XXI LUKU
Kreis tuli Martinin luo eräänä päivänä — Kreis "todellisesta pohjasakasta", ja Martin ilostui ja kuunteli hänen suunnitelmansa loistavia yksityiskohtia, jotka olivat kyllin villit saadakseen runoilijan mielikuvituksen vireille, mutta aivan kelvottomia liikemiehelle. Kreis pysähtyi keskellä kertomustaan sanoakseen, että Martin "Auringon häpeäpilkuissansa" oli ollut oikea tomppeli.
"Mutta minä en ole tullut tänne saarnaamaan filosofiaa", jatkoi Kreis. "Mitä minä tahdon tietää, on, tahdotteko panna tuhat dollaria likoon tähän yritykseen?"
"En, minä en ole kylliksi tomppeli yhtyäkseni siihen millään tavalla", vastasi Martin. "Mutta minä sanon teille, mitä teen. Te lahjoititte minulle ihanimman illan elämässäni. Te annoitte minulle sellaista, mitä ei rahalla voi ostaa. Nyt minulla on rahaa, enkä minä osaa tehdä sillä mitään erinomaista. Minä annan teille tuhat dollaria siitä, jolle minä en pane mitään arvoa, palkitakseni teille sitä, mitä ei voi rahalla korvata. Te tarvitsette rahaa. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Te tulitte saadaksenne sitä, eikä teidän tarvitse sitä varten keksiä mitään suunnitelmia. Ottakaa se."
Kreis ei osoittanut mitään hämmästystä. Hän taittoi vain maksuosoituksen taskuunsa.
"Tällaisesta maksusta minä voin toimittaa teille monta sellaista iltaa", hän hymyili.
"Liian myöhään." Martin pudisti päätä. "Se ilta oli minun ainoani. Minä olin silloin paratiisissa. Se on tavallista teille, sen tiedän. Mutta ei minulle. Minä en saa enää koskaan kohota sellaisiin korkeuksiin. Filosofian minä olen jättänyt rauhaan. Minä en tahdo siitä enää sanaakaan kuulla."
"Tämä oli ensimmäinen dollari, minkä minä eläessäni olen ansainnut filosofialla", huomautti Kreis ovelle astuessaan, "ja silloin samalla markkinat loppuivat."
Rouva Morse ajoi Martinin ohi kadulla eräänä päivänä ja hymyili ja nyökkäsi. Martin hymyili vastaan nostaen lakkiaan. Kohtaus ei vähimmälläkään tavalla vaikuttanut häneen. Muutamaa kuukautta aikaisemmin se olisi kiusannut häntä, tehnyt hänet uteliaaksi, ja hän olisi joutunut miettimään, millainen mahtoi sillä hetkellä olla tuon rouvan omatunto. Mutta nyt se ei herättänyt ainoatakaan jälkiajatusta. Hän unohti sen heti seuraavassa hetkessä. Hän unohti sen yhtä tyystin kuin hän unohti Keskus-Pankin rakennuksen tai City Hallin kuljettuaan niiden ohi. Mutta sittenkin hänen ajatuksensa olivat ahkerassa toimessa. Ne kiersivät lakkaamatta yhtä ainoata ympyrää. Ympyrän keskuksena oli "työ on tehty", se nakersi hänen aivojaan kuin kuolematon mato. Siihen hän aamuisin heräsi. Se turmeli hänen kauniit unensa öin. Jokainen toimi elämässä, joka vaati hänen huomiotaan, päättyi aina "työ on tehty". Hän kuljeksi ympäri miettien lakkaamatta, ettei hän ollut kukaan eikä mitään. Mart Eden, katupoika, ja Mart Eden, merimies, oli todella ollut, ja se oli ollut hän, mutta Martin Edeniä, kuuluisaa kirjailijaa, ei ollut olemassa. Martin Eden, kuuluisa kirjailija, oli sumua, joka kohosi roskajoukkojen aivoista, ja tuo joukkosielu oli ruumiillistanut sen Mart Edenissä, katupojassa ja merimiehessä. Mutta ne eivät voineet pettää häntä. Hän ei ollut se sadunjumala, jota tuo roskajoukko palvoi ja jolle se uhrasi päivällisiään. Hän ymmärsi asian paremmin.
Hän luki aikakauskirjojen arvosteluja hänestä ja tuijotti valokuvia, joita hänestä oli julkaistu, kunnes hänen oli mahdoton tuntea noita kuvia omikseen. Hän oli se nuorukainen, joka eli, iloitsi ja rakasti, joka oli ottanut elämän huolet ja murheet kevyesti, joka oli palvellut laivastossa, kulkenut vieraissa maissa ja johti sakkiansa muinaisina tappelujen päivinä. Hän oli se nuorukainen, joka aluksi oli mykistynyt nähdessään kansankirjaston tuhannet nidokset, mutta joka myöhemmin oli sukeltanut niihin ja omaksunut ne omikseen, hän oli juuri sama mies, joka oli polttanut sydänyöllä lamppuaan, pitänyt itseään kannuksen avulla valveilla ja kirjoittanut kirjoja. Mutta se ainoa, mitä hän ei ollut, oli se suunnaton ruokahalu, jota roskajoukko yksimielisesti oli innostunut sammuttamaan.
