XX LUKU
Halu kirjoittaa oli vastustamattomalla voimalla vallannut Martinin vielä kerran. Kertomuksia ja runoja syntyi suunnattomat määrät hänen aivoissaan, ja hän pani niiden aiheita muistiin sen ajan varalta, jolloin hän voisi antaa niille lopullisen muodon. Mutta hän ei kirjoittanut. Tämä oli hänen lyhyt loma-aikansa; sen hän oli päättänyt omistaa levolle ja rakkaudelle, ja hän onnistui molemmissa suhteissa. Pian hän uhkui voimaa ja elämänhalua, ja hänen tavatessaan joka päivä Ruthin tämä tunsi, kuten ennen, miten voima ja terveys virtasi häneen.
"Ole varovainen", hänen äitinsä huomautti vielä kerran. "Minä pelkään, että sinä tapaat Martin Edeniä liian usein."
Mutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien päivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän olisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka tapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille oli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta kiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin kaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon seurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan erilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja keimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään mitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo huulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin lakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut kokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän oli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut kiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi rakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla tavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty ajanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä, enimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän rukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei myöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta viattomuutta.
Oppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla laineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että kun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa alkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä tekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja asioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se oli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen tilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka pelata tehokkaasti.
Niinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua rakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä ollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli valinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli osasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut ilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja, yksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei tiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle. Hänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään sanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa viehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien sukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä hän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut hänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut ruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen arvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa olivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat olleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat kuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito. Siksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä hänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä kiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin rakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen sielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia tuosta rakkaudesta — hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät kädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta ruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni pitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin suloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti tuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan näillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla kaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.
Kieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin vaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen kätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän tiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän kätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa; mutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät mukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui sopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä tilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja ja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta kirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita päähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen teki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi kuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen helmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi heidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa menneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja tavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt olivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet häntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän rakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen asti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma suljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton vetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä peloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth koskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni häntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon lähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.
Kerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet hämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.
"Mikään ei voi sitä auttaa", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. "Ja sitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä minulle."
"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja", kuului Martinin vastaus. "En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on vain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat oikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia muunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se on lomi-lomi. Se saa aikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia asioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta."
Tuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth huokasi syvään.
"Se on niin hyvää", hän sanoi.
Hän puhui uudestaan puolta tuntia myöhemmin kysyen: "Eikö teitä väsytä?"
Kysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän uinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen kuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja kun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.
Ruth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.
"Minä nukuin päivälliseen asti", hän sanoi. "Te paransitte minut täydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin."
Martinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja jo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto Browningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty, tehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen Ruth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin "Yhteiskuntaoppiin", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei voinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin että hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä äärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen siitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena kuukautena. Hänellä oli "Portugalilaiset rakkaussonetit" mielessään kirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat teokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.
Ne monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti muovaillen "Rakkaussikermäänsä", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän sai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui kirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti Ruthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia lupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin päänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana, että he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa, joka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä mukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa loikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen "vapaista aineista".
Kuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä tähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan mielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä, niin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin, toinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää kevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei huomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja kuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä, tuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa, tuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo edeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.
Hänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa saattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän, ja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan. Voima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä yhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa purressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut hänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili. Martin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta tuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde nojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin — heikko, puolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan sai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen heilahdus? Ruth ei sitä tiennyt — hän ei koskaan saanut tietää. Hän tiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha tuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth tehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi hänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi edelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi mukavampi.
Se oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus antautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan tyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa vaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä pyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian ihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun heittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen tajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että peräsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä antautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti estäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle rannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous särkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua herättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi kaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat lahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten, meren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtia hän rinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.
Kun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat veneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä tehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä ilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen tuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla kun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän oli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää veljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko elämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin purjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan ollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen nupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä pelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa kääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata häntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja vielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli oikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi enää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä harvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he olisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus oli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut häneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet eroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän ymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.
Hurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma itsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi käydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi, kieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli ajautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi, toisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean surumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi päättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi Martinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi kaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka hän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään voisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti tuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen hänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä. Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli todellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos tilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen sukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi äärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin suuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan, miten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi, ettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla Martinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan, erikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi hänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut äidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi luotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi vasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.