nyt hän puolestaan pani heidät hikoilemaan. Burton's Magazine maksoi vaaditun hinnan viidestä esseestä, ja loput neljä sieppasi Mackintoshin kuukausijulkaisu, koska Northern Review oli liian köyhä kestääkseen tuollaisia menoja. Niinpä ilmestyivät "Salaisuuden Korkeat Papit", "Ihme-Uneksijat", "Oman minän mittapuu", "Filosofia ja kuvittelu", "Jumala ja maantomu", "Taide ja biologia", "Arvostelu ja koe-eläimet", "Tähtisumua", "Koronkiskurin suuruus" — herättääkseen hirmumyrskyn, joka läikkyi, kuohui ja kohisi ja asettui muutaman päivän kuluttua.
Toimittajat kirjoittivat hänelle pyytäen häntä ilmaisemaan ehtonsa, jonka hän tekikin, mutta aina hän lähetti heille valmiita tuotteitaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ryhtymästä mihinkään uuteen työhön. Pelkkä kirjoittamisen ajatuskin tuntui tekevän hulluksi. Hän oli nähnyt joukkojen repivän Brissendenin kappaleiksi, ja huolimatta siitä, että joukot osoittivat hänelle suosiotaan, hän halveksi tuota joukkoa eikä millään ehdolla oppinut sitä kunnioittamaan. Hänen suurenmoinen menestyksensä tuntui häpeältä ja petokselta Brissendeniä kohtaan. Se pani hänet kiemurtelemaan tuskasta, mutta hän oli päättänyt kulkea edelleen alkamaansa tietä ja täyttää rahasäkkinsä.
Hän saattoi saada toimittajilta kirjeitä, joitten sisällys oli seuraava: "Noin vuosi sitten me kaikeksi onnettomuudeksi kieltäydyimme julkaisemasta teidän rakkausrunojanne. Me olimme suuresti ihastuneet niihin, mutta erinäisten asianhaarain vuoksi ja koska me olimme jo tehneet suunnitelman pitemmäksi aikaa, meidän täytyi silloin kieltäytyä julkaisemasta. Jos ne ovat teillä vielä ja jos te hyväntahtoisesti tahtoisitte luovuttaa ne meille, me olisimme iloiset saadessamme julkaista ne teidän määräämillänne ehdoilla. Me olemme myös valmiit erinomaisilla ehdoilla toimittamaan ne julkisuuteen erikoisena kirjana."
Martin penkoi esille runotragediansa ja lähetti sen pyydetyn asemesta. Ennen lähettämistään hän luki sen ja aivan hämmästyi huomatessaan, kuinka koulupoikamaisen mahdoton ja tyhjänpäiväinen se oli. Mutta hän lähetti sen, ja se julkaistiin ikuiseksi murheeksi ja harmiksi toimittajalle. Yleisö oli suuttunut ja ilmaisi äänekkäästi vastenmielisyytensä ja epäilyksensä. Tuo oli liian kaukana Martin Edenin korkeasta taiteesta. Pääteltiin, ettei hän ikinä ollut sitä kirjoittanut, että aikakauskirja oli haalinut sen jostakin, tai Martin Eden oli omaksunut vanhemman Dumas'n tavat ja antoi toisten kirjoittaa puolestaan. Mutta kun hän selitti, että tragedia oli hänen aikaisimmilta vuosiltaan, jolloin hän käveli lastenkengissä kirjallisuuden vainiolla, ja että aikakauskirja oli ilmoittanut olevansa ikuisesti onneton, ellei sitä saisi, syntyi suunnatonta naurua aikakauskirjan kustannuksella, ja toimitus vaihtui kokonaisuudessaan. Tätä tragediaa ei koskaan julkaistu kirjan muodossa, vaikka Martin pisti taskuihinsa ennakolta maksetut voitto-osuudet.
Colemanin viikkolehti lähetti Martinille pitkän sähkösanoman, joka maksoi lähes kolmesataa dollaria, pyytäen häntä kirjoittamaan kaksikymmentä artikkelia, joista he maksaisivat tuhat dollaria kappaleesta. Hän saisi toimituksen kustannuksella matkustaa Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kaikesta, mikä häntä vain miellyttäisi. Sähkösanomassa tahdottiin osoittaa sitä suurenmoista luottamusta, jota hänen erinomainen kykynsä oli herättänyt. Ainoana rajoituksena mainittiin vain, että hänen tulisi pysytellä Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella. Martin sähkötti vastaan ilmaisten mielipahansa, ettei voinut tarjousta hyväksyä.
"Wiki-Wikin" julkaisi Warrenin kuukausilehti, ja se saavutti suunnattoman menestyksen. Myöhemmin se toimitettiin kirjana, leveäreunaisena ja upeana painoksena, joka levisi kulovalkean tavoin ja jonka ensimmäisistä painoksista oli suoranainen kiista. Arvostelijat tunnustivat yksimielisesti, että tällä teoksella oli oleva pysyvä sija suurimpien klassikkojen rinnalla.