Aikakauskirjoissa oli joskus sellaistakin, joka huvitti häntä. Kaikki tahtoivat hänet omistaa. Warrenin kuukausijulkaisu ilmoitti, että se aina etsiskeli uusia kirjailijoita ja muiden muassa oli esitellyt myös Martin Edenin kirjalliselle maailmalle. White Mouse vaati häntä omakseen, samoin Northern Review ja Mackintosh's Magazine, kunnes Globe mykisti ne kaikki kertomalla, että heidän vanhoista numeroistaan voi vieläkin lukea "Merilaulut". Transcontinental julisti arvokkaasti ja mahtipontisesti, miten se oli ensiksi keksinyt Martin Edenin suurenmoiset lahjat, mutta Hornet väitti, että ansio tulee sille, koska se oli julkaissut "Perin ja helmen". Singletree, Darnley ja Co tuskin sai ääntänsä kuulumaan yleisestä melusta.
Sanomalehdet laskivat kuorossa Martinin tuloja. Samaan yhtyivät monet aikakauskirjat, jolloin papit alkoivat käydä tervehtimässä häntä, ystävällisesti pyytäen hänen apuaan seurakunnilleen, ja ammattimaisia kerjuukirjeitä tuli tulvimalla joka päivä. Mutta kaikista kiusallisimpia olivat naiset. Hänen valokuviaan oli julkaistu pitkin ja poikin, ja erikoiskirjeenvaihtajat kuvasivat hänen voimakkaita, päivettyneitä kasvojaan, hänen arpeansa, hänen leveitä hartioitaan, hänen kirkkaita, vakavia silmiään ja hänen kuopallepainuneita kasvojaan, joista saattoi lukea askeetin tunnusmerkit. Lukiessaan tätä viimeistä hän muisti villiä nuoruuttaan ja hymyili. Monet hänen kohtaamistaan naisista katselivat häntä ihaillen ja kiihottavasti, mutta hän nauroi mielessään. Hän muisti Brissendenin varotuksen ja nauroi taas. Naiset eivät koskaan tuhoaisi häntä — niin paljon ainakin oli varmaa. Hän oli jo päässyt sen asteen yli.
Kerran hänen saattaessaan Lizzietä iltakouluun tyttö huomasi sen katseen, jonka muuan kaunis loistavasti puettu nainen oli Martiniin luonut. Katse oli hieman liian pitkä ja sen ilme liian selväpuheinen. Lizzie ymmärsi, mitä se tarkoitti, ja joutui vihan vimmoihin. Martin huomasi sen, huomasi myös syyn ja selitti, että hän alkoi tottua sellaiseen eikä enää välittänyt.
"Sinun tulisi välittää", kuohahti Lizzie leimuavin silmin. "Sinä olet sairas, siinä on koko asia!"
"Koko elämässäni en ole ollut tämän terveempi. Minä painan viisi naulaa enemmän kuin koskaan ennen."
"En minä tarkoita sinun ruumistasi. Tarkoitan päätäsi. Jotakin on vinossa sinun aatoskoneistossasi. Minäkin voin sen nähdä, vaikken ole mitään."
Martin asteli mietiskellen hänen rinnallaan.
"Minä antaisin vaikka mitä saadakseni sinut parannetuksi siitä", kuohahti Lizzie äkillisen tunnelman vallassa. "Sinun pitäisi välittää, kun naiset katsovat sinuun noin, sellainen mies kuin sinä. Sairaalloisia on kylliksi olemassa. Mutta sinä et ole sitä lajia. Jospa minä voisinkin auttaa sinua löytämään oikean naisen, joka opettaisi sinua välittämään."
Jätettyään Lizzien iltakouluun hän palasi Metropoleen.
Päästyään huoneeseensa hän heittäytyi mukavaan tuoliin ja tuijotti suoraan eteensä. Ei hän uinunut unessa eikä ajatellut. Hänen mielensä oli tyhjä lukuunottamatta niitä kutsumattomia kuvia, jotka vaihtoivat muotoa ja väriä loistaen hänen suljettujen luomiensa alla. Hän näki nuo kuvat, mutta tuskin tajusi niitä — ei ainakaan enempää, kuin jos ne olisivat olleet unta. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Kello oli juuri kahdeksan. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ja liian aikaista oli mennä vuoteeseen. Niin hänen mielensä oli taaskin tyhjä, ja kuvat alkoivat muodostua ja hävitä hänen silmäluomiensa alla. Nuo kuvat eivät olleet yksityiskohtaisen selviä. Niissä näkyi melkein aina suunnattomia lehtikasoja ja oksia sikin sokin, ja aurinko paistoi niiden välitse.
Koputus ovelle kutsui hänet todellisuuteen. Hän ei nukkunut, ja tuohon koputukseen tuntui liittyvän jokin sähkösanoma tai kirje, tai palvelija toi puhtaita vaatteita pesulaitoksesta. Hän ajatteli Joeta ja mietti, missähän hän nyt lienee, huudahtaessaan: "Sisään".
