XX LUKU
Herra Morse tapasi Martinin Metropole-hotellin suuressa eteisessä. Oliko hän sattumalta siellä joissakin muissa asioissa, vai oliko hän vartavasten tullut pyytämään häntä päivällisille, sitä Martin ei koskaan saanut selville, vaikka hän oli taipuvainen uskomaan viimeistä otaksumaa. Joka tapauksessa herra Morse, Ruthin isä, joka oli kieltänyt häntä astumasta hänen kotiinsa ja purkanut kihlauksen, oli pyytänyt häntä päivällisille.
Martin ei ollut vihainen. Hän ei tuntenut itseään loukkaantuneeksi. Hän surkutteli herra Morsea, ihmetellen, miltähän mahtoi tuntua nielaista niin katkera pilleri. Hän ei kieltäytynyt kutsua noudattamasta. Hän vain antoi epämääräisen lupauksen ja kiitti kysellen, kuinka perhe jaksaa, erittäinkin rouva Morse ja Ruth. Hän lausui hänen nimensä arvelematta ja luonnollisesti, vaikka salaisesti mielessään hämmästyen, ettei hänen rinnassaan ollenkaan värähtänyt, kuten ennen muinoin, eikä tuttu kiihtymys jyskyttänyt hänen valtimoissaan tai puna hyökännyt hänen kasvoilleen.
Häntä oli kutsuttu monille päivällisille. Muutamia kutsuja hän oli noudattanut. Ihmiset esittelyttivät itsensä hänelle saadakseen kutsua hänet päivällisille, ja hän oli perin hämmästynyt siitä pikku seikasta, joka oli muuttumassa suureksi asiaksi. Bernard Higginbotham kutsui hänet päivällisille. Se hämmästytti häntä yhä enemmän. Hän muisteli niitä epätoivoisia nälänpäiviä, jolloin kukaan ei ollut häntä kutsunut päivällisille. Niihin aikoihin hän olisi tarvinnut päivällisiä, sillä hän heikkeni ja hänen päätänsä huimasi ruoan puute, ja hän laihtui ja menetti iloisen mielensä. Siinä oli koko asian järjettömyys. Kun hän tarvitsi päivällisiä, ei kukaan niitä antanut hänelle, ja nyt, kun hän saattoi ostaa satatuhatta päivällistä ja oli menettämäisillään ruokahalunsa, päivällisiä tyrkytettiin hänelle oikealta ja vasemmalta. Mutta miksi? Hänellä puolestaan ei ollut mitään oikeutta niihin, eikä hän ymmärtänyt syytä. Hän ei ollut muuttunut. Kaikki se työ, jonka hän oli tehnyt, oli niihin aikoihin ollut lopetettu. Herra ja rouva Morse olivat tuominneet häntä laiskuriksi ja vetelehtijäksi, ja Ruthin kautta he olivat tarjonneet hänelle tointa jossakin toimistossa. Sitä paitsi he olivat tienneet, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Käsikirjoituksen käsikirjoituksen perästä he olivat saaneet Ruthilta luettavakseen. He olivat lukeneet ne. Ne olivat juuri samoja töitä, jotka olivat saaneet hänen nimensä kaikkiin sanomalehtiin, ja juuri siitä syystä, että hänen nimensä oli kaikissa sanomalehdissä, he kutsuivat häntä.
