XVII LUKU
Martin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana ensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä paitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta saatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja kaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi rintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne tangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin "pakkasi" ne. Tähän työhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille asettaminen.
Se oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa. Ylhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin pukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa miellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi. Suunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat liukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä höyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se lämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat. Rauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli kelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille tarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen kuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla, mutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he kiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli tehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli sekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö piloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan täsmällisyyden ja erehtymättömyyden.
Ei ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen tuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli ainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki, mikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen. Hänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä sen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan olivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari oli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen käsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä ketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi kuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin monta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli osuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti laskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä sielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä aikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän auringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen tulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla vilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.
Hiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät vettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että vesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos kaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman itsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä; mutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin ajatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi liittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan. Mahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että hän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin kiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun hän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle mennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.
"Tämä on helvetti, eikös olekin?" virkahti Joe kerran.
Martin nyökkäsi, mutta samalla häntä harmitti. Tuo huomautus oli ollut kerrassaan turha ja tarpeeton. He eivät puhuneet työskennellessään. Keskustelu johti heitä pois työstä, kuten nytkin, koska Martin teki harhavedon, jonka vuoksi oli pakotettu tekemään vielä kaksi ylimääräistä vetoa, ennen kuin sai väärän poimun korjatuksi.
Perjantaiaamuna pesukone kävi kiivaasti. Kahdesti viikossa heidän oli pestävä hotellin liinoja, lakanoita, tyynynpäällisiä, sänkypeitteitä, pöytä- ja lautasliinoja. Saatuaan nämä valmiiksi heidän tuli tarttua uudestaan "houkutuskappaleihin". Se oli hidasta työtä, arkaa ja monimutkaista, eikä Martin sitä oppinut niin helposti. Sitä paitsi, sitä ei edes saanut harjoitella. Erehdykset olivat turmiollisia.
"Katsopas tätä", sanoi Joe kohottaen ohutta liivinsuojustinta, jonka hän olisi helposti voinut rutistaa nyrkkiinsä. "Polta tämä, ja se tekee kahdenkymmenen dollarin loven palkkaasi."
Martin ei polttanut sitä, vaan hellitti lihastensa jännitystä, vaikkakin hermojännitys kohosi korkeammalle kuin koskaan ennen, ja hän kuunteli mielihyvällä toisen loiskutusta, kun tämä valkaisi sellaisia ihastuttavia esineitä, joita käyttävät vain ne naiset, joiden ei itsensä tarvitse niitä pestä. "Houkutuskappaleet" vaivasivat Martinia painajaisena lakkaamatta ja samoin myös Joeta. Ne olivat juuri nuo "houkutuskappaleet", jotka ryöstivät heiltä jokaisen säästetyn lepominuutin. He puuhasivat nytkin koko päivän niiden kimpussa. Kello seitsemän he joutuivat mankeloimaan hotellin liinoja. Kello kymmenen, kun hotellin vieraat jo vetelivät suloisia unia, nuo kaksi pyykkimiestä yhä hikoilivat "houkutuskappaleitten" parissa puoleen yöhön, yhteen ja ylikin. Kello puoli kaksi he vihdoin lopettivat.
Lauantaina olivat kuitenkin kaikki "houkutuskappaleet" ja muutkin ihmeellisyydet valmiina, ja työ loppui kello kolme.
"Et suinkaan sinä aio lähteä pyörällä seitsemänkymmenen mailin matkalle Oaklandiin kaiken tämän kukkuraksi?" kysyi Joe, kun he istuivat portailla ja vetelivät muutamia voitonriemuisia savuja.
"Täytyy kuitenkin", kuului vastaus.
"Minkä vuoksi — jonkun tytön?"
"Ei, vaan säästääkseni kaksi ja puoli dollaria. Minun täytyy uudistaa muutamia kirjoja lainastossa."
"Miksi et lähetä niitä pakettina? Sehän maksaisi vain viisikolmatta molemmin päin."
Martin mietti.
"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän", esitteli toinen. "Sinä tarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin haljetakseen turvonneet."
Hän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja sekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten pelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota inhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt lauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja masentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli tupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja yksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen riemunsakin näytti surulliselta.
"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan", hän sanoi surullisesti. ".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon, että minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat kuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta. Mutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä. Sinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu hölmö!"
"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?" kysyi Martin.
"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin väsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä olin kipeänä — lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli kuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa."
"Se oli ihanaa!" hän kertasi unelmoiden.
