XXI LUKU
Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä. Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli, ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.
Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä, kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat sellaista osaksensa saada.
Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa. Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen edessään.
"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.
Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.
"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"
"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."
"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren yllä."
Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle — hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.
Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä, mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.
Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä, joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan. Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.
Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia. Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.
"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.
"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä — ensimmäisestä silmänräpäyksestä, kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee ilosta sekaisin."
"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin… rakas", kuiskasi
Ruth huoattuaan syvään.
Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi sitten:
"Ja sinä — milloin sinä ensi kerran tiesit?"
"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."
"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun minä … kun minä suutelin sinua."
"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."
"Ja sinä?" kysyi Martin.
"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun… kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait minut rakastamaan itseäsi?"
"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."
"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan", virkahti Ruth hajamielisesti.
"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"
"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en tiennyt, millaista tämä oli."
Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen, sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.
"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin haluamme."
"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle."
"Anna minun puhua se hänelle", sanoi Martin reippaasti. "Minä luulen, ettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin jollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa kaiken muun. Ja ellemme me…"
"Mitä?"
"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme voittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian paljon."
"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä", sanoi Ruth miettivästi.
Martinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti, mutta sen sijaan hän sanoi: "Rakkaus on suurinta maailmassa."
"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt, kun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy olla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain lapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut."
"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken onnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme toisissamme."
"Mutta se on mahdotonta!" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä liikkeellä hänen syleilystään. "Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet ollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on … on…"
Hänen äänensä värähteli ja sammui.
"On vaimo jokaisessa satamassa", täydensi Martin. "Sitäkö sinä tarkoitat?"
"Sitä", vastasi Ruth hyvin hiljaa.
"Mutta se ei ole rakkautta." Hän puhui varmalla asiantuntemuksella. "Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden hengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana. Tiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua kiinni?"
"Kiinni!"
"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin … rakkaudesta sinuun."
"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli mahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta."
"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua", vastasi Martin. "Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi rakkauteni."
"Ja kuitenkin olet ollut merimies", väitti Ruth.
"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni."
"On kuitenkin ollut naisia … muita naisia — oh!"
Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta — siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi. Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis — kuten hänen omansa. Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään, sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle. Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.
"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten silmänsä ja katsoen häneen — "neljä vuotta vanhempi."
"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.
Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset, huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta ja elämän raskasta todellisuutta.
He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon siinä oli.
Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon, ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa. Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi, sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.