Yksi asia oli varma: Morset eivät välittäneet hänestä eivätkä hänen töistään. Siksipä he eivät voineet pyytää häntä hänen itsensä tähden tai hänen töittensä tähden, vaan hänen maineensa vuoksi, koska hän oli joku ihmisten joukossa ja — miksikä ei, — koska hän omisti satatuhatta dollaria. Se oli juuri se tapa, jolla porvarillinen seuraelämä arvostelee ihmistä, ja mikä hän oli odottaakseen siltä jotakin muuta? Mutta hän oli ylpeä. Hän halveksi sellaista arviointia. Hän tahtoi tulla arvostelluksi oman itsensä vuoksi tai ainakin töittensä tähden, jotka joka tapauksessa olivat hänen olemuksensa ilmauksia. Sillä tavalla Lizzie arvosteli häntä. Hän ei ottanut edes hänen töitänsä lukuun. Hän arvosti häntä itseään. Sillä tavalla Jimmy, katonpanija, ja kaikki toiset hänen vanhat toverinsa arvostelivat häntä. Se oli tullut kyllin selvästi esille niinä aikoina, jolloin hän oli ollut heidän kanssaan, se oli tullut todistetuksi tuona sunnuntaina Shell Mound Parkissa. He heittivät hänen työnsä menemään. Mitä he rakastivat ja minkä puolesta he olivat valmiit taistelemaan, oli juuri Mart Eden, "tuo reilu poika ja hitonmoinen hulivili"!
Sitten oli vielä Ruth, joka oli rakastanut häntä hänen itsensä vuoksi — siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ja kuitenkin niin paljon kuin hän oli häntä rakastanutkin, hän oli rakastanut enemmän porvarillista ihmisten arviointia. Hän oli vastustanut hänen kirjailijatointansa ja pääasiallisesti, niin hänestä tuntui, sen vuoksi, koska siitä ei voinut saada rahaa. Sellainen oli ollut hänen arvostelunsa "Rakkaussikermästä". Hänkin oli kehottanut häntä menemään työhön. Oli kyllä totta, että hän käytti siitä hienompaa nimeä "ottaa toimi", mutta sehän merkitsi samaa, ja hänen mielestään siinä oli vain nimenvaihdos kysymyksessä. Martin oli lukenut hänelle kaikki kirjoitelmansa — runonsa, romaaninsa, esseensä — "Wiki-Wikin", "Auringon häpeäpilkut", kaikki. Ja hän oli kuitenkin aina ja lakkaamatta houkutellut häntä ottamaan toimen, menemään työhön. Hyvä Jumala! Niin kuin hän ei olisi tehnyt työtä, ryöstänyt itseltään unen, raatanut itsensä kuoliaaksi tullakseen hänen arvoisekseen!
Niin se pikku seikka kasvoi suuremmaksi. Hän oli terve ja rakenteeltaan säännöllinen, söi määräajoilla, nukkui pitkiä tunteja, ja niin tuo pikku seikka alkoi häntä inhottaa ja kyllästyttää. Työ on tehty. Tuo ajatus poltti hänen aivoissaan. Hän istui vastapäätä Bernard Higginbothamia upeilla sunnuntaipäivällisillä Higginbothamin "Rahaksimuutto Liikkeen" yläpuolella, ja kaikki voimansa ponnistaen hän saattoi olla huutamatta:
"Työ on tehty! Ja nyt sinä syötät minua, kun sinä silloin annoit minun nääntyä nälkään, kielsit minua astumasta taloosi ja kirosit minua, koska minä en tahtonut ottaa tointa. Ja työ oli jo tehty — kaikki tehty. Ja nyt, kun minä puhun, sinä itse vaikenet ja riippuen minun huulissani kunnioittaen kuuntelet jokaista sanaa, minkä minä suvaitsen lausua. Minä sanon sinulle, että sinä ja kaikki sinunlaisesi olette mätiä, ja sen sijaan, että te raivostuisitte, te hymähtelette ja myöntelette, että minun puheeni sisältää suurta totuutta ja — minkä tähden? Koska minä olen kuuluisa, koska minulla on paljon rahaa. Ei sen tähden, että minä olen Martin Eden, melko hyvä ihminen, enkä aivan tyhmä! Minä voisin sanoa teille, että kuu on tehty suuresta juustokiekosta, ja te nielaisisitte tuon hulluuden — ainakin te ette kävisi väittämään vastaan — koska minulla on dollareja vuorittaan. Ja kaikki työ on tehty kauan sitten; työ oli loppuun suoritettu, minä sanon sinulle, kun sinä syljit minun päälleni, aivan kuin minä olisin ollut likaa, jota sinä jaloillasi tallasit."