"Ilon soihdun" yleisö otti kuitenkin vastaan epäillen ja kylmäkiskoisesti. Sen rohkea esitystapa ja omituinen muoto tuntui järkyttävän porvarillista moraalia ja ennakkoluuloja, mutta kun se heti paikalla käännettiin ranskaksi, herätti se Pariisissa suunnatonta huomiota, ja Amerikan ja Englannin kirjallinen maailma seurasi esimerkkiä ja osti niin monta painosta, että Singletree, Darnley ja Co omasta aloitteestaan tarjosi kolmannesta painoksesta kaksikymmentäviisi prosenttia ja neljännestä kolmekymmentä prosenttia voitto-osuutta. Näitä kahta teosta seurasi kokoelma pienempiä juttuja, jotka julkaistiin erikoisina sarjoina. "Kellojen soitto" ja hänen kauhukuvauksensa muodostivat yhden kokoelman, toiseen tulivat "Seikkailu", "Ruukku", "Elämänviini", "Kurimo", "Katusulku" ja neljä muuta pikku kertomusta. Meredith-Lowell Co osti hänen esseensä ja Maximilian Co hänen "Merilaulunsa", kun taas "Rakkaussikermä" lähti Ladies Home Companionin painosta, jonne se oli satumaisesta hinnasta luovutettu.
Martinilta pääsi helpotuksen huokaus, kun viimeinen käsikirjoitus oli pantu postiin. Turveseinäinen linna ja valkean ja kuparin hohtoinen kuunari tuntuivat olevan nyt hyvin lähellä. No niin, joka tapauksessa hän oli tutkinut Brissendenin väitettä, etteivät aikakauskirjat kelpaisi mihinkään. Hänen oma menestyksensä todisti, että Brissenden oli ollut väärässä, ja kuitenkin tavallaan hänellä oli sellainen tunne, että Brissenden sittenkin oli ollut oikeassa. "Auringon häpeäpilkut" oli ollut hänen menestyksensä pohjana enemmän kuin mikään muu. Sen aihe oli ollut melkein satunnainen, mutta se oli kääntänyt kaikkien huomion häneen. "Auringon häpeäpilkkujen" julkaisu oli saanut aikaan ihmeellisen maanrepeämän hänen hyväkseen. Ellei olisi ollut "Auringon häpeäpilkkuja", ei olisi ollut myöskään maanrepeämää, ja ellei "Auringon häpeäpilkkujen" suhteen olisi tapahtunut ihme, ei olisi ollut maanrepeämää. Singletree, Darnley Co todisti, että ihme oli tapahtunut. He olivat aluksi painattaneet vain tuhatviisisataa kappaletta ja olivat epäilleet, voisivatko myydä edes niitä. He olivat kokeneita kustantajia, eikä kukaan ollut enemmän hämmästynyt sen suunnattomasta menestyksestä kuin he. Heistä se totisesti oli ollut ihme. He eivät koskaan olleet ymmärtäneet sitä, ja jokaisessa kirjeessään, minkä he hänelle lähettivät, he ilmaisivat ihmetystään pitäen sitä merkillisimpänä tapauksena, mitä milloinkaan oli nähty. He eivät koettaneet selittää sitä. Siihen ei ollut mitään selitystä. Se oli vain tapahtunut. Kaikista tosiasioista ja vastaväitteistä huolimatta se oli tapahtunut.
Asiain näin ollen Martin alkoi kysellä, mitä arvoa oli sillä kunnioituksella, jota hänelle osoitettiin. Ne olivat poroporvareita, jotka ostivat hänen kirjojaan ja kantoivat kultaa hänen rahasäkkiinsä, ja siitä vähästä, mitä hän tiesi korkeimmista piireistä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka paljon siellä käsitettiin sitä, mitä hän oli kirjoittanut. Se todellinen kauneus ja voima, mikä ilmeni hänen tuotannossaan, ei merkinnyt mitään sadoille tuhansille, jotka kuitenkin taputtivat hänelle käsiään ja ostivat hänen kirjojaan. Hän oli päivänsankari, seikkailija, joka oli hyökännyt Parnassolle, jossa jumalat vain nyökyttelivät hänelle päätään. Sadattuhannet lukivat hänen kirjojaan ja huusivat hänelle kunnioitustaan samalla eläimellisellä ymmärtämättömyydellä, jolla he olivat hyökänneet Brissendenin "Päiväperhosen" kimppuun ja repineet sen kappaleiksi, — susimainen roskajoukko, joka mielisteli häntä ensin kynsittyään häntä arvokkaampaa, — mielistely ja raapiminen, ne olivat kaksi eri asiaa, jotka hän asetti rinnakkain. Yhden asian hän kuitenkin varmasti tiesi. "Päiväperhonen" oli ehdottomasti suurempi kuin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut. Vuosisatoihin ei ilmestyisi sellaista runoelmaa. Siksipä se vero, jota roskaväki hänelle kantoi, oli surullinen saalis, sillä tuo sama roskaväki oli heittänyt "Päiväperhosen" lokaan tallattavaksi. Hän huokasi raskaasti, mutta oli kuitenkin tyytyväinen. Hän oli iloinen, että viimeinen käsikirjoitus oli myyty ja että hän sangen pian pääsisi tästä kaikesta.