Hän ajatteli yhä Joeta eikä huolinut kääntyä oveen päin. Hän kuuli sitä hiljaa suljettavan. Seurasi pitkä hiljaisuus. Hän unohti että joku oli koputtanut ovelle, ja katseli yhä ontosti eteensä, kun hän kuuli naisen nyyhkytystä. Se oli tahdotonta, värähtelevää, tuskaista ja pidätettyä. Hän huomasi sen kääntyessään. Samassa hän oli jaloillaan.
"Ruth!" hän huudahti säikähtyneenä ja hämillään.
Ruthin kasvot olivat valkeat ja jännittyneet. Hän seisoi aivan oven vieressä nojaten toisella kädellään siihen, kun taas toinen painoi sydänalaa. Hän ojensi molemmat kätensä rukoillen Martinia kohden ja melkein nytkähdellen astui häneen päin. Tarttuessaan niihin ja johtaessaan häntä mukavaan tuoliin Martin ihmetteli niiden kylmyyttä. Hän veti lähelle toisen tuolin, jonka käsinojalle hän istahti. Hän oli liian hämillään voidakseen puhua. Hänen mielestään heidän välinsä Ruthin kanssa oli selvä ja haudattu unhon yöhön. Hän tunsi jokseenkin samaa kuin jos Shelley Hot Springsin pesula olisi äkkiä ilmestynyt Metropole-hotellin sijalle ja koko viikon pyykki olisi varattu odottamaan häntä. Monesti hän yritti puhua, mutta joka kerta hän epäröi.
"Kukaan ei tiedä, että olen täällä", kuului Ruthin vieno ääni hänen koettaessaan hymyillä.
"Mitä sinä sanoit?" kysyi Martin.
Häntä hämmästytti oman äänensä kaiku.
Ruth kertasi sanansa.
"Niin!" virkahti Martin miettien, mitä hänen vielä olisi sanottava.
"Minä näin sinun tulevan sisään ja odotin muutamia minuutteja."
"Niin!" sanoi Martin taaskin.
Koko elämässään hän ei ollut kertaakaan tuntenut kieltänsä niin sidotuksi. Totisesti hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta päässään. Hän tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi, mutta kuolemakseenkaan hän ei voinut keksiä, mitä sanoisi. Olisi varmaan ollut paljon helpompi, jos hotelli olisi muuttunut Shelley Hot Springsin pesulaksi. Hän oli voinut kääriä hihansa ja alkaa työn.
"Ja sitten sinä tulit sisään", hän vihdoin ihmetteli.
Ruth nyökkäsi sanattomasti ja löyhensi kaulusta.
"Minä näin sinut ensin kadun toiselta puolen, kun sinä olit tuon tytön kanssa."
"Oh, niin", myönsi Martin tyynesti. "Minä saatoin häntä iltakouluun."
"No, etkö sinä ole iloinen nähdessäsi minut taas?" kysyi Ruth toisen äänettömyyden lopuksi.
"Olen kyllä!" virkkoi Martin kiireesti. "Mutta eikö ollut varomatonta, että sinä tulit tänne?"
"Minä hiivin sisään. Kukaan ei tiedä, että minä olen täällä. Minä tahdoin tavata sinua. Minä tulin sanomaan sinulle, että minä olen ollut hyvin hullu. Minä tulin, koska minä en voinut kauemmin olla tulematta, koska minun sydämeni vaati minua tulemaan, koska … koska minä tahdoin tulla."
Hän nousi tuolista ja astui hänen luokseen. Hän asetti kätensä Martinin olkapäälle, hengitti hetkisen kiihkeästi ja vaipui sitten hänen syliinsä. Ja vapaalla, tyynellä tavallaan peläten, ettei loukkaisi, ja tietäen, että suurin häväistys naista kohtaan on työntää hänet luotansa silloin, kun hän vapaaehtoisesti antautuu, Martin kiersi kätensä hänen ympärilleen ja puristi häntä rintaansa vasten. Mutta ei ollut lämpöä tuossa syleilyssä, ei hyväilyä tuossa kosketuksessa. Ruth oli tullut hänen syliinsä, ja hän piti häntä — siinä kaikki. Ruth painautui lujemmin häneen ja sitten muuttaen asentoa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Mutta noiden käsien hyväily ei kiihdyttänyt hänen vertaan, vaan pikemmin tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä.
"Miksi sinä vapiset noin?" hän kysyi. "Onko täällä kylmä? Pyydänkö tulen takkaan?"
Hän teki liikkeen vapautuakseen, mutta Ruth painautui lujemmin häneen ankarasti väristen.
"Se on vain hermostumista", hän sanoi hampaat kalisten. "Se kyllä menee heti ohi. Kas niin! Minä voin jo paremmin."
Hitaasti hänen väristyksensä lakkasi. Martin piti häntä yhä sylissään, mutta ei ollut enää hämmentynyt. Hän tiesi nyt, mitä varten Ruth oli tullut.
"Äiti tahtoi, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin Charley Hapgoodin kanssa", hän selitti.