Mutta Martin ei huutanut sitä julki. Tuo ajatus jäyti vain hänen aivojaan tuottaen lakkaamatonta tuskaa, vaikka hän hymyili onnistuen salaamaan kärsimyksensä. Kun hän vaikeni, Bernard Higginbotham tarttui ohjaksiin ja alkoi puhua. Hänellä itsellään oli ollut menestystä, ja hän oli ollut ylpeä siitä. Hän oli omin voimin päässyt siihen, missä nyt oli. Kukaan ei ollut häntä auttanut. Hän ei ollut kenellekään kiitollisuuden velassa. Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa ja kasvatti suurta lapsilaumaa, ja tuolla oli Higginbothamin Rahaksimuutto Liike, joka oli hänen kuntonsa ja työteliäisyytensä näkyvä muistomerkki. Hän rakasti Higginbothamin Rahaksi Muutto Liikettä, kuten muutamat miehet rakastavat vaimoaan. Hän avasi sydämensä Martinille, osoitti hänelle, millaisia suurenmoisia ja kunnianhimoisia suunnitelmia hänen mielessään oli syntynyt. Naapurit tuossa menestyivät suurenmoisesti. Liike oli todellakin liian pieni. Jos hänellä olisi enemmän tilaa, hän voisi säästää työtä ja saada liikkeensä vähemmillä kustannuksilla suurenmoisemmaksi. Ja sen hän tekisikin. Joka päivä hän odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi ostaa viereisen tontin ja rakentaa toisen kadunviereisen rakennuksen liikkeensä yhteyteen. Yläkerran hän vuokraisi pois, ja koko alakerta järjestettäisiin Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeeksi. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän puhui uudesta nimikilvestä, joka ulottuisi molempien rakennusten yli.
Martin unohti kuunnella häntä. Kertosäe "työ tehty on" soi hänen aivoissaan vaientaen toisen lörpötyksen kuulumasta. Tuo säe hullaannutti häntä, ja hän koetti päästä sitä pakoon.
"Kuinka paljon sinä sanoitkaan sen maksavan?" hän kysäisi äkkiä.
Hänen lankonsa lakkasi kuvailemasta naapuriensa suunnattomia liike-etuja. Hän ei ollut puhunut mitään hinnasta. Mutta hän tiesi. Hän oli laskenut sitä monen monta kertaa.
"Nykyisten rakennuskustannusten mukaan se voisi nousta neljääntuhanteen dollariin", hän selitti.
"Nimikilpi mukaan luettuna?"
"Sitä minä en ole laskenut. Se kyllä ehtii ilmestyä, kunhan nyt ensin saadaan rakennus."
"Entäs pohja?"
"Kolmetuhatta enemmän."
Hän kumartui eteenpäin nuoleskellen huuliaan ja levitellen sormiaan, kun hän näki Martinin kirjoittavan maksuosoitusta. Kun se ojennettiin hänelle, hän silmäsi summaa - seitsemän tuhatta dollaria. "Minä — minä en voi maksaa korkoa kuin kuusi prosenttia", hän mutisi neuvotonna.
Martin oli purskahtaa nauruun, mutta kysyikin sen sijaan:
"Kuinka paljon se olisi?"
"Annas kun katson! Kuusi prosenttia — kuusi kertaa seitsemän — neljäsataakaksikymmentä."
"Siitä tulisi kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, eikö niin?"
Higginbotham nyökkäsi.
"Sitten, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, me järjestämme asian näin." Martin katsahti Gertrudeen. "Sinä saat olla itse isäntänä uudessa talossasi, jos sinä tahdot käyttää nuo kolmekymmentäviisi dollaria ruoanlaittoon, pesemiseen ja puhdistamiseen. Nuo seitsemäntuhatta ovat sinun, jos lupaat, ettei Gertruden enää tarvitse raataa, kuten tähän asti. Sovimmeko niin?"
