XIX LUKU
Ruth omaisinensa oli palannut, ja kun Martin oli kotiutunut Oaklandiin, tapasivat he usein toisensa. Suoritettuaan loppututkintonsa ei Ruth enää jatkanut tutkintolukuja, ja kun Martin oli työllä uuvuttanut sekä sielunsa että ruumiinsa, ei hän ollenkaan kirjoittanut. Tämä antoi heille tilaisuuden seurustella ahkeraan toistensa kanssa, jota tilaisuutta heillä ei ollut ennen ollut, ja heidän kiintymyksensä kypsyi nopeasti.
Aluksi ei Martin ollut tehnyt mitään muuta kuin levännyt. Hän nukkui pitkiä unia ja vietti aikaansa ajatellen ja laiskotellen. Hän oli kuin ihminen, joka vähitellen tointuu vaikeasta sairaudesta. Ensimmäisenä heräämisenmerkkinä hän huomasi tuntevansa taas mielenkiintoa päivän sanomalehtiin. Sitten hän alkoi lukea, keveitä novelleja ja runoja, ja kun vielä oli muutamia päiviä kulunut, hän oli jo suinpäin hautautunut kauan laiminlyömäänsä Fiskeen. Hänen verraton terveytensä ja voimakas ruumiinsa sai uutta elämää, ja pian hän tunsi omistavansa nuoruuden jäntevyyden ja reippauden olemuksessaan.
Ruth osoitti ilmeisesti pettymystä, kun Martin aikoi merelle toiselle pitkälle matkalle heti, kun oli kylliksi levännyt.
"Miksi teidän tekee sinne mieli?" hän kysyi.
"Raha", kuului vastaus. "Minun täytyy hankkia sotatarpeita alkaakseni uuden yrityksen toimittajia vastaan. Raha on tärkein tekijä sodassa, ainakin minun sodassani — raha ja kärsivällisyys."
"Mutta jos kysymys on vain rahoista, miksi ette jäänyt pesulaitokseen?"
"Siksi, että se laitos oli tehdä minut eläimeksi. Sellainen liian ankara työ pakottaa ihmisen juomaan."
Ruth tuijotti häneen kauhistunein katsein.
"Tarkoitatteko te…?" hän kysyi.
Martinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa avomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä, mitä ikinä sitten tapahtuisikin.
"Tarkoitan", hän vastasi. "Juuri niin. Useita kertoja."
Ruth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.
"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan menetellyt niin."
"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin pesulassa", naurahti Martin katkerasti. "Työ on tärkeä olemassa. Se on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat, ja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on olemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa työn hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran merelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen takaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla. Siitä minä olen aivan varma."
Ruth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena huomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli ollut.
"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä — 'Työn alentava vaikutus' tai
'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä."
He eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin kaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän oli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla, oli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän järkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen aiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja ymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen. Siihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset saada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren miehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien erehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka vasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä hän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja rakkauden kaipuu.
He pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat ääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka kohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen, uhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat niitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, — pohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler ja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet sellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.
Martin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa selvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut Martinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen vertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen, sillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin fyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen silmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka ei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona suurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla paljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin päätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä. Loppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän näki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja vaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he yhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa monien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin avain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän erikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen rintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he taas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän kauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo mielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he lukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät, tai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla pitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla, jossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin hienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja aina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth, iloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja ponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät riippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.
"Minä tahtoisin neuvoa pikku tyttöäni olemaan varovainen", Ruthin äiti varoitti eräänä iltana.
"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta se on mahdotonta. Hän ei ole…"
Ruth punastui, mutta se oli neitseellisyyden punaa, joka oli lehahtanut hänen kasvoillensa hänen puhuessaan ensi kerran elämän pyhistä asioista äidin kanssa, jota hän piti yhtä pyhänä.
"Sinun arvoisesi", täydensi äiti hänen lauseensa.
