XVIII LUKU
Maanantaiaamuna valitti Joe hirveästi nähdessään ensimmäisen pestäväksi lähetetyn vaateläjän.
"Minä sanon", hän alkoi.
"Älä puhu minulle!" kivahti Martin.
"Minä olen pahoillani, Joe", hän sanoi, kun he lähtivät päivälliselle.
Kyyneleet nousivat toisen silmiin.
"Kaikki hyvin, vanha veikko", Joe hymyili. "Me olemme helvetissä emmekä voi auttaa itseämme. Ja sinä tiedät, että minä pidän aika lailla sinusta. Siksi tämä kiusaa minua. Alusta lähtien olemme me mainiosti tulleet toimeen yhdessä."
Martin pudisti päätä.
"Jätetään kaikki", ehdotti Joe. "Heitetään hiiteen koko roska ja lähdetään maantienkiertäjiksi. Minä en ole koskaan koettanut sitä, mutta se lienee toki hiton helppoa. Eikä mitään tehtävää. Ajattelehan — ei mitään tehtävää! Minä olin kipeänä kerran, lavantaudissa, sairashuoneessa, ja se oli ihanaa. Toivon, että tulisin taas kipeäksi."
Viikko vieri verkalleen. Hotelli oli täynnä, ja ylimääräiset kimput "houkutuskappaleita" soluivat heille lakkaamatta. He tekivät kerrassaan ihmeitä. He heiluivat myöhään yöhön sähkövalossa, hotkivat ruokansa ja alkoivat työnsä jo puoli tuntia ennen aamiaista. Martin ei enää ottanut kylmiä kylpyjä. Joka hetki samaa aherrusta, ja Joe oli mestarillinen ajan vartija, tarkaten hetkiä huolellisesti, koskaan hukkaamatta ainoatakaan, laskien niitä, kuten saituri kultakolikolta, raataen kuin työhullu, kuumeinen kone, jota auttoi toinen kone, joka oli kerran pitänyt itseänsä Martin Edeninä, ihmisenä.
Mutta Martin kykeni ajattelemaan vain harvoina hetkinä. Ajatusten kammiot olivat suljetut, laudat vedetyt ikkunoihin, ja hän oli kuin niiden varjomainen vartija. Hän oli varjo. Joe oli oikeassa. He olivat molemmat varjoja, ja tämä oli työn ja vaivannäön tulinen pätsi. Vai oliko se unta? Joskus, kun hän tässä höyryävässä ja kihisevässä kuumuudessa antoi raskaan silitysraudan liukua vaikeitten hörtylöiden yli, hänestä tuntui, että se kaikki oli unta. Vähän ajan kuluttua, tai ehkäpä vasta tuhannen vuoden päästä hän heräisi pienessä huoneessansa, jonka pöydässä oli mustepilkkuja, ja ottaisi esille kirjoituksensa siitä, mihin oli ne edellisenä päivänä jättänyt. Tai ehkä tämä uni loppuisi siten, että heräisi vahdinvaihtoon, jolloin hänet herätettäisiin pienessä hytissänsä keulakannen alla ja hän astuisi paikallensa pyörän ääreen, jossa viileä kuuman vyöhykkeen pasaatituuli tunkeutuisi läpi hänen ruumiinsa. Tuli lauantai ja sen ontto voitonhetki kello kolme. "Luulenpa, että menen ja otan lasin olutta", sanoi Joe oudolla, yksitoikkoisella äänellä, joka kuvasi hänen suunnatonta väsymystään viikon lopussa.
Martin näytti äkkiä heräävän. Hän avasi keittiön takaoven, otti esille pyöränsä, voiteli sen ja asetti vaihteen oikeaan. Joe oli puolitiessä matkalla kapakkaan, kun Martin ajoi ohi kumartuneena yli ohjaustangon polkien voimakkaassa tahdissa ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen päätöksestään antaa pyörän kiitää mäet ja tasaiset tällä seitsemänkymmenen mailin matkalla kuumuudesta ja pölystä huolimatta. Hän nukkui Oaklandissa sen yön ja sunnuntaina ajoi saman matkan takaisin. Ja maanantaiaamuna hän alkoi lopen uupuneena uuden viikon työn. Mutta hän oli pysynyt raittiina.