Herra Higginbotham nieleksi ankarasti. Ettei hänen vaimonsa tarvitsisi enää raataa varhaisesta aamusta myöhään iltaan, oli kerrassaan mahdotonta tälle ahneelle sielulle. Tuota suurenmoista lahjaa seurasi pilleri, katkera pilleri. Ettei hänen vaimonsa tekisi työtä! Se salpasi häneltä kurkun.
"Kuten haluat sitten", sanoi Martin. "Minä maksan nuo kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, ja — —"
Hän ojensi pöydän yli kätensä ottaakseen maksuosoituksen takaisin. Mutta herra Higginbotham laski ennen kätensä raskaasti sen päälle ja huudahti:
"Minä hyväksyn! Minä hyväksyn!"
Kun Martin saapui raitiovaunun luo, hän oli sekä väsynyt että sairas.
Hän katsahti tuohon merkitsevään nimikilpeen. "Sika!" hän valitti.
"Sika! Sika!"
Kun Mackintosh's Magazine julkaisi "Povarin" Berthierin ja Wennin loistavasti kuvittamana, unohti Hermann von Schmidt, että hän oli sanonut sitä siveettömäksi. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli innoittanut runoilijaa tuohon aiheeseen, ja piti huolen, että uutinen levisi sanomalehden reportterin korviin, ja siitä oli seurauksena haastattelijan ja valokuvaajan vierailu hänen kodissaan. Seurauksena oli täytetty sivu sunnuntainumerossa, jossa oli valokuva ja ihannoituja kuvauksia Marianista ja Martin Edenin läheisestä suhteesta sukulaisiinsa, ja samalla julkaistiin korukirjaimin koko "Povari" Mackintosh's Magazinen erikoisella suostumuksella. Se herätti suoranaisen myrskyn naapuristossa, ja kelpo rouvat olivat ylpeitä tuntiessaan suuren kirjailijan sisaren, ja ne, jotka eivät olleet ennestään tuttavia, pitivät kiirettä tuttavaksi tullakseen. Hermann von Schmidt hykerteli puodissa käsiään ja päätti hankkia uuden sorvin. "Se on parempaa kuin ilmoitus", hän selitti Marianille, "eikä maksa mitään".
"Meidän pitäisi toki kutsua hänet päivällisille", ehdotti Marian.
Ja päivällisille Martin tuli koettaen sopeutua niin hyvin kuin mahdollista lihavan teurastajan ja hänen vielä lihavamman rouvansa seuraan — verratonta väkeä muuten, joitten sopi kerrassaan mainiosti seurustella sellaisen nousevan kyvyn kanssa kuin Hermann von Schmidt. Syöttinä kutsuessaan heitä taloonsa hän ei ollut käyttänyt enempää eikä vähempää kuin suurta lankoaan. Toinen huomattava kutsuvieras, joka oli nielaissut saman syötin, oli koko Tyynenmeren rannikon käsittävän polkupyöräyhtiön, Asan, ylijohtaja. Hermann von Schmidt tahtoi aivan erikoisesti miellyttää ja suostutella häntä, sillä häneltä saattoi saada yksinoikeuden perustaa polkupyöräliike Oaklandiin. Hermann von Schmidt huomasi, että Martinin kaltainen lanko oli kyllä hyvä olemassa, vaikkei hän sydämessään mitenkään voinut ymmärtää, mistä tuon langon menestys johtui. Yön hiljaisina hetkinä, kun hänen vaimonsa nukkui, hän selaili Martinin kirjoja ja runoja päätellen, että koko maailma oli ihan hassu ostaessansa niitä.