"Charley Hapgoodin, tuon veitikan, joka lakkaamatta puhuu tyhmyyksiä!" ihmetteli Martin. Sitten hän lisäsi: "Ja nyt, otaksun, sinun äitisi tahtoo, että menet naimisiin minun kanssani."
Hän ei esittänyt tätä kysymyksen muodossa. Hän totesi vain varman tosiasian, ja hänen silmäinsä edessä alkoivat tanssia numerosarjat hänen voitto-osuuksistaan.
"Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin paljon minä tiedän", myönsi
Ruth.
"Hän pitää siis minua hyväksyttävänä?"
Ruth nyökkäsi.
"Ja kuitenkaan minä en ole rahtuistakaan hyväksyttävämpi nyt kuin silloin, kun hän purki kihlauksen", puheli Martin mietiskellen. "Minä en ole millään tavalla muuttunut. Minä olen sama Martin Eden, vaikka oikeastaan hieman pahempi — minä tupakoin nyt. Etkö sinä tunne sitä hengityksestäni?"
Vastauksen sijasta Ruth painoi sormensa hänen huulilleen, painoi kevyesti ja leikitellen odottaen suudelmia, kuten aina menneinä päivinä tällaisissa tilanteissa. Mutta Martinin huulilta ei tullut hyväilevää vastausta. Hän odotti, kunnes sormet otettiin pois, ja jatkoi sitten:
"Minä en ole muuttunut. Minulla ei ole paikkaa. Minä en etsi mitään paikkaa. Ja minä yhä uskon, että Herbert Spencer on suuri, jalo ihminen ja että tuomari Blount on kaikkien aasien kuningas. Minä söin päivällistä hänen kanssaan toissa iltana, niin tottahan minä sen tiedän."
"Mutta sinä et hyväksynyt isän kutsua", sanoi Ruth moittivasti.
"Tiedätkö sinäkin siitä? Kuka hänet lähetti? Sinun äitisi?"
Ruth pysyi vaiti.
"Hän se siis hänet lähetti. Minä ajattelin sitä. Ja nyt minä otaksun, että hän on lähettänyt sinut."
"Ei kukaan tiedä, että minä olen täällä", väitti Ruth. "Luuletko sinä, että minun äitini sallisi tätä?"
"Hän sallii kyllä sinun mennä naimisiin minun kanssani, se ainakin on varma."
Ruthilta pääsi vihlova huudahdus. "Oh, Martin, älä ole julma! Sinä et ole suudellut minua yhtään ainoata kertaa. Sinä olet yhtä kylmä kuin kivi. Ja ajattele, mitä minä olen uskaltanut tehdä!" Hän katseli väristen ympärilleen, vaikka ilme oli puoleksi utelias. "Ajattele, missä minä olen!"
"Minä voisin kuolla sinun tähtesi! Minä voisin kuolla sinun tähtesi!" Lizzien sanat soivat Martinin korvissa.
"Miksi sinä et uskaltanut sitä ennemmin?" hän kysyi terävästi. "Silloin kun minulla ei ollut paikkaa? Kun minä olin nääntymäisilläni nälkään? Kun minä olin juuri samanlainen kuin nytkin, ihmisenä ja taiteilijana sama Martin Eden? Sen kysymyksen minä olen lakkaamatta tehnyt itselleni monena päivänä — ei vain sinuun, vaan erikoisesti kaikkiin muihin nähden. Katsos, minä en ole muuttunut, vaikka minun äkkiä kohonnut arvoni pakottaa minua lakkaamatta vakuuttamaan itselleni tätä seikkaa. Minulla on sama liha ja luut, samat kymmenen sormea ja varvasta. Minä olen aivan sama. Minä en ole kehittänyt itsessäni uusia kykyjä enkä voimia. Minun aivoni ovat samat vanhat aivot. Minä en ole edes kirjallisella tai filosofisella alalla tehnyt mitään uutta tai mullistavaa. Henkilökohtaisesti minä olen aivan saman arvoinen kuin minä olin silloin, kun kukaan ei minusta huolinut, ja minua suunnattomasti hämmästyttää, miksi ne välittävät minusta nyt. Varmasti kukaan ei pidä minusta minun itseni vuoksi, sillä minä olen olemukseltani aivan sama kuin ennen, jolloin he eivät minusta pitäneet. Silloin heidän täytyy pitää minusta jonkin muun vuoksi, jonkin, joka on ulkopuolella minua, joka ei ole minä. Sanonko minä sinulle, mikä tuo jokin on? Se on se tunnustus, jota minä olen saanut, mutta se tunnustus ei ole minä. Se on syntynyt toisten aivoissa. Toiseksi se raha, mitä minä olen ansainnut ja yhä ansaitsen. Mutta rahahan ei ole minä itse. Se tulee pankeista ja Tomien, Dickien ja Harryjen taskuista. Ja se on juuri tuo raha ja kuuluisuus, joiden vuoksi sinä minut nyt tahtoisit ottaa."
"Sinä murrat minun sydämeni", nyyhkytti Ruth. "Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, että minä olen täällä sen tähden, että minä rakastan sinua."