Viides viikko meni ja kuudes, joina hän lakkaamatta raatoi kuin kone, sielussaan vain pieni elonkipinä, heikosti säteilevä säkene, joka johti häntä jokaisen viikon lopussa kiitämään pyörällänsä sataneljäkymmentä mailia. Mutta se ei ollut lepoa. Se oli yliluonnollisen konemaista, ja se auttoi sammuttamaan hänen sielussaan senkin ainoan kipinän, joka sinne oli jäänyt entisestä elämästä. Seitsemännen viikon lopussa hän aikomattaan seurasi Joeta kapakkaan, jossa hän hukutti elämänsä ja löysi uuden maanantaiaamuun asti.
Taas hän seuraavan viikon lopussa ajoi tuon sadan neljänkymmenen mailin matkan hävittääksensä liian suuren ponnistuksen tuottaman puutumuksen vielä suuremmalla ponnistuksella. Kolmannen kuukauden lopussa hän meni Joen kanssa kolmannen kerran kapakkaan. Hän unohti ja eli taas, ja eläessään hän näki selvemmässä valaistuksessa, millaisen eläimen hän oli tekemässä itsestään, ei juonnin, vaan työn avulla. Juominen oli tulos, ei syy. Se seurasi luonnonlain välttämättömyydellä tuota työtä, kuten yö päivää. Hän ei koskaan pääsisi korkeuksiin muuttumalla kuormajuhdaksi, kuului viskyn kuiskaus hänen sielussaan, ja hän nyökkäsi myöntävästi. Visky oli viisas. Se kertoi salaisuuksia itsestään.
Hän pyysi kynän ja paperia, tilasi juotavaa kaikille, ja sillä aikaa kun he joivat hänen terveydekseen, hän kumartui kapakkapöytää vasten ja kirjoitti:
"Sähkösanoma, Joe", hän sanoi. "Lue se."
Joe luki sen juopuneen veisaavalla mahtipontisuudella. Hän katsahti toiseen nuhtelevasti, kyynelten kohotessa silmiin ja juostessa poskia pitkin.
"Et suinkaan tahtone lähteä minun luotani, Mart?" hän kysyi toivottomana.
Martin nyökkäsi ja kutsui muutaman vetelehtijän luokseen lähettääkseen hänet viemään sähkösanomaa.
"Odota!" mutisi Joe käheästi. "Anna minun ajatella."
Hän piti kiinni myymäläpöydästä, koska hänen jalkansa nytkähtelivät hänen aliansa, ja Martinin käsivarsi oli tukien hänen ympärillään, kun hän mietti.
"Muuta tuo kahdeksi pesulaitoksen mieheksi", hän sanoi äkkiä. "Katso, anna minun muuttaa se."
"Minkä vuoksi sinä aiot lähteä?" kysyi Martin.
"Samasta syystä kuin sinäkin."
"Mutta minä voin mennä merille, vaan sinä et."
"Vaikka", kuului vastaus. "Mutta minä voin lähteä maankiertäjäksi aivan hyvin." Martin katsoi häneen hetkisen tutkivasti ja huudahti: "Kunniani kautta, luulenpa, että olet oikeassa! Parempi maankiertäjäkin kuin työjuhta. Katsopas, mies, sinä tahdot elää, ja se on enemmän kuin mitä olet koskaan ennen ymmärtänyt."
"Minä olin kerran sairashuoneessa", korjasi Joe. "Se oli ihanaa.
Lavantauti — enkö ole sinulle kertonut?"