Syvimmässä sydämessään Martin ymmärsi tilanteen liiankin hyvin nojatessaan tuolinsa selustaa vastaan ja katsellessaan von Schmidtin päätä miettien antaa oikealta ja vasemmalta päin kuonoa — tuota paksupäistä saksalaista. Erästä seikkaa hän kuitenkin ihaili hänessä. Niin köyhä kuin hän olikin ja niin lujasti kuin hän oli päättänytkin kohota, hän kuitenkin palkkasi palvelijan, ettei Marianin tarvinnut raataa raskaimpia töitä. Martin puhui Asan liikkeitten ylijohtajan kanssa, ja myöhemmin päivällisen jälkeen vei hänet ja von Schmidtin syrjään ja antoi langollensa aineellista tukea, niin että hän saattoi perustaa hienoimman polkupyöräliikkeen koko Oaklandissa. Hän meni vieläkin pitemmälle kehoittaen lankoansa pitämään silmällä tilaisuutta perustaa autoliike, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi von Schmidt ei erinomaisesti menestyen voisi hoitaa näitä molempia.
Kyyneleet silmissä ja kädet hänen kaulassaan vakuutti Marian Martinille, kun he erosivat, miten suuresti hän häntä rakasti ja oli aina rakastanut. Oli kyllä totta, että siinä välillä oli ollut tyhjä aukko, jonka täyttäminen vaati yhä enemmän kyyneleitä ja suudelmia, mutta jonka Martin selitti helposti voivansa antaa anteeksi, koska se oli johtunut uskon puutteesta ja hänen itsepintaisesta kieltäytymisestään mennä työhön.
"Hän ei koskaan osaa hoitaa rahojaan, se ainakin on varma", selitti Hermann von Schmidt luottamuksellisesti vaimolleen. "Hän raivostui, kun minä mainitsin hänelle koroista, ja jos minä mainitsisin samasta asiasta vielä kerran, hän iskisi minua saksalaiseen kuonooni. Niin hän juuri sanoi — saksalaiseen kuonooni! Mutta hänellä on omat hyvät puolensa, vaikkei hän olekaan liikemies. Hän on auttanut minut jaloilleni, eikä minulla suinkaan ole enää mitään häntä vastaan."
Päivälliskutsuja tuli Martinille satamalla, ja kuta enemmän niitä tuli, sitä enemmän hän ihmetteli. Hän oli kunniavieraana Taiteilijaklubin juhlissa niiden miesten seurassa, joista hän oli lukenut ja kuullut koko elämänsä ajan; ja he kertoivat hänelle, että kun he olivat lukeneet "Kellojen soiton" Transcontinentalista ja "Perin ja helmen" Kornetista, he olivat heti huomanneet, että nero oli syntynyt. "Jumalani! Minun oli silloin nälkä ja minä kävin ryysyissä!" hän ajatteli itsekseen. "Miksi te ette antaneet minulle silloin päivällistä? Silloin oli aika. Työ oli jo tehty. Jos te syötätte minua nyt tehdyn työn vuoksi, miksi te ette syöttäneet minua silloin, kun minä olisin tarvinnut? Ei ainoatakaan sanaa 'Kellojen soitossa' eikä 'Perissä ja helmessä' ole muutettu. Ei, ette te syötä minua tehdyn työn vuoksi. Te syötätte minua, koska kaikki muutkin minua syöttävät ja pidätte kunniana syöttää minua. Te syötätte minua, koska olette järjettömiä elukoita, osia roskajoukosta, koska sokean joukkosielun ajatus on vallannut teidät, että minua on juuri nyt syötettävä. Ja mitä Martin Edenillä ja Martin Edenin tekemällä työllä on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kyseli itseltään, ja vastauksia sateli lakkaamatta nerokkaissa ja sukkelissa maljapuheissa.