"Minä pelkään, ettet sinä ymmärrä, mihinkä minä pyrin", sanoi Martin ystävällisesti. "Minä tarkoitan, että jos sinä rakastat minua, mistä se johtuu, että sinä rakastat minua nyt niin paljon enemmän kuin silloin, kun sinun rakkautesi oli kyllin heikko kieltääksesi minut?"
"Unohda ja anna anteeksi!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Minä rakastin sinua koko ajan — muista se!"
"Minä pelkään, että olen kuin viekas kauppias, joka tutkii tavaroitaan, minä punnitsen sinun rakkauttasi saadakseni selville, minkä arvoista se on."
Ruth vetäytyi pois hänen käsistään, istui suorana häntä vastapäätä ja katseli häntä pitkään ja tutkivasti. Hän oli sanomaisillaan jotakin, mutta sammalsi ja vaikeni.
"Katsos, minusta se näyttää tällaiselta", jatkoi Martin. "Kun minä olin juuri sama, mitä minä olen nyt, ei yksikään ainoa minun omasta luokastani näyttänyt välittävän minusta. Kun minun kirjani olivat kirjoitetut, ei ainoakaan niistä, jotka lukivat käsikirjoitukset, näyttänyt välittävän niistä. Päinvastoin, kun he saivat tietää, mitä minä olin kirjoittanut, he näyttivät välittävän minusta vähemmän kuin ennen. Kirjoittaessani sellaisista aiheista, heistä kai näytti, että minä olin tehnyt jonkinlaisen rikoksen tai vähintäänkin menetellyt niin, että se herätti halveksumista. 'Ota paikka', tolkutti jokainen."
Ruth teki liikkeen välttääkseen vastaan.
"Kyllä, kyllä", sanoi Martin, "sinä kyllä teit poikkeuksen — sinä kehotit minua ottamaan toimen. Kotoinen sana 'paikka' yhtähyvin kuin kaikki se, mitä minä olin kirjoittanut, loukkasi sinua. Tämä puhe on raakaa. Mutta minä vakuutan sinulle, ettei ollut vähemmän raakaa minua kohtaan, kun jokainen, jonka minä tunsin, piti oikeutenaan komentaa minua kuin arvostelukyvytöntä olentoa. Mutta tullakseni asiaan. Minun kirjojeni ilmestyminen ja se tunnustus, jota tuo ilmestyminen tuotti, muutti myös sinun rakkautesi laadun. Martin Edeniä kaikkine lopetettuine töinensä sinä et huolinut mieheksesi. Sinun rakkautesi häneen ei ollut kyllin suuri voidaksesi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta sinun rakkautesi on nyt kyllin vahva, enkä minä voi päästä tekemästä sitä johtopäätöstä, että sen voima on lisääntynyt kirjojeni ilmestymisestä ja saamastani julkisesta tunnustuksesta. Sinuun nähden minä en puhu voitto-osuuksistani, vaikka minä olen varma, että ne ovat saaneet aikaan muutoksen sinun isäsi ja äitisi mielessä. Tietysti tämä on kaikki minulle samantekevää. Mutta pahinta kaikesta on, että minä olen joutunut epäilemään rakkautta, pyhää rakkautta. Onko rakkaus niin kurja ja vähäpätöinen, että sen täytyy hankkia ravintoa kirjojen julkaisemisesta ja julkisesta maineesta? Siltä se näyttää. Minä olen istunut täällä ja miettinyt sitä, kunnes minun pääni on mennyt pyörälle."
"Rakas pääparka!" Ruth ojensi kätensä työntäen sormensa hyväilevästi hänen tukkaansa. "Älä anna sen enää milloinkaan mennä pyörälle. Alkakaamme nyt alusta. Minä rakastin sinua koko ajan. Minä tiedän, että minä olin heikko myöntyessäni äidin tahtoon. Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Minä olen kuitenkin kuullut sinun puhuvan niin usein helläsydämisestä lempeydestä, kun on arvosteltava ihmislasten erehdyksiä ja vikoja. Ulota tuo lempeys minuun asti. Minä menettelin väärin. Anna minulle anteeksi!"
"Oh, annanhan minä anteeksi!" vastasi Martin kärsimättömästi. "Helppo on antaa anteeksi, kun ei todella ole mitään anteeksi annettavaa. Ei mikään siinä, mitä sinä olet tehnyt, vaadi anteeksiantamusta. Jokainen menettelee parhaan ymmärryksensä mukaan, ja enempää ei kukaan voi. Yhtähyvin minä voisin pyytää sinulta anteeksi, etten minä ole ottanut paikkaa."
"Minä tarkoitin hyvää", väitti Ruth. "Sinä tiedät sen. Minä en olisi voinut rakastaa sinua ja olla tarkoittamatta hyvää."
