XXII LUKU
"Kuulepas, Joe", kuului Martinin tervehdys vanhalle työtoverille seuraavana aamuna, "muuan ranskalainen asuu kahdennenkymmenennenkahdeksannen kadun varrella. Hän on hankkinut itsellensä rahaa ja aikoo muuttaa takaisin Ranskaan. Hänellä on sievä, hyvin järjestetty pieni höyrypesula. Siinä on aluksi sinulle, jos sinä tahdot pysähtyä yhteen paikkaan. Tässä, ota tämä, osta hiukan vaatteita ja tule tuon miehen toimistoon kello kymmenen. Katsele tarkkaan pesulaa kaikkine koneineen. Jos sinä pidät siitä ja se on hintansa arvoinen — kaksitoistatuhatta — niin sano se minulle, ja se on sinun. Lähde nyt. Minulla on työtä. Minä tapaan sinut myöhemmin."
"Katso nyt, Mart", sanoi toinen hitaasti kohoavalla harmilla. "Minä tulin tänne tänä aamuna tavatakseni sinua. Ymmärrätkö? En minä tullut tänne etsimään itselleni pesulaa. Minä tulin puhumaan vanhan ystävyyden vuoksi, ja sinä osoitat minulle pesulaa. Minä sanon sinulle, mitä teemme — sinä itse otat tuon pesulan ja menet sen kanssa helvettiin!"
Hän oli juuri hyökkäämäisillään ulos huoneesta, kun Martin tarttui hänen olkapäihinsä pyöräyttäen hänet ympäri.
"Kuule nyt, Joe", hän sanoi, "jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, minä isken sinua kuonoon. Ja vanhan ystävyyden vuoksi minä isken niin, että tuntuu. Ymmärrätkö? — tahdotko, tahdotko?"
Joe iski kiinni ja koetti heittää hänet kumoon, ja kun se ei onnistunut, yritti vapautua toisen rautakourista. Pitäen lujasti otteestaan he pyörivät ympäri huonetta ja horjahtivat kumoon korituolin yli, joka rutisten meni kasaan. Joe oli nyt alla käsivarret levällään, ja Martin painoi polvensa hänen rintaansa vasten. Hän huohotti ja puuskutti, kun Martin vapautti hänet.
"Nyt me puhumme hetkisen", sanoi Martin. "Älä sinä yritä minun kanssani. Minä tahdon ennen kaikkea, että tämä pesulajuttu päättyy. Sitten sinä voit tulla takaisin ja me voimme jutella menneistä muistoista. Minä sanoin sinulle, että minulla on kiire. Katsopas tuota."
Palvelija toi juuri sisään aamupostin, suuren kasan kirjeitä ja aikakauskirjoja.
"Miten voin lukea nämä ja samalla jutella sinun kanssasi? Mene nyt ja järjestä se pesulajuttu, ja sitten me olemme yhdessä."
"Olkoon menneeksi", sanoi Joe hidastellen. "Luulin, että sinä heitit minut nurin, mutta taisin erehtyä. Mutta sinä et pärjää minulle nyrkkeilyssä. Minä olen siinä vankempi."
"Joskus otamme nyrkkeilyhansikkaat, niin saamme nähdä", sanoi Martin hymyillen.
"Varmasti, niin pian kuin minä olen saanut tuon pesulan toimimaan." Joe ojenteli käsiään. "Luuletko, ettei näillä yllä? Sinä tarvitset vain muutamia iskuja."
Martin päästi helpotuksen huokauksen, kun ovi sulkeutui pesulamiehen jälkeen. Hän alkoi karttaa ihmisten seuraa. Joka päivä hän huomasi yhä vaikeammaksi tulla toimeen ihmisten kanssa. Heidän läsnäolonsa häiritsi ja heidän keskusteluyrityksensä suututtivat häntä. He tekivät hänet levottomaksi, ja tuskin hän oli joutunut kosketuksiin heidän kanssaan, kun hän jo keksi kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen heistä rauhaan.
Hän ei voinut lukea postia, vaan runsaan puolituntisen hän lojui tuolilla mitään tekemättä, jolloin epämääräiset, puolivalmiit ajatukset aika ajoin täyttivät hänen tajuntansa — tai oikeammin, pitkien väliaikojen jälkeen hänen sielunsa väreet muodostuivat epäselviksi kuviksi.
Hän kohottautui hiukan ja alkoi silmäillä postia. Oli tullut tusina kirjeitä, joissa pyydettiin hänen omakätistä nimikirjoitustaan — hän tunsi ne ulkonäöltä, oli ammattimaisia kerjuukirjeitä, petturien kirjeitä, kirjeitä hulluilta, jotka pyysivät apua keksiäkseen ikiliikkujan, eräältä mieheltä, joka väitti, että maan pinnan alla on ontto ilmakerros, tai joku maailman parantaja pyysi aineellista tukea voidaksensa ostaa yksinäisen saaren jostakin Kalifornian rannikolta perustaakseen sinne kommunistisen yhdyskunnan. Siinä oli kirjeitä naisilta, jotka etsivät hänen tuttavuuttaan, eikä hän voinut olla hymyilemättä eräälle, johon oli pistetty vuoden kuitti kirkonpenkin vuokrasta osoittamaan lähettäjän järkähtämätöntä uskoa ja kunnianarvoisuutta.
Toimittajat ja kustantajat lähettivät päivittäin hänelle kasoittain kirjeitä, edelliset rukoillen hänen käsikirjoituksiaan, jälkimmäiset hänen kirjojansa — hänen kurjia, häväistyjä käsikirjoituksiaan, joita olivat pitäneet pantissa niin monta kuukautta kaikki, mitä hän sai hengestään irti, voidaksensa toimittaa ne postiin uudelle kiertomatkalle. Tuli odottamattomia shekkejä käsirahoina kustannusoikeudesta englantilaisilta kustantajilta ja käännösoikeuksista kaiken maailman kielille. Hänen Englannissa oleva asiamiehensä ilmoitti niistä ehdoista, joita Saksasta oli saatu kolmen hänen kirjansa kääntämisoikeudesta, ja selitti, että ruotsalaiset käännökset ovat eri asemassa, koska Ruotsi ei kuulu Bernin sopimukseen, vaikka käännökset ovat jo valmistuneet markkinoille. Sitten kyseltiin vielä lupaa kääntää hänen kirjojaan myöskin venäjäksi, joka maa niin ikään oli Bernin sopimuksen ulkopuolella.
Hän otti käteensä suuren kimpun sanomalehtileikkeitä, joita hänen toimistonsa oli hänelle lähettänyt, ja luki itsestään ja suunnattomasta maineestaan, joka kaikki tuntui järjettömältä. Kaikki hänen luomansa tuotteet oli heitetty yleisölle yhtenä ainoana suunnattomana ryöppynä. Siitä näyttikin riippuvan kaikki. Hän oli kerta yrityksellä täydellisesti vallannut yleisön, kuten Kipling oli tehnyt ollessaan jo kuolemaisillaan, ja roskaväki oli joukkosielun herättyä äkkiä alkanut lukea hänen teoksiaan. Martin muisti, miten tämä sama maailman roskajoukko — luettuaan Kiplingiä ja taputettuaan hänelle käsiään — kuitenkaan lopultakaan ymmärtämättä häntä, oli äkkiä muutamia kuukausia myöhemmin hyökännyt hänen päälleen ja raadellut hänet kappaleiksi. Martin hymyili tuolle ajatukselle. Kuka oli hän, Martin Eden, ettei hän joutuisi samanlaisen kohtalon alaiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin? No, hän ilvehtisi tuolle roskajoukolle. Hän olisi poissa Etelämerillä, rakentaisi turvelinnaansa, kauppaisi helmiä ja simpukoita, kiertelisi riuttoja soutuveneellä, pyydystäisi valaita ja hylkeitä, ampuisi villikauriita vuoristossa, jotka ympäröivät Taiohaen laaksoa.
Sinä hetkenä hänelle selvisi, kuinka rajattoman epätoivoinen hänen asemansa oli. Hän näki selvästi, että hän vaelsi Kuoleman varjojen laaksossa. Kaikki elämä hänessä heikentyi, riutui, ja hän liukui hitaasti kohti kuolemaa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän nukkui ja kuinka paljon hänen teki mielensä nukkua. Ennen hän oli vihannut unta. Neljä tuntia unta kahdestakymmenestä neljästä oli tuntunut, että häneltä ryöstettiin neljä tuntia elämää. Silloin hän oli nurissut unesta! Nyt hän nurisi elämästä. Elämä ei ollut hyvä; sillä oli hänen suussaan katkera sivumaku. Siinä oli hänen perikatonsa. Elämä, joka ei ponnistellut elämää saavuttaakseen, solui loppuaan kohden. Kuitenkin jonkinlainen itsesäilytysvaisto hänessä pyristeli vastaan, ja hän tiesi, että hänen täytyi päästä pois. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja ajatteli, että tavarain pakkaaminen oli vaivalloista. Ehkäpä oli parasta jättää se viime hetkeen. Sillä aikaa hän voisi hankkia varustuksia.
Hän pani hatun päähänsä ja asteli asekauppaan, jossa vietti koko aamupäivän ostaen valioaseen, ammuksia ja kalastustarpeita. Ehkä käyttäessä voisi tarvita muitakin varustuksia, mutta se hänelle selviäisi Tahitissa. Hän saisi Australiasta kuitenkin kaikkea, mitä tarvitsisi. Tämä ajatus tuntui tulevaisuudessa lisäävän huvia. Kaikki tekeminen oli epämieluista, ja hän karttoi kaikkea vaivaa. Hän palasi hotelliinsa iloissaan, kun oli päässyt kaikesta ponnistuksesta, ja mielihyvin hän ajatteli, että hänen mukava tuolinsa odottaisi häntä, siksipä häneltä pääsi sisäinen valitus, kun hän huoneeseensa astuessaan näki Joen tuossa mukavassa tuolissa.
Joe oli ihastunut pesulaan. Kaikki oli järjestetty, ja huomenna hän muuttuisi isännäksi. Martin loikoi vuoteellaan ja kuunteli suljetuin silmin toisen juttelua. Hänen ajatuksensa olivat kaukana — niin kaukana, että hän harvoin oli selvillä, että ollenkaan ajatteli. Vain ponnistaen voimiaan hänen onnistui yksikantaan vastata toisen jutteluun. Ja kuitenkin tuo oli Joe, josta hän aina oli pitänyt. Mutta Joe oli liian kiintynyt elämään. Tuon elämänhalun liian äänekkäät ilmaukset kiduttivat Martinin väsynyttä, liian herkkää mieltä. Kun Joe huomautti hänelle, että he jonkun ajan kuluttua toteuttaisivat nyrkkeilyaikomuksensa, hän oli vähällä parahtaa.
"Muista, Joe, hoitaa pesulaa niiden periaatteitten mukaan, jotka sinä suunnittelit Shelley Hot Springsissä", hän sanoi. "Ei ylityötä. Ei yötyötä. Eikä lapsia mankelissa. Ja hyvät palkat."
Joe nyökkäsi ja veti esille muistikirjansa.
"Katsopas tänne. Minä kirjoitin nämä säännöt valmiiksi ennen aamiaista tänä aamuna. Mitäs ajattelet näistä?"
Hän luki ne ääneen, ja Martin hyväksyi samalla kiusaantuneena ajatellen, milloin Joe lähtisi tiehensä.
Hän heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Hitaasti palasi elämän todellisuus hänen mieleensä. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Joe: oli ilmeisesti hiipinyt tiehensä, kun hän oli nukahtanut. Sepä oli Joelta hienotunteista, hän ajatteli. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui uudestaan.
Seuraavina päivinä Joella oli liian paljon puuhaa laittaessaan pesulaa kuntoon ehtiäkseen vaivata häntä; ja vasta lähdön edellisenä päivänä oli sanomalehdissä uutinen, että hän lähtisi matkalle Mariposassa. Eräänä päivänä, jolloin itsesäilytysvaisto voimakkaimpana kohotti päätään, hän meni lääkärin tutkittavaksi. Mitään vaivaa ei hänessä löydetty. Hänen sydämensä ja keuhkonsa julistettiin virheettömiksi. Jokainen elin, niin paljon kuin tohtori tiesi, oli terve ja toimi säännöllisesti.
"Teitä ei vaivaa mikään, herra Eden", hän selitti — "teissä ei ole pienintäkään vikaa. Te olette terveytenne kukoistuksessa. Minä suorastaan kadehdin teidän terveyttänne. Se on verraton. Katsokaapas rintaa! Siellä ja vatsassanne teillä on erinomaisen terveytenne salaisuus. Ruumiinrakenteenne puolesta te olette yksi tuhannesta — kymmenestä tuhannesta. Ellei mitään tapaturmaa satu, te voitte elää satavuotiaaksi."
Ja Martin tiesi, että Lizzien asiantuntemus oli ollut oikea. Ruumiillisesti hän oli terve. Hänen "ajatuskoneistonsa" oli mennyt piloille, eikä sitä voinut parantaa muuten kuin matkustamalla Etelämerille. Mutta nyt olikin tapahtunut muutos, sillä kun tuli aika lähteä, hänellä ei ollutkaan halua. Etelämeret eivät ihastuttaneet häntä enää enempää kuin porvarillinen sivistyselämäkään. Eron ajatus ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, mutta eron tuottama touhu tuntui väsyttävän hänen ruumistaan. Ehkä tuntuisi paremmalta, jos hän olisi jo laivassa ja matkalla.
Viimeisenä päivänä odotti ankarin koetus. Luettuaan lehdistä hänen lähdöstään Bernard Higginbotham, Gertrude ja koko perhe tulivat sanomaan jäähyväisiään, samoin Hermann von Schmidt ja Marian. Sitten oli asioita toimitettava, laskuja maksettava ja ikuinen reportterien joukko vastuksina. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset Lizzie Connollylle iltakoulun ovella ja riensi matkaan. Hotellissa hän tapasi Joen, jolla oli ollut liian paljon hommaa pesulassaan voidaksensa tulla aikaisemmin. Se oli viimeinen ponnistus, ja Martin piteli tuolinsa käsinojista ja kuunteli ja jutteli hänelle puolisen tuntia.
"Sinä käsität, Joe", hän sanoi, "ettet sinä ole sidottu tuohon pesulaan. Siinä ei ole mitään kahleita. Sinä saat myydä sen milloin haluat ja käyttää rahat. Heti, kun väsyt ja mielesi alkaa tehdä matkalle, anna sen mennä. Menettele siten kuin luulet tulevasi onnellisemmaksi."
Joe pudisti päätänsä.
"Ei enää mitään matkoja minulle, kiitoksia vain. Kiertäminen on kyllä hyvä, lukuunottamatta erästä seikkaa — tyttöjä. En voi sitä auttaa, että olen naisten mies. En voi tulla toimeen ilman heitä, mutta kierrellessä on tultava toimeen ilman. Minä olen ollut tansseissa ja seuroissa ja kuullut naisten naurua ja nähnyt heidän valkeita vaatteitaan ja hymyileviä kasvojaan — ah! Minä sanon sinulle, sellaisina hetkinä minä olin suorastaan helvetissä, kun kaikki on ollut niin kaukaista minulle. Rakastan tanssia ja juhlia ja kulkua kuutamossa ja muuta sellaista aivan liiaksi. Sopivin on minulle pesula, ja komeat dollarit minä pistän taskuuni. Minä olen nähnyt jo tytön, juuri eilen illalla, ja minusta nyt jo tuntuu, että minä sangen pian menen hänen kanssaan naimisiin. Olen vihellellyt koko päivän sitä ajatellessani. Hän on oikea kaunotar, ja hänen silmänsä ovat suloisemmat ja äänensä lempeämpi kuin mitä olen ikinä nähnyt ja kuullut. Minä olen hänelle luotu, muista minun sanoneeni. Sano, mikset sinä mene naimisiin, vaikka sulia on rahaa kuin roskaa? Sinä voisit saada hienoimman tytön koko maassa."
Martin pudisti päätään ja hymyili, mutta syvimmässä sydämessään hän ihmetteli, miksi kukaan mies koskaan tahtoi mennä naimisiin. Se näytti hänestä aivan hullulta ja käsittämättömältä.
Mariposan kannelta hän näki juuri laivan irtautuessa Lizzie Connollyn piiloittelevan väkijoukon selän takana. "Ota hänet mukaasi", iski mieleen ajatus. "Helppoa on olla ystävällinen. Hän tulee äärettömän onnelliseksi." Hetkisen se kiihotti kuin kiusaus, mutta seuraavassa hetkessä se muuttui kauhuksi. Silmittömästi hän säikähti tuota ajatusta. Hänen väsynyt sielunsa huusi vastaan. Melkein tuskasta huutaen hän siirtyi pois kaiteen luota ja mutisi: "Mies, sinä olet liian sairas, sinä olet liian sairas!"
Hän pakeni hyttiinsä, jossa piileskeli, kunnes laiva oli päässyt avomerelle. Ruokasalissa päivällisellä hän huomasi, että hänelle oli varattu kunniapaikka kapteenin oikealla puolella, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hänelle selvisi, että hän oli matkustajista suurin ja huomatuin. Mutta missään laivassa ei ole koskaan matkustanut ketään suurmiestä, joka olisi tuntenut suurempaa tyytymättömyyttä koko olemuksessaan. Iltapäivän hän vietti suljetuin silmin kannella tuolissa, melkein aina nukkuen, ja illalla hän meni aikaisin vuoteeseen.
Toisena päivänä toinnuttuaan meritaudista ilmestyi koko matkustajaan joukko kannelle, ja kuta enemmän hän heitä katseli, sitä vähemmän hän heistä piti. Mutta samalla hän tiesi tekevänsä heille vääryyttä. He olivat hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, hän pakotti itsensä tunnustamaan, mutta tunnustuksensa hetkenä hän teki rajoituksensa — hyviä ja ystävällisiä, kuten kaikki ylempäin luokkain edustajat, joiden sielu oli ahtaalle rajoitettu ja henkinen elämä köyhä ja tyhjä, kuten kaikkien heidän vertaistensa. He ikävystyttivät hänet kuoliaaksi puhuessaan hänelle, sillä heidän pinnallinen ajatusmaailmansa oli niin täynnä tyhjyyttä. Samalla nuorten suuriääninen ilo ja liiallinen tarmo sai hänet kauhun valtaan. He eivät koskaan pysyneet hiljaa, heittivät herkeämättä renkaita ja kiekkoa, kiertelivät herrastellen ympäri tai hyökkäsivät kaiteelle huutaen ja kirkuen katsomaan pyöriäisten hyppyjä tai lentokalojen kaarteluja.
Hän nukkui paljon. Aamiaisen jälkeen hän etsi tuolinsa, kädessään aikakauskirja, jonka loppuun hän ei koskaan päässyt. Painetut sivut väsyttivät häntä. Häntä hämmästytti, että ihmisillä oli niin paljon kirjoittamista, ja hämmästyessään hän nukahti tuoliinsa. Kun vaskikello herätti hänet lounaalle, häntä harmitti, että täytyi sen verran piristää itseään. Valveillaolemisessa ei ollut mitään, mikä saattoi tyydyttää.
Kerran hän oikein koetti herätä unitaudistaan ja meni kokkaan seurustellakseen merimiesten kanssa. Mutta merimiespolvi näytti kokonaan muuttuneen sen jälkeen kun hän oli elellyt keulakannen alla. Hän ei voinut keksiä sukulaisuutta näissä tyhmännäköisissä, eläimellisissä olennoissa härkämäisine järkineen. Hän joutui epätoivoon. Ylhäällä ei kukaan välittänyt Martin Edenistä hänen itsensä vuoksi, eikä hän voinut palata enää niiden luo, jotka ennen olivat välittäneet. Hän ei välittänyt heistä. Hän ei voinut sietää heitä paremmin kuin tyhmiä ensiluokan matkustajia tai reipasta nuorta väkeä.
Elämä oli hänelle kuin voimakas, valkea valo, joka kiusaa sairaan väsyneitä silmiä. Jokaisena selvän tajunnan hetkenä elämä loisti ja välkehti hänelle joka puolelta. Se kidutti — kidutti sietämättömästi. Ensi kertaa elämässään Martin matkusti ensimmäisessä luokassa. Ollessaan laivoissa merellä hän oli aina asunut kokassa, välikannella tai pimeissä syvyyksissä, joissa hiiliä säilytetään. Niihin aikoihin kiivetessään ahtaita rautaportaita, joissa joka hetki oli niskansa taittaa, hän oli usein nähnyt vilahdukselta matkustajia, jotka viileissä, vaaleissa pukimissaan eivät tehneet mitään muuta kuin huvittivat itseään koettaen pingoitetuilla varjostimilla suojautua tuulelta ja päivänsäteiltä, jolloin lakkaamatta varpaillaan olevat palvelijat täyttivät heidän pienimmätkin toiveensa ja vihjauksensa, eikä hänestä tuo valtakunta, jossa he liikkuivat, voinut olla mikään muu kuin paratiisi. Mutta tässä hän nyt oli, suurin matkustaja koko laivalla, koko tämän ihanuuden keskellä ja istui kapteenin oikealla puolen ja kuitenkin turhaan ja kaihoten kyseli, eikö hänen kadottamansa paratiisi sittenkin ollut tuolla kokkakannen alla tai hiilisäiliöissä. Hän ei ollut löytänyt uutta, eikä hän enää voinut löytää vanhaakaan.
Hän koetti virkistää mieltänsä ja keksiä jotakin, joka häntä huvittaisi. Hän lyöttäytyi upseerien seuraan, mutta iloitsi päästessänsä heistä eroon. Hän keskusteli neljännen perämiehen kanssa, joka oli aatteellinen mies ja alkoi heti kääntää häntä sosialismiin pistäen lopuksi hänen käteensä tukun lentolehtisiä ja kiihotuskirjallisuutta. Hän kuunteli, kun mies selitteli orjanoppiaan, ja hän mietti väsyneesti omaa nietzscheläistä elämänfilosofiaansa. Mutta mitä arvoa sillä kaikella itse asiassa oli? Hän muisti erään Nietzschen hullun lausunnon, jolloin tämä hullu mies oli epäillyt totuutta. Ja kuka voi sanoa? Ehkäpä Nietzsche oli ollut oikeassa. Ehkäpä ei missään ollut mitään totuutta, ei totuutta totuudessa — ei olemassakaan mitään totuutta. Mutta hänen ajatuksensa väsyi pian, ja hän oli tyytyväinen saadessaan laahustaa tuoliinsa ja uinahtaa.
Niin onneton kuin hän laivassa olikin, tuli vielä lisäksi uusi onnettomuuden aihe. Entäs sitten, kun laiva saapuu Tahitiin? Hänen täytyisi mennä maihin. Hänen olisi pakko huolehtia matkatavaroistaan, saada paikka jossain kuunarissa, joka lähtee Marquesasiin, ja toimittaa tuhat muuta tehtävää, joita oli inhottavaa ajatella. Kun hän joskus kuin salaa sukelsi selvään ajatukseen, hän huomasi, millainen hirvittävä vaara häntä uhkasi. Tosiasia oli, että hän häilyi Kuoleman varjojen laaksossa, ja vaara oli siinä, ettei hän yhtään pelännyt. Jos hän olisi pelännyt, olisi hän alkanut taas matkansa elämää kohden. Kun hän ei pelännyt, hän ajelehti yhä syvemmälle haamujen valtakuntaan. Vanhat tutut elämän ilmiöt eivät häntä ihastuttaneet. Mariposa oli nyt pasaatituulten vyöhykkeessä, ja tuulten vihellys ja kohahtelu hänen ympärillään ärsytti häntä. Hän siirsi tuolinsa tyyneen vapautuakseen tämän entisten päiväin ja öiden iloisen ystävän syleilyltä.
Sinä päivänä, jolloin laiva ehti tyyniin seutuihin, Martin oli onnettomampi kuin koskaan ennen. Hän ei voinut enää nukkua. Uni oli hänet kyllästänyt, ja väkisinkin hänen täytyi nyt pysyä valveilla ja kestää elämän huikaisevaa valoa. Hän kierteli levotonna ympäri. Ilma oli iljettävän kostea ja raskas, eivätkä sadekuurotkaan sitä puhdistaneet. Elämän tuska jomotti sietämättömästi. Hän käveli ympäri kannella, kunnes sekin kiusasi, ja hän istui tuolille, josta taas pakotti itsensä liikkeelle. Ponnistaen hän viimein pääsi aikakauskirjansa loppuun ja lamasi laivan kirjastosta useita runoteoksia. Mutta ne eivät vanginneet häntä.
Hän viipyi myöhään kannella päivällisen jälkeen, mutta se ei häntä auttanut, sillä kun hän meni alas, ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Kaiken lievityksen oli elämä kieltänyt häneltä. Se oli liikaa. Hän koetti lukea. Yksi näistä teoksista oli Swinburnen. Hän loikoi vuoteellaan selaillen lehtiä, kunnes äkkiä huomasi lukevansa mielenkiinnolla. Hän lopetti säkeistön, koetti lukea edelleen, mutta palasi uudestaan siihen. Hän laski kirjan alaspäin auki rinnalleen ja alkoi miettiä. Siinä se oli — nyt se selvisi! Ihme, ettei se ennen ollut johtunut mieleen! Tämä oli kaiken tarkoitus; hän oli ajelehtinut tällä tavalla kaiken aikaa, ja nyt Swinburne näytti hänelle onnellisen tien vapauteen. Hän kaipasi lepoa, ja täällä lepo odotti häntä. Hän katseli ikkuna-aukkoa. Kyllä, se oli kyllin suuri. Ensimmäisen kerran hän pitkiin aikoihin tunsi itsensä onnelliseksi. Vihdoinkin hän oli keksinyt parannuskeinon sairaudelleen. Hän otti kirjan käteensä ja luki säkeistön hitaasti ääneen:
"Kun liiat elontoiveet ja pelon jättää saan, ma jumalia kiitän unohtain riemut maan. Niin loppuu kaikki kerta, ei kuollut nousta voi. Käy virta kohti merta, se levon sille soi."
Hän katsahti uudestaan avoimeen ikkunaan. Swinburne oli vihdoinkin antanut hänelle avaimen. Elämä oli paha — tai oikeammin se oli tullut pahaksi, sietämättömäksi. "Ei kuollut nousta voi". Tuo säe herätti hänen sielussaan syvän kiitollisuuden tunteen. Se oli elämän kaikkeuden suurin hyvä työ. Kun elämä muuttui tuskaiseksi kyllästymiseksi, oli kuolema valmis hyväillen häivyttämään sen ikuiseksi uneksi. Mutta mitä hän odotti? Oli aika lähteä.
Hän nousi ja pisti päänsä ulos avoimesta aukosta ja katseli alas maidonvalkeaan kuohuun. Mariposa oli syvään lastattu, ja riippuen käsistänsä hänen jalkansa ulottuisivat veteen. Hän saattaisi pulskahtaa äänettömästi. Kukaan ei kuulisi. Kuohut pirskuivat hänen kasvoihinsa ja kostuttivat niitä hyväillen. Suola maistui hänen huulillaan, ja se maistui suloiselta. Hän mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa joutsenlaulunsa, mutta häivytti nauruun tuon ajatuksen. Ei ollut aikaa. Hän halusi liian kiihkeästi päästä.
Sammutettuaan valon hytistä, ettei se kavaltaisi häntä, hän työntyi jalat edellä ulos aukosta. Hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni, ja hän pakottautui takaisin hivuttaaksensa toisen käden sivullansa ulos. Laivan keinunta auttoi häntä, ja hän oli ulkona käsistään riippuen. Kun hänen jalkansa koskettivat veteen, hän päästi irti. Hän oli veden maidonvalkeassa kuohussa. Mariposan kylki kulki hänen ohitsensa kuin musta seinä, jossa siellä täällä oli valoaukkoja. Sen vauhti varmaankin oli suurimmillaan. Melkein ennen kuin hän tiesi, hän oli jo perän kohdalla, uiden rauhallisesti vaahtoisissa mainingeissa. Pyöriäinen keksi hänen valkoisen ruumiinsa, ja hän nauroi ääneen. Jokin oli siepannut siitä palan, ja kirvely muistutti hänelle, miksi hän oli siellä. Nämä viimeiset puuhat olivat saaneet hänet unohtamaan sen. Mariposan valot tuikkivat etäältä yhä himmeämpinä, ja siellä hän yhä uiskenteli kaikessa rauhassa, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uida tuhannen mailin päässä olevaan rantaan.
Siinä ilmeni koneellinen elämisen vaisto. Hän lakkasi uimasta, mutta sinä hetkenä, jolloin hän tunsi veden nousevan suunsa yläpuolelle, kädet syöksyivät voimakkaasti ulos kohottaen häntä ylös. Elämänhalu, hän ajatteli, ja tuota ajatusta seurasi ivallinen hymy. No niin, hänellä oli halu — kyllin voimakas tahto, että hän viimeisenä yrityksenään hävittäisi itsensä ja lakkaisi olemasta.
Hän kääntyi lepäämään selällään keinuvalla pinnalla. Hän katseli hiljaisiin tähtiin tyhjentäen samalla ilman keuhkoistaan. Nopealla, voimakkaalla käsien ja jalkojen liikkeellä hän kohotti olkapäänsä ja puolen rintaansa veden yläpuolelle. Sen tarkoitus oli antaa painunnalle vauhtia. Sitten hän jättäytyi menemään ja painui liikkumattomana kuin valkoinen kuvapatsas mereen. Hän veti keuhkoihinsa vettä syvään ja harkitusti aivan kuin ihminen tahtoessaan tulla nukutetuksi. Kun häntä tukehdutti, alkoivat hänen kätensä ja jalkansa vaistomaisesti toimia ja toivat hänet uudestaan pinnalle tähtien kirkkaaseen valoon.
Tahto elää, hän ajatteli halveksien, koettaen turhaan olla hengittämättä ilmaa särkyviin keuhkoihinsa. No, hänen tuli koettaa uudestaan. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa — täytti ne hyvin täyteen. Tämä varasto veisi hänet kauas alas. Hän käännähti lähtien uimaan alas pää edellä, uiden kaikin voimin ja ponnistaen koko tahdollaan. Syvemmäksi ja syvemmäksi hän painui. Hänen silmänsä olivat auki, ja hän katseli aavemaisia, fosforinhohtoisia valonvälkkeitä hyökkäilevien merieläinten silmistä. Uidessaan hän toivoi, etteivät ne hyökkäisi kiinni, sillä silloin voisi hänen tahtonsa voima lannistua. Eivätkä ne hyökänneet, ja hänellä oli aikaa tuntea kiitollisuutta tästä elämän viimeisestä suosionosoituksesta.
Alas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin väsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän oli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen päässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti kätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen tahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan hillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset hänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten tuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka väreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on elämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen isku, jonka elämä voi hänelle antaa.
Hänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä kouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että sen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian syvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli suloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät häntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli? Se tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella — tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja nopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli kaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella. Ja jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi. Hän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän lakkasi tietämästä.