Samanlaista oli aina. Missä hän sattui olemaankin — Sanomalehtimiesten klubissa, Seuraklubissa tai kirjallisissa teeilloissa — aina muistettiin "Kellojen soitto" ja "Peri ja helmi", kun ne olivat ensi kerran ilmestyneet. Ja aina kidutti häntä sama julkilausumaton katkera kysymys: "Miksi te ette syöttäneet minua silloin? Työ oli jo silloin tehty. 'Kellojen soitosta' ja 'Peristä ja helmestä' ei ole yhtään mitään muutettu. Ne olivat yhtä taiteellisia, yhtä arvokkaita silloin kuin nytkin. Mutta te ette syötä minua niiden tähden ettekä minkään tähden, mitä minä olen kirjoittanut. Te syötätte minua, koska on tapa syöttää juuri nyt, koska koko lauman on vallannut järjetön kiihko ahtaa Martin Edeniin ruokaa juuri nyt."
Ja usein hän sellaisina hetkinä saattoi nähdä nuoren jätkän, leveässä takissa ja hattu takaraivolla, astelevan heidän joukossaan. Niin tapahtui hänelle eräänä iltana Oaklandissa Naisjärjestön juhlassa. Kun hän nousi tuolilta ja astui korokkeelle, hän näki oviaukosta juuri tuon saman katupojan tutunomaisessa puvussaan. Viisisataa loistavasti puettua naista käänsi päänsä saadakseen selville, mitä hän näki, niin kiinteä oli hänen katseensa ollut. Mutta he näkivät vain tyhjän eteisen. Hän näki tuon nuoren jätkätyypin kuhnustavan eteenpäin ja ihmetteli, ottaisiko mies päästään hatun, jota ilman hän ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän tuli eteisestä suoraan korokkeelle. Martin olisi saattanut itkeä katsellessaan tuota oman nuoruutensa varjoa, ajatellessaan sitä, mitä oli hänen edessään. Se asteli yli korokkeen Martinin luo ja katosi Martinin tajunnan sokkeloihin. Viisisataa naista taputti hiljaa verhotuilla käsillään rohkaistakseen tuota ujoa, suurta miestä, joka oli heidän vieraansa. Ja Martin karkoitti tuon näyn aivoistaan, hymyili ja alkoi puhua.
Koulujen ylitarkastaja — kiltti vanha ukko — pysäytti Martinin kadulla, muisti hänet sekä sen kohtauksen, joka oli ollut hänen kansliassaan sinä päivänä, kun Martin erotettiin koulusta tappelun vuoksi.
"Minä luin teidän 'Kellojen soittonne' aikakauskirjasta joku aika sitten", hän puheli. "Se oli helkkyvää kuin runo. Verratonta, sanoin minä silloin — se on kerrassaan loistavaa!"
"Niin kai, ja kahdesti seuraavina kuukausina te kohtasitte minut kadulla ettekä tuntenut minua", sanoi Martin melkein ääneen. "Kummallakin kertaa minulla oli nälkä ja minä olin matkalla panttilainastoon. Mutta työ oli silloin tehty. Te ette tuntenut minua silloin. Miksi te tahdotte tuntea minut nyt?"
"Tässä eräänä päivänä huomautin minä vaimolleni, että meidän pitäisi pyytää teitä päivällisille", selitti tarkastaja. "Ja hän oli aivan samaa mieltä kanssani — aivan samaa mieltä kanssani."
"Päivällisille?" sanoi Martin niin terävästi, että se kuului melkein ärähdykseltä.
"No, niin, niin; päivälliselle, ymmärrättehän — vain vaatimaton tervehdyskäynti vanhan tarkastajanne luona, te vanha veitikka", hän sanoi hermostuneesti, taputtaen Martinia olalle koettaen heittäytyä setämäisen leikilliseksi.
Hämillään Martin asteli katua pitkin. Hän pysähtyi erääseen nurkkaan tuijottaen ontosti ympärilleen.
"No hitto soikoon!" hän vihdoin mutisi. "Luulenpa, että ukko pelkäsi minua."