"Totta, mutta sinä olisit tahtonut turmella minut hyvällä tarkoituksellasi. Kyllä, kyllä!" hän keskeytti hänen kiihkeät vastaväitösyrityksensä. "Sinä olisit tehnyt lopun minun kirjoittamisestani ja minun elämäni tehtävästä. Realismi on minun luonteeni perusominaisuus, ja porvarillinen henki vihaa realismia. Poroporvarillinen yhteiskunta on heikko. Se pelkää elämää, ja kaikki sinun yrityksesi tarkoittivat saada minutkin pelkäämään elämää. Sinä tahdoit muovata minua. Sinä tahdoit pakottaa minut elämässä ahtaaseen komeroon, jossa kaikki elämänarvot olisivat olleet epätodellisia, valheellisia ja alhaisia." Hän tunsi Ruthin tuijottavan valmiina väittämään vastaan. "Alhaisuus — sydämen alhaisuus, niin väitän, on porvarillisen hienostuneisuuden ja sivistyksen pohjana. Kuten minä sanoin, sinä tahdoit muovata minua. Tahdoit minut tehdä oman luokkasi jäseneksi, jolla olisi sinun luokkaihanteesi, luokka-arvosi ja luokkaennakkoluulosi." Hän pudisti surumielisenä päätään. "Etkä sinä edes ymmärrä, mistä minä nyt puhun. Minun sanoillani ei ole sinulle sitä merkitystä, kuin minkä minä koetan niille antaa. Mitä minä sanon, on ainoastaan mielikuvituksen lentoa sinulle, mutta minulle se on elävintä todellisuutta. Enintäänkin sinua hiukan hämmästyttää ja huvittaa tämä raaka miehenalku, joka on kohonnut pohjasakasta pinnalle ja koettaa nyt esiintyä sinun luokkasi tuomarina ja kutsuu sitä alhaiseksi."
Ruth nojasi päätään väsyneesti hänen olkaansa vasten, ja hänen ruumiinsa värisi kiihtyvästä hermostuneisuudesta. Martin odotti hetkisen, että hän puhuisi, ja jatkoi sitten:
"Sinä tahdot nyt uudistaa meidän rakkautemme. Sinä tahdot, että me menisimme naimisiin. Sinä tahdot minut. Mutta kuulehan — ellei minun kirjojani olisi julkaistu, minä siitä huolimattakin olisin ollut sama, mitä minä nyt olen. Ja sinä olisit pysynyt poissa minun luotani. Se johtuu kaikki noista kirotuista kirjoista — —"
"Älä kiroa", keskeytti Ruth.
Hänen ojennuksensa sai Martinin hätkähtämään. Hän purskahti viiltävään nauruun.
"Siinä se on", hän sanoi. "Tällaisenakin suurena hetkenä, jolloin sinun elämäsi onni näyttää olevan kysymyksessä, sinä pelkäät elämää vanhalla tavallasi — pelkäät elämää ja terveellistä kirousta."
Ruth hämmästyi hänen sanoistaan huomatessaan, kuinka lapsellinen hän oli ollut, mutta samalla hän tunsi, että Martin suurensi tuota lapsellisuutta, ja se loukkasi häntä. He istuivat kauan äänettöminä, Ruth miettien epätoivoissansa ja Martin muistellen sammunutta rakkauttaan. Hän tiesi nyt, ettei hän koskaan ollut häntä todella rakastanut. Hän oli rakastanut Ruthin ihannekuvaa, oman luovan voimansa eteeristä olentoa, rakkausrunonsa kirkasta, säteilevää henkeä. Porvarillista Ruthia porvarillisine virheineen ja porvarillisine, toivottomine elämänkäsityksineen hän ei ollut koskaan rakastanut.
Ruth alkoi äkkiä puhua.
"Tiedän, että paljon siitä, mitä olet puhunut, on totta. Minä olen pelännyt elämää. Minä en rakastanut sinua kyllin suuresti, mutta minä olen oppinut rakastamaan paremmin. Minä rakastan sinua sellaisena kuin sinä olet ja sellaisena kuin sinä olet ollut ja myös sellaisena, millaiseksi sinä ehkä — joskus tulet. Minä rakastan sinua kaiken sen vuoksi, mikä erottaa sinut siitä luokasta, jota sinä kutsut minun luokakseni, sinun uskosi vuoksi, jota minä en ymmärrä, mutta jota minä tiedän voivani oppia ymmärtämään. Minä olen pyhittävä itseni oppiakseni ymmärtämään niitä, ja myös sinun tupakanpolttosi ja sinun kiroilusi — nekin ovat osia sinusta, ja minä rakastan sinua myös niiden vuoksi. Minä voin yhä oppia. Viimeisen kymmenen minuutin kuluessa minä olen oppinut paljon. Se, että minä olen uskaltanut tulla tänne, on todistus siitä, mitä minä jo olen oppinut. Oh, Martin — —!"
Hän nyyhkytti ja painautui häntä lähemmäksi.
Ensi kertaa Martinin kädet kiersivät hellästi ja säälien hänen ympärilleen, ja Ruth tiesi sen tuntien onnen välähdyksen kirkastavan kasvojaan.
"Liian myöhään", sanoi Martin. Hän muisti Lizzien sanat. "Minä olen sairas mies — oh, en ruumiiltani! Sairas on minun sieluni, minun aivoni. Minulta näyttävät hävinneen kaikki arvot. Minä en välitä mistään. Jos sinä olisit käyttäytynyt tällä tavalla muutamaa kuukautta aikaisemmin, olisi kaikki ollut toisin. Nyt se on liian myöhäistä."