Ruth nyökkäsi.
"En tahtonut sanoa juuri niin, mutta eihän hän ole. Hän on karkea, raaka, voimakas — liian voimakas. Hän ei ole…"
Hän epäröi eikä voinut jatkaa. Oli aivan uutta keskustella äidin kanssa tällaisesta asiasta. Ja taaskin äiti täydensi hänen ajatuksensa.
"Hän ei ole viettänyt puhdasta elämää, sinä kai tahdoit sanoa." Ruth nyökkäsi taas, ja taas karahtivat hänen kasvonsa punaisiksi.
"Sitä juuri", hän myönsi. "Eihän se ole hänen syynsä, mutta hän on leikkinyt niin paljon…"
"Loassa?"
"Niin, loassa. Ja hän pelottaa minua. Joskus hän suorastaan kauhistuttaa minua, kun hän kertoo tuolla keveänhuolettomalla tavalla tapauksista, joissa hän on ollut mukana — aivan kuin niissä ei olisi mitään pahaa. Mutta onhan niissä pahaa, eikö olekin?"
He istuivat käsi toisen vyötäröllä, ja syntyneen äänettömyyden aikana äiti hyväili hänen kättään odottaen.
"Mutta hän kiinnostaa minua tavattomasti", jatkoi Ruth. "Jollakin tavalla hän on minun suojattini. Sitten hän on myös minun ensimmäinen poikaystäväni — ei sentään oikeastaan ystävä; paremminkin suojatti ja ystävä yhdistettynä. Joskus taas, kun hän pelottaa minua, minusta tuntuu kuin hän olisi verikoira, jonka olen ottanut leikkikalukseni, kuten jotkut amatsoonineitoset, ja hän riuhtoo kovasti ja irvistelee hampaillaan säiky telien minua, että pääsisi irti."
Taas hänen äitinsä odotti.
"Hän kiinnostaa minua luultavasti samalla tavalla kuin verikoira. Ja hänessä on kuitenkin paljon hyvää, mutta samalla hänessä on paljon, josta minä en voi pitää … toiselta puolen. Näethän, että minä olen ajatellut. Hän kiroilee, hän tupakoi, hän juo, hän on tapellut; hän on itse sanonut sen minulle, ja hänestä se on hauskaa — niin hän sanoo. Hän on kaikkea sitä, mitä mies ei saisi olla — mies, jonka minä tahtoisin ottaa", hänen äänensä aleni kuiskaukseksi "miehekseni. Hän on sitä paitsi liian roteva. Minun prinssini pitää olla pitkä, solakka ja tumma — notkea ja oikein viehättävä prinssi. Ei. Ei ole vaaraa, että rakastuisin Martin Edeniin. Se olisi pahin kohtalo, joka osakseni voisi langeta."
"Mutta en minä juuri siitä oikeastaan tahtonut puhua", vastasi hänen äitinsä epävarmasti. "Oletko sinä ajatellut häntä? Hän on niin sopimaton joka suhteessa, ja otaksupas nyt, että hän rakastuisi sinuun."
"Mutta hän on jo … rakastunut!" Ruth huudahti.
"Sitä saattoi odottaa", puheli rouva Morse lempeästi. "Kuinka voisi kukaan, joka sinut tuntee, olla rakastumatta sinuun?"
"Olney vihaa minua!" huudahti Ruth kiivaasti. "Ja minä vihaan Olneytä. Minä olen aina kuin kissa, kun hän on lähettyvillä. Minusta tuntuu, että minun täytyy olla ilkeä hänelle, ja jos minun joskus onnistuu vapautua tuosta tunteesta, hän on kuitenkin ilkeä minulle. Mutta minä olen onnellinen Martin Edenin kanssa. Ei kukaan ole rakastanut minua ennen — ei kukaan mies, tarkoitan, sillä tavalla. Ja on ihanaa tulla rakastetuksi… sillä tavalla. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, äitikulta. Ihanaa on tuntea, että sinä olet oikea ja todellinen nainen." Hän kätki kasvonsa äidin helmaan ja nyyhkytti: "Sinä ajattelet, että minä olen kauhea puhuessani näin, tiedän sen, mutta minä olen rehellinen ja sanon, mitä tunnen."
