XXII LUKU
Rouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär palasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon yksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja loistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle rauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.
"Tiedätkö sinä sen?" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.
Vastaukseksi äidin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja toinen käsi hyväili lämpimästi hänen kiharoitansa.
"Hän ei puhunut mitään", kuului ryöppynä Ruthin huulilta. "Minä en tahtonut, että se tapahtuisi enkä minä olisi koskaan antanut hänen puhua … mutta hän ei vain puhunut."
"Mutta ellei hän puhunut, ei mitään voinut tapahtuakaan, vai voiko?"
"Mutta kuitenkin, siitä huolimatta."
"Herran nimessä, lapsi, mitä sinä lörpöttelet?" hätäili rouva Morse. "En luule ymmärtäväni, mitä kuitenkin on tapahtunut. Mitä se oli?"
Ruth katsahti äitiinsä hämmästyneenä.
"Minä ajattelin, että sinä tietäisit. No, me olemme kihloissa, Martin ja minä."
Rouva Morse nauroi epäillen ja harmistuneena.
"Ei, ei hän puhunut", selitti Ruth. "Hän vain rakasti minua, siinä kaikki. Minä olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Hän vain kiersi kätensä minun ympärilleni. Ja … ja minä en ollut oma itseni. Ja hän suuteli minua, ja minä suutelin häntä. Minä en voinut sitä auttaa. Minun vain täytyi. Ja silloin minä tiesin, että minä rakastin häntä."
Hän vaikeni odottaen äitinsä siunausta ja suudelmaa, mutta rouva Morse vaikeni kylmästi.
"Se oli kauhea tapaus, minä tiedän sen", alkoi Ruth epävarmalla äänellä. "Enkä minä tiedä, kuinka sinä koskaan voit antaa anteeksi minulle. Mutta minä en voinut sitä auttaa. Minä en tiennyt, että minä rakastin häntä, tuohon hetkeen asti. Ja sinun täytyy kertoa isälle minun puolestani."
"Eikö olisi parempi olla kertomatta siitä isälle? Anna minun tavata Martin Edeniä ja puhua ja selittää. Hän kyllä ymmärtää ja vapauttaa sinut."
"Ei, ei!" huudahti Ruth ponnahtaen ylös. "Minä en tahdo tulla vapautetuksi. Minä rakastan häntä, ja rakkaus on äärettömän suloista. Minä menen hänen kanssaan naimisiin — tietysti, jos sinä sallit."
"Meillä on toisia suunnitelmia sinun suhteesi, Ruth rakas, sinun isälläsi ja minulla — oh, ei, ei! Ei niin, että olisimme valinneet sinulle jonkun tai jotain sellaista. Meidän suunnitelmamme eivät ulotu pitemmälle kuin siihen, että sinä menet naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla on jokseenkin sama asema elämässä kuin sinullakin, hyvän ja kunniallisen herrasmiehen kanssa, jonka voit itse valita, kun rakastat häntä."
"Mutta minä rakastan jo Martinia", kuului selvä vastaväite.
"Me emme tahdo millään tavalla vaikuttaa sinun vaaliisi; mutta sinä olet meidän tyttäremme, emmekä me voi nähdä sinun astuvan sellaiseen avioliittoon kuin tämä. Hänellä ei ole muuta kuin karkeutta ja raakaa voimaa tarjottavana sinulle vastalahjaksi siitä, mikä sinussa on hienostunutta ja ihanaa. Hän ei ole millään tavalla sovelias puoliso sinulle. Hän ei voi edes pitää toimeentulostasi huolta.. Meillä ei suinkaan ole hulluja ajatuksia rikkaudesta, mutta hyvinvointi on kuitenkin toinen asia, ja meidän tyttäremme tulee mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka vähintäänkin sitä voi hänelle tarjota, eikä miehen kanssa, joka on pennitön seikkailija, merimies, salakuljettaja ja taivas tietää, mitä kaikkea hän on ollut, — joka kaiken lisäksi on ajattelematon, häilyväinen ja kaikkea vastuuntunnetta vailla." Ruth vaikeni. Hänen täytyi myöntää jokainen sana todeksi. "Hän tuhlaa aikansa kirjoituksiinsa, koettaen saada aikaan jotakin, johon harvinaiset ja lahjakkaat, korkeimman yliopistollisen sivistyksen saaneet miehet ovat kyenneet. Miehen, joka aikoo avioliittoon, tulee valmistua sitä varten. Mutta mitä hän! Kuten olen sanonut ja tiedän sinun myöntävän todeksi, hän on edesvastuuton. Ja kuinka hän ei sitä olisi? Merimiehet ovat sellaisia. Hän ei ole koskaan tottunut olemaan taloudellinen ja tarmokas. Seikkaileva elämä on painanut leimansa häneen. Luonnollisesti se ei ole hänen syynsä, mutta se ei muuta hänen luonnettaan. Ja oletko sinä ajatellut niitä vuosia, jotka hän hillittömänä riehuen on elänyt? Oletko sinä ajatellut sitä, tyttäreni? Sinä tiedät, mitä avioliitto tarkoittaa." Ruth värisi ja painautui lähemmäksi äitiänsä. "Minä olen sitä ajatellut." Ruth odotti pitkään antaakseen ajatuksen kypsyä selväksi. "Ja se on kauheata. Se tekee minut sairaaksi, kun minä sitä ajattelen. Minä sanoin sinulle, että oli kauhea tapaus, että minä rakastuin häneen; mutta minä en voi sitä auttaa. Voisitko sinä olla rakastamatta isää? Samoin on asia minuun nähden. On jotakin minussa, hänessä — en minä tiennyt, että sellaista olisi, ennen kuin tänä päivänä; mutta se on olemassa, ja sen vuoksi minä rakastan häntä. Minä en koskaan ajatellut rakastaa häntä, mutta nyt näet, että minä rakastan", hän lopetti ja heikko riemun värähdys helähti hänen äänessään.
He puhuivat kauan, mutta saattoivat vain päästä siihen tulokseen, että oli odotettava ja annettava ajan kulua.
Samaan tulokseen pääsivät hetkistä myöhemmin samana iltana rouva Morse ja hänen miehensä, kun äiti oli kertonut, miten tytär oli tehnyt tyhjäksi heidän avioliittosuunnitelmansa.
"Toisin saattoi tuskin tapahtuakaan", kuului herra Morsen tuomio. "Tämä merimies oli ainoa mies, jonka kanssa hän joutui lähempään kosketukseen. Ennemmin tai myöhemmin hän kaikissa tapauksissa oli heräävä; ja hän heräsi, ja katso, sillä hetkellä oli saatavilla vain tuo meripoika, ja tietysti Ruth heti rakastui häneen tai luuli rakastuneensa, joka nyt kuitenkin on sama asia."
Rouva Morse otti tehtäväkseen vaikuttaa hitaasti ja varmasti Ruthin mieleen mieluummin kuin käydä pakottamaan häntä. Siihen olisi kylliksi aikaa, sillä Martin ei kykenisi ajattelemaan pitkiin aikoihin naimisiin menoa.
"Anna hänen tavata häntä niin usein kuin hän tahtoo", kuului herra Morsen neuvo. "Mitä enemmän Ruth oppii häntä tuntemaan, sitä vähemmän hän häntä rakastaa, siitä olen varma. Ja toimita hänelle runsaasti vastakohtia. Ota tehtäväksesi kutsua taloon nuorta väkeä, nuoria naisia ja nuoria miehiä — kaikenlaisia nuoria miehiä, sukkelia ja kykeneviä, jotka ovat tehneet jotakin ja myös kykenevät johonkin, miehiä hänen omasta luokastaan — herrasmiehiä. Silloin hän voi arvostella häntä heihin verraten. He näyttävät hänelle, millainen tuo mies on. Ja sitä paitsi, hänhän vain on kaksikymmenyksivuotias poika. Ruth ei ole paljon muuta kuin lapsi. Heidän rakkautensa on vain penikkatautia, josta he kyllä vapautuvat."
Siihen asia jäi. Perhepiirissä pidettiin Martinia ja Ruthia kihlautuneina, mutta sitä ei julkaistu. Perhe ajatteli, ettei se koskaan olisi tarpeellista. Se myös selvään käsitettiin, että kihlausaika tulisi olemaan pitkä. He eivät kehottaneet Martinia tarttumaan johonkin työhön eikä myöskään lakkaamaan kirjoittamasta. He eivät tahtoneet innostaa häntä parantamaan itseään. Ja hän auttoi ja tuki heitä heidän epäystävällisissä toiveissaan, sillä kaikkein kauimpana hänen ajatuksistaan oli tarttua johonkin työhön tai hankkia itsellensä toimi.
"Minä ihmettelen, miellyttääköhän se sinua, mitä olen tehnyt", sanoi Martin Ruthille muutamia päiviä myöhemmin. "Olen päättänyt, että täyshoito sisareni luona tulee liian kalliiksi, ja sen tähden olen päättänyt ruveta itse laittamaan ruokaa itselleni. Olen vuokrannut pienen huoneen Pohjois-Oaklandista — se on tässä lähellä ja siinä on muitakin hyviä puolia — ja minä olen ostanut öljykeittimen, jossa minä laitan ruokani."
Ruth ilostui ikihyväksi. Öljykeitin häntä miellytti aivan erikoisesti.
"Sillä tavalla herra Butler alkoi erinomaisen uransa", hän huomautti.
Martin rypisti kevyesti otsaansa kuullessaan mainittavan tämän merkillisen miehen ja jatkoi:
"Minä panin postimerkit kaikkiin käsikirjoituksiini ja lähetin ne toimittajille uudestaan. Tänään minä muutan, ja huomenna minä tartun työhön."
"Sinä olet hankkinut itsellesi paikan!" huudahti Ruth kavaltaen koko olemuksellaan suunnattoman riemunsa painautuessaan häntä lähelle ja hyväillessään hänen käsiään. "Etkä sinä ole koskaan siitä puhunut minulle! Mitä se on?"
Martin pudisti päätä.
"Minä tarkoitin, että tartun kirjoituksiini." Ilo katosi Ruthin kasvoilta, ja Martin jatkoi vilkkaasti: "Älä tuomitse minua väärin. Tällä kertaa ei ole kysymys loistavista unelmista. Siitä tulee kylmää, proosallista rahahommaa. Se on kuitenkin parempaa kuin lähteä taas merelle, ja minä ansaitsen siinä rahaa enemmän kuin mikään ala voi Oaklandissa tuottaa jollekin vähälahjaiselle miehelle.
"Katsos tämä loma-aika, jota olen pitänyt, on antanut minulle aikaa suunnitella. Minä en ole raatanut henkeä pois ruumiistani, enkä kirjoittanut mitään — en ainakaan julkisuutta varten. Ainoa mitä minä olen tehnyt, on ollut rakastaa sinua ja ajatella. Olen minä kyllä vähän lukenut, mutta se on ollut osa minun ajattelustani, sillä pääasiassa minä olen tutkinut aikakauskirjoja. Olen koettanut ajatella maailmaa sellaisena kuin se on, omaa asemaani siinä ja kaikkia mahdollisuuksiani voittaa siinä kelvollinen asema sinulle. Olen myös lukenut Spencerin teosta 'Filosofia ja tyyli' ja huomannut koko joukon seikkoja, joissa olen tehnyt virheitä — tai oikeammin, mikä on ollut virheellistä minun kirjailijatoimessani ja myöskin siinä, mitä julkaistaan joka kuukausi aikakauskirjoissa.
"Mutta tulos kaikesta — minun ajattelemisestani, lukemisestani ja kirjoittamisestani ja rakkaudestani on — että minä olen päättänyt antautua leipätyöhön. Minä olen päättänyt jättää mestariyritykset sikseen ja tehdä tilapäistyötä — pilajuttuja, sanaleikkejä, päivän kuvia ja leikillisiä runonpätkiä — kaikkea tuota roskaa, josta näyttää olevan niin suuri kysyntä. Onhan olemassa tuhansia liittoja ja sanomalehtiyhtiöitä, jotka tarvitsevat ainesta viikko- ja sunnuntainumeroltansa varten. Minä voin kirjoittaa kaikkea tuota, koska he sitä haluavat, ja ansaitsen siitä hyvän palkan. Onhan vapaita ammatteja, joissa saatetaan ansaita aina neljäsataakin kuussa. En välitäkään saada niin paljoa, mutta minä voin kuitenkin ansaita siksi, että tulen toimeen ja saan runsaasti aikaa itselleni, johon minulla ei olisi tilaisuutta missään toimessa.
"Siten minä säästän aikaa opintoihin ja todelliseen työhön. Noissa vähäpätöisissä yrityksissä minä harjoitan kättäni mestariteoksia varten, ja minä luen ja valmistelen itseäni tuottaakseni kerran jotakin kunnollista. Katsos, joskus minä oikein hämmästyn, miten pitkälle minä olen päässyt! Kun minä ensin aloin kirjoittaa, minulla ei ollut mitään, mistä kirjoittaa, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä kokemuksiani, joita en ymmärtänyt enkä osannut käsitellä. Mutta minulla ei ollut mitään ajatuksia — todellakaan minulla ei ollut. Minulla ei ollut edes sanoja ajatusten ilmaisemiseksi. Kokemukseni olivat pelkkiä tarkoituksettomia kuvia ja kuvasarjoja. Mutta kun minä aloin laajentaa tietojani ja sanavarastoani, minä näin kokemuksissani jotakin muutakin kuin pelkkiä kuvia. Minä kävin tarkastamaan noita kuvia ja huomasin, mihin niitä voisi käyttää. Silloin minä aloin tehdä hyvää työtä ja kirjoitin 'Seikkailun', 'Ilon', 'Ruukun', 'Elämän viinin', 'Katujen viereksijät', 'Rakkaussikermän' ja 'Merilaulut'. Minä voin kirjoittaa enemmänkin sellaisia ja parempiakin, mutta siihen minun täytyy saada aikaa. Minun jalkani ovat nyt varmalla kamaralla. Tilapäistyötä ja tuloja ensin, mestariteokset jälkeenpäin. Näyttääkseni sinulle, minä kirjoitin puolitusinaa pilajuttuja viime yönä pilalehtiä varten; ja juuri kun olin menossa vuoteeseen, valtasi minut ajatus koettaa kirjoittaa trioletteja — leikillisiä nekin — ja tunnissa minä olin kirjoittanut neljä. Niiden tulisi olla arvoltansa dollari kappaleelta. Neljä dollaria ajatusten loppuvälähdyksenä matkalla vuoteeseen.
"Tietysti se kaikki on arvotonta — tyhmää ja arvotonta lörpöttelyä; mutta se ei ole kehnompaa ja arvottomampaa kuin kirjanpito kuudestakymmenestä