"Ei se ole liian myöhäistä", huudahti Ruth. "Minä näytän sinulle. Minä annan todistuksia sinulle, että minun rakkauteni on voimistunut, että se on suurempaa ja arvokkaampaa minulle kuin minun oma luokkani ja kaikki, mikä on minulle kalleinta. Kaikki mikä on kalleinta porvarilliselle käsitystavalle, minä hylkään halveksien. Minä en enää pelkää elämää. Minä jätän isäni ja äitini ja annan nimeni tulla pilkkasanaksi ystäväini huulilla. Minä tahdon tulla sinun luoksesi juuri nyt, vapaassa rakkaudessa, jos niin haluat, ja olen ylpeä ja iloinen saadessani olla luonasi. Jos minä olen pettänyt rakkauden, minä tahdon nyt rakkauteni vuoksi pettää kaiken, mikä pakotti minut tekemään tuon ensimmäisen petoksen."
Hän seisoi hänen edessään loistavin silmin.
"Minä odotan, Martin", hän kuiskasi — "odotan sinun hyväksymistäsi.
Katso minuun!"
"Se on suurenmoista", ajatteli Martin katsellen häntä. "Ruth on saavuttanut sitä, mitä häneltä on kokonaan puuttunut. Kohonnut lopultakin todellisena naisena porvarillisen sovinnaisuuden raudankovien lakien yläpuolelle. Se oli suurenmoista, loistavaa ja ihastuttavaa." Ja kuitenkin, mikä häntä itseään vaivasi? Hän ei tuntenut olentonsa värähtävän eikä lämpenevän kaikesta tuosta. Se oli ihailtavaa ja suurenmoista vain ajatella. Hetkenä, jolloin hänen olisi pitänyt leimahtaa tuleen, hän kylmästi ihaili häntä. Hän ei sydämessään tuntenut liikutusta. Hän ei tuntenut kaihoavansa häntä. Ja taas hän muisti Lizzien sanat.
"Minä olen sairas, hyvin sairas", hän sanoi epätoivoisin ilmein. "Minä en tiennyt, ennen kuin nyt, kuinka sairas minä olen. Jotakin on kuollut minussa. Minä olen aina rakastanut elämää, enkä minä suinkaan luullut, että minä joskus saisin siitä kylläkseni. Elämä on täyttänyt minut niin, ettei minussa ole sijaa millekään toiveelle. Jos voisin toivoa jotakin, toivoisin minä nyt sinut omakseni. Sinä näet, miten sairas minä olen!"
Hän nojasi päätänsä taapäin ja sulki silmänsä; ja kuten itkevä lapsi unohtaa surunsa nähdessään auringon säteitten leikkiä kyyneleisen silmäteränsä läpi, niin Martinkin unohti sairautensa, Ruthin läsnäolon, kaikki, katsellessaan sitä uhkeaa kasvullisuutta, jonka läpi aurinko valoi hohdettaan ja joka sai muodon ja säteili hänen luomiensa alla. Tuo vihreä lehvistö ei ollut tyyni ja rauhoittava. Auringon loisto oli liian kirkas ja pistävä. Se koski, kun hän siihen katseli, ja hän katseli kuitenkin — hän ei tiennyt, miksi.
Hän tuli omaksi itsekseen taas kuullessaan lukon salvan rasahtavan. Ruth oli siirtynyt ovelle.
"Miten minä pääsen ulos?" hän kysyi melkein itkien. "Minua pelottaa."
"Oh, suo minulle anteeksi!" huudahti Martin seisaalleen hypäten. "Minä en ole oma itseni, tiedäthän. Minä unohdin, että sinä olet täällä." Hän vei kätensä päähänsä. "Katsos, vika on täällä. Minä saatan sinut kotiin. Me kuljemme palvelijain käytävästä. Kukaan ei meitä näe. Laske alas harsosi, eikä sinun tarvitse mitään pelätä."
Ruth puristi lujasti hänen käsivarrestaan heidän astuessaan alas huonosti valaistuja, kapeita portaita.
"Nyt minä kyllä pääsen yksin", sanoi Ruth heidän tultuaan katukäytävälle koettaen samalla vetää kättänsä pois hänen käsivarreltaan.
"Ei, ei; minä saatan sinut kotiin", vastasi Martin.
"Ei, älä tee sitä", väitti Ruth. "Se on tarpeetonta."
Uudestaan hän koetti vapauttaa kätensä. Martinin uteliaisuus hetkeksi heräsi. Nyt kun ei ollut mitään hätää, Ruth pelkäsi. Hän näytti melkein epätoivon vimmalla pyrkivän vapaaksi hänestä. Martin ei nähnyt siihen mitään syytä ja luuli sen johtuvan hermostumisesta. Siksi hän yhä piti hänen kättään ja asteli hänen sivullansa. Heidän päästyään puoli kadun väliä hän näki erään pitkätakkisen miehen pujahtavan erääseen porttikäytävään. Kulkiessaan ohi hän heitti sinne silmäyksen ja huolimatta ylöskäännetystä kauluksesta tunsi Ruthin veljen Normanin.
Kävellessään Ruth ja Martin juttelivat sangen vähän keskenään. Ruth oli mykistynyt, Martin turtunut. Kerran Martin virkahti, että hän aikoi taas lähteä Etelän merille, ja kerran Ruth puhui pyytäen anteeksi, että oli tullut hänen luokseen. Siinä kaikki. Ero ovella oli aivan sovinnainen. He puristivat kättä, sanoivat hyvää yötä, ja Martin nosti hattua. Kun ovi sulkeutui, hän sytytti sikarin ja lähti takaisin hotelliin. Kun hän tuli porttikäytävän kohdalle, jonne Norman oli pujahtanut, hän pysähtyi ja katsoi sinne hymyillen.
"Hän valehteli", hän sanoi ääneen. "Hän koetti uskotella minulle, että hän oli suuria uskaltanut, ja koko ajan hän kuitenkin tiesi, että veli, joka hänet oli tuonut, odotti häntä takaisin." Hän purskahti nauruun. "Oh, se poroporvari! Kun minä olin tyhjä, en minä ollut kelvollinen näyttäytymään hänen sisarensa seurassa. Kun minulla on pankkitili, hän itse tuo hänet minulle."
Kun hän kääntyi menemään, eräs kiertolainen kulki samaan suuntaan ja kerjäsi häneltä hänen selkänsä takana.
"Kuulkaa, herra, voitteko antaa minulle viisikolmattaisen yösijaa varten?" kuuluivat sanat.
Mutta eivät nuo sanat, vaan ääni sai Martinin käännähtämään. Seuraavana hetkenä hän oli tarttunut Joen käteen.
"Muistatkos, kun me erottiin Hot Springsissä!" sanoi toinen. "Minä sanoin, että me vielä tapaisimme. Minä tunsin sen luissani, ja tässä me nyt olemme."
"Sinä näytät hyvinvoivalta", sanoi Martin ihaillen, "ja sinä olet lihonut."
"Olenpa tietenkin." Joen kasvot säteilivät. "Minä en koskaan tiennyt, mitä elämä oli, ennen kuin lähdin maailmalle. Minä olen kolmekymmentä naulaa raskaampi ja voin kerrassaan mainiosti. Silloin ennen muinoin minä sain lakkaamatta raataa kuin villitty. Kiertäminen huvittaa minua suunnattomasti."
"Mutta etsit kuitenkin itsellesi yösijaa", pisti Martin nuhtelevasti, "ja yö on aika kylmä".
"Huh! Etsit yösijaa?" Joe pisti kätensä taskuunsa ja veti sen ulos täynnä pientä rahaa. "Tämä kasvaa kuin villitty uutta vesaa", hän kehaisi. "Sinä näytit vain niin hyvältä, ja siksi minä iskin sinuun kiinni." Martin nauroi ymmärtävästi.
"Sillähän sinä saat monta hutikkaa", hän huomautti. Joe pisti rahat takaisin taskuunsa.
"Se ei ole minulle mieleen", hän virkahti. "Ei se enää minulle maista, vaikkei minua siitä estä muu kuin oma haluttomuuteni. Minä en ole ollut juovuksissa kuin yhden ainoan kerran sen jälkeen kuin erosimme, ja sekin sattui odottamatta, kun otin naukun tyhjään vatsaan. Kun minä raadoin kuin juhta, minä join myös kuin juhta. Kun minä elän kuin ihminen, minä juon kuin ihminen — tuikku silloin tällöin, kun mieli tekee, siinä kaikki."
Martin sopi hänen kanssaan, että he tapaisivat huomenna, ja meni sitten hotelliin. Hän pysähtyi toimistoon katselemaan laivojen aikatauluja. Mariposa lähtisi Tahitiin viiden päivän kuluttua.
"Soittakaa huomenna ja tilatkaa minulle ensi luokan hytti", hän sanoi kirjanpitäjälle. "Ei kannella, vaan alhaalla ylähangan puolella — ei, alahangan. Muistakaa — alahangan! Parasta on, että kirjoitatte sen muistiin."
Päästyään huoneeseensa hän painui vuoteeseen ja nukkui kuin viaton lapsi. Illan tapaukset eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen sisäinen elämänsä oli kuollut kaikille vaikutuksille. Se lämmön kuohahdus, jolla hän oli Joeta tervehtinyt, oli tyyntynyt. Hetkiseksi hänen mielensä oli saanut läikähtämään tämä entinen vaatteitten pesijä, mutta jo keskustellessa hänen kanssaan kaikki oli viilennyt. Ei merkinnyt hänelle yhtään mitään, että hän viiden päivän kuluessa matkustaisi Etelän merille. Niin hän sulki silmänsä ja nukkui säännöllisesti ja rauhallisesti heräämättä kahdeksan tuntia. Levottomuus ei vaivannut häntä. Hän ei muuttanut asentoa eikä uneksinut. Uni toi hänelle mukanaan unohduksen, ja joka aamu, kun hän heräsi, hän tunsi kaipausta, että se oli loppunut. Elämä kiusasi ja ikävystytti häntä, ja aika merkitsi tuskaa.