Rouva Morsen oli vallannut syvä surumielisyys ja onnen tunne. Hänen lapsukaisensa, joka oli filosofian kandidaatti, oli iäksi mennyt, mutta sijalle oli ilmestynyt naiseksi kypsynyt tytär. Koe oli onnistunut. Outo tyhjyys Ruthin luonteessa oli täytetty, täytetty ilman vaaroja ja seikkailuja. Tuo karkea merimies oli ollut välikappaleena, ja vaikka Ruth ei rakastanut häntä, oli Martin kuitenkin herättänyt hänet tietoiseksi hänen naisellisuudestaan.
"Hänen kätensä vapisee", tunnusti Ruth kasvot yhä kainosti kätkettyinä. "Se on melkein huvittavaa ja järjetöntä, mutta minun tulee sääli häntä. Ja kun hänen kätensä värähtelevät liiaksi ja hänen katseensa on liian loistava, silloin minä läksytän häntä hänen entisestä elämästään ja miten hän on lähtenyt väärälle tielle korjatakseen kaiken, mitä on itseään vastaan rikkonut. Mutta hän jumaloi minua, minä tiedän sen. Hänen silmänsä ja kätensä eivät valehtele. Se tekee minut aivan kuin täysikasvuiseksi, kun sitä ajattelen. Silloin minusta tuntuu, että olen saanut jotakin, joka oikeudella on minun omaani, — joka tekee minut toisten tyttöjen kaltaiseksi… ja … ja nuoreksi naiseksi. Ja sitten minä tiedän, etten ollut heidän kaltaisensa ennen, ja tiedän, että se suretti sinua. Sinä luulit, ettet sinä antanut huomata tuota rakasta suruasi, mutta minä huomasin sen ja minä tahdoin 'korjata sen', kuten Martin Eden sanoo."
Se oli pyhä hetki äidin ja tyttären välillä, ja heidän silmänsä olivat kosteat, kun he keskustelivat puolihämärässä, Ruth viattomana ja rehellisenä, hänen äitinsä myötätuntoisena, vastaanottavana ja kuitenkin tyynenä selittäen ja johtaen.
"Hän on neljä vuotta sinua nuorempi", hän sanoi. "Hänellä ei ole mitään paikkaa maailmassa. Hänellä ei ole asemaa eikä tuloja. Hän on epäkäytännöllinen. Rakastuneena sinuun hänen tulisi kaiken järjen ja viisauden mukaan tehdä jotakin, joka oikeuta taisi häntä ajattelemaan naimisiin menoa sen sijaan, että hän nyt uinailee noissa vähäpätöisissä jutuissaan ja lapsellisissa unelmissaan. Martin Eden tuskin pääsee koskaan kohoamaan. Hän ei voi suhtautua vakavasti vastuunalaisuuteen ja miehen työhön, kuten sinun isäsi on tehnyt tai kuten meidän ystävämme herra Butler. Martin Eden ei varmaankaan tule koskaan ansaitsemaan rahaa. Ja tämä maailma on kuitenkin järjestetty niin, että raha on välttämätön onnelle — oh, en minä tarkoita noita suunnattomia rikkauksia, mutta sellaista varallisuutta, joka suo riippumattoman ja säädyllisen aseman. Hän... hän ei ole koskaan puhunut?"
"Ei halaistua sanaa. Hän ei ole edes yrittänyt, mutta jos hän koettaisi, minä en antaisi hänen puhua, koska minä en rakasta häntä."
"Minä olen iloinen siitä. En voisi nähdä tyttäreni, minun ainoan tyttäreni, joka on niin puhdas ja tahraton, rakastuvan sellaiseen mieheen kuin hän. Maailmassa on jaloja miehiä, jotka ovat puhtaita ja tahrattomia ja miehekkäitä. Odota niitä. Sinä tapaat sellaisen jonakin päivänä, sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, ja sinä olet onnellinen hänen kanssaan, kuten sinun isäsi ja minä olemme olleet. Ja sitä paitsi on eräs asia, joka sinun aina tulee pitää mielessäsi…"
"Niin, äiti."
Rouva Morsen ääni oli hyvin hiljainen ja vieno, kun hän sanoi: "Se on lapset."
"Minä… minä olen ajatellut niitä", tunnusti Ruth, ja muistaessaan niitä ihmeellisiä ajatuksia, jotka olivat joskus kiihkeinä täyttäneet hänen mielensä, hän sävähti punaiseksi neitseellisestä kainoudesta, kun hänen täytyi puhua sellaisista asioista.
"Ja ne ovat juuri nuo lapset, jotka tekevät Martin Edenin mahdottomaksi", jatkoi rouva Morse harkitusti. "Heidän perintönsä täytyy olla puhdas, mutta pelkään, että hän ei ole puhdas. Sinun isäsi on kertonut minulle merimieselämästä ja … ja sinä ymmärrät."
Ruth puristi äitinsä kättä myöntävästi, tuntien, että hän todellakin ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä oli jotakin epämääräistä, kaukaista ja kauheata, joka oli ulkopuolella hänen tajuntansa rajojen.
"Sinä tiedät, etten minä tee mitään kertomatta sinulle", hän alkoi. "Sinun täytyy vain joskus kysyä minulta, kuten tänään. Minun teki mieleni puhua, mutta minä en tiennyt, miten. Se on väärää kainoutta — minä tiedän, että se on sitä — mutta sinä voit sen tehdä minulle helpoksi. Joskus, kuten tänään, sinun täytyy kysyä minulta — sinun täytyy antaa minulle tilaisuus. Oi, äiti, sinäkin olet nainen!" hän huudahti ihastellen heidän noustessaan ylös ja hänen seistessään suorana äidin edessä ja koettaessaan hämärän läpi katsoa hänen silmiinsä, samalla kun hänelle selvisi outo ja suloinen yhtäläisyys heidän välillään. "Minä en olisi ikinä voinut ajatella sinua tällä tavalla, ellei meillä olisi ollut tätä keskustelua. Minun täytyi oppia ymmärtämään, että minä olin nainen käsittääkseni, että sinäkin olet nainen."
"Naisia me olemme molemmat", vastasi hänen äitinsä vetäen häntä lähemmä suudellakseen häntä. "Me olemme molemmat naisia", hän kertasi, kun he astuivat käsi toisen vyötäröllä ulos huoneesta sydän täynnä äskensyntynyttä lämmintä toveruuden tunnetta.
"Meidän pikku tyttärestämme on tullut täysi nainen", sanoi rouva Morse miehelleen tuntia myöhemmin.
"Se merkitsee", vastasi mies katsoen pitkään vaimoonsa — "se merkitsee, että hän on rakastunut."
"Ei, vaan että hän on rakastettu", kuului hymyilevä vastaus. "Koe on onnistunut. Hän on vihdoinkin herännyt."
"Silloin meidän pitää vapautua siitä miehestä", sanoi herra Morse reippaasti ja päättävästi, kuin olisi sovittu jostakin liikeasiasta.
Mutta hänen vaimonsa pudisti päätänsä. "Se ei ole tarpeellista. Ruth sanoo, että hän lähtee merille muutaman päivän kuluttua. Kun hän palaa takaisin, ei Ruth ole täällä. Me lähetämme hänet Klara-tädin luo. Ja sitä paitsi, vuosi Idässä, ilmanalan vaihdos, uudet ihmiset, ajatukset ja kaikki ovat juuri sitä mitä hän tarvitsee."