Sillä aikaa kun Martin muutti toisen pesumiehen sijalle "molemmat pesumiehet" Joe jatkoi:
"Minun ei koskaan tehnyt mieleni juoda, kun olin sairashuoneessa. Ihmeellistä, eikö totta? Mutta kun minä olen raatanut kuin orja koko viikon, minun pitää päästä pieneen hiprakkaan. Oletteko koskaan kuulleet, että kokit juovat kuin helvetit — ja samoin leipurit? Se johtuu työstä. Heidän täytyy. Näytä, anna minun maksaa puoli sähkösanomasta."
"Siitä minä sinut vapautan", tarjosi Martin. "Tulkaa kaikki, niin saatte tuikun murheeseen", huudahti Joe, kun toiset olivat asettuneet pöydän ympärille pelaamaan.
Maanantaiaamuna Joe oli suunniltaan jännittävästä odotuksesta. Hän ei välittänyt pikku-ukkojen jyskytyksestä päässä, eikä häntä työ huvittanut. Monia hetkiä livahti huomaamatta ohi, sillä aikaa kun niiden huolimaton vartija seisoi ikkunan edessä tuijottaen auringonpaisteeseen ja puihin.
"Katsopas tuonne!" hän huudahti. "Tuo on kaikki minun! Se on vapautta. Minä voin painua levolle noiden puiden alle ja maata sata vuotta, jos haluan. Ah, tule, Mart, lähdetään heti paikalla! Mitä hyödyttää odottaa hetkeäkään kauempaa? Tuolla on maa, jossa ei ole mitään tehtävää — ja minulla on lippu sinne, mutta ei takaisin, hitto soikoon!"
Muutamia minuutteja myöhemmin, kun Joe tunki likaisia vaatteita koneeseen, hän keksi hotellin omistajan paidan. Hän tunsi sen merkistä, ja äkillisen vapaudenriemunpuuskassa hän heitti sen lattialle ja tallasi sitä jaloilla.
"Toivoisin, että itse olisit siinä, sinä paksupäinen hollantilainen!" hän huusi. "Tässä paidassa minun kantapäitteni alla! Tästä saat, ja tästä, ja tästä, sinä kirottu saatana! Hillitkää minua! Minä tallaan sen liiskaksi!"
Martin nauroi ja jatkoi työtään. Tiistai-iltana saapuivat uudet pesijät, ja viikon loppuosa kulutettiin heidän opettamiseen. Joe istui ja selitti pesutapojansa, mutta työtä hän ei juuri enää tehnyt.
"Ei tippaakaan", hän virkahti — "ei niin tippaakaan! Ne voivat korventaa minut, mutta ei sittenkään. Työ ei ole minua varten, kiitoksia paljon! Minulle kuuluvat nyt syötetyt vasikat ja vihreäin puiden varjot. Pinnistäkää pois, te orjat! Se on oikein. Pinnistäkää ja hikoilkaa! Ja kun te kuolette, te mätänette yhtä hyvin kuin minäkin, mitä väliä sillä siis on, miten elää! — häh? Sanokaa minulle, mitä hyödyttää koko touhu?"
Lauantaina he saivat tilinsä, ja heidän tiensä erosivat.
"Ei kai hyödytä pyytää sinua muuttamaan mieltäsi, antamaan palttua merelle ja lähtemään minun kanssani?" kysyi Joe toivottomana.
Martin pudisti päätä. Hän seisoi pyöränsä vieressä valmiina hyppäämään satulaan. He pudistivat kättä, ja Joe puristi hetkisen lujasti ja sanoi:
"Me tapaamme toisemme vielä, Mart, ennen kuin kuolemme. Sen minä tunnen luissani ja munaskuissani. Hyvästi, Mart, voi hyvin. Minä pidän sinusta kuin helvetistä, tiedäthän!"
Hän seisoi allapäin keskellä tietä, katsoen, kunnes Martin oli kääntynyt mutkan taakse ja kadonnut näkyvistä.
"Hän on oikea kultamuru, tuo poika", hän mutisi — "oikea kultamuru".
Sitten hän nahjusti tietä pitkin vesisäiliön luo, jossa puolisen tusinaa tyhjäntoimittajia odotti tavarajunan kulkua.