Martin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt. Varmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen mailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian pitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan. Hän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään ajatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti. Siihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että Joe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan roskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen vuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun Joeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja laskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen ymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä hän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen jälkeen, mutta nukahti se kädessä.
Niin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä erotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä ympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti aineita pesuaineeksi.
"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään", hän selitti. "Minun täytyy juoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu."
Toinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän jatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys saavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi hetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan. Martinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa silmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja ajattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka tiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka tiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen huonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki jumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat tylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän oli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin, kuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse väreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut hänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet saaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä ja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen näkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli suljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän kadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua unohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa maanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.
Kolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä tukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Toimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen selvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti "Merilaulut" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki parhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten kauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta itseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin luki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja innottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin vakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen oli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän oli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa tuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa muodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta. Hän olisi polttanut "Merilaulunsa" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa olisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen. Konehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä pesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten pesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.
Hän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin kirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli ottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. "Luulenpa, että lähden katsomaan, mitä Joe hommailee", hän puheli itseään viekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei ollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi ollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi unohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta kiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta lähemmäksi kapakkaa hän tuli.
"Minä luulin, että sinä olit vesipoika", kuului Joen tervehdys.
Martin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja täytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.
"Älä lörpöttele siitä koko iltaa", hän sanoi hiomattomasti.
Toinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa, vaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.
"Nyt minä voin sinua odottaa", hän sanoi töykeästi, "mutta pidä kuitenkin kiirettä."
Joe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.
"Työ teki sen, eikö niin?" kysyi Joe.
Martin kieltäytyi keskustelemasta tästä asiasta.
"Se on oikeata helvettiä, minä tiedän sen", jatkoi toinen, "mutta siitä huolimatta minua harmittaa, että sinä jätät pois vesipojan tavat, Mart. Kas niin, terve!"
Martin joi äänetönnä antaen vain määräyksiä ja kiukutellen kapakoitsijalle, jolla oli vetiset siniset silmät ja jakaus keskellä päätä ja joka näytti maaseudun tolvanalta.
"On kerrassaan häpeällistä, miten ne antavat meidän raataa, saatanat", virkkoi Joe. "Ellen minä saisi juoda, minä tulisin hulluksi ja pistäisin tuleen koko hökötyksen. Ainoa, joka ne pelastaa, on tämä juominen, sen voin sanoa sinulle."
Mutta Martin ei vastannut. Vielä muutamia ryyppyjä, ja hän alkoi tuntea huumauksen kihisten leviävän aivoihinsa. Ah! se oli elämää — ensimmäinen elämän tuulahdus, mitä hän oli hengittänyt kolmeen viikkoon. Hänen unelmansa palasivat. Mielikuvitus vapautui pimeästä komerostaan ja kiehtoi häntä läikehtivällä kirkkaudellaan. Hänen sisäisen näkemyksensä peili oli hopeankirkas, hohtaen, säteillen ja kimallellen tuhansista kuvitelmista. Kauneus ja elämän ihmeet kulkivat käsi kädessä hänen kanssaan ja kaikki voima oli hänen. Hän koetti kertoa niistä Joelle, mutta Joella oli omat näkemyksensä, joiden sisältönä oli, että hän pakenee tuon kamalan pesulan orjuudesta ja perustaa oman suuren pesulaitoksen kaikkine koneineen.
"Minä sanon sinulle, Mart, ettei minun pesulassani ole työssä mitään kakaroita — ei, niin totta kuin. Eivätkä ne saa panna rikkaa ristiin enää kuuden jälkeen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? Siellä tulee olla koneita ja apulaisia kylliksi, että saadaan kaikki valmiiksi määrättyinä työtunteina, ja Mart auttaa minua! Minä teen sinusta koko roskan ylijohtajan." Siinä oli johtava aihe. "Minä rupean raittiiksi ja säästän rahaa pari vuotta — säästän ja sitten…"
Mutta Martin kääntyi pois jättäen hänet kertomaan suunnitelmistansa kapakoitsijalle, kunnes tämä arvon herra kutsuttiin tarjoamaan juotavaa parille maanviljelijälle, jotka Martinin kutsua seuraten olivat astuneet sisään. Martin tarjosi jokaiselle, joka sattui paikalle, maalaisen rengille, hotellin tallimiehelle ja puutarha-apulaiselle, kapakoitsijalle ja kevytjalkaiselle maankiertäjälle, joka livahti sisään varjona ja liehuen käytti hyväkseen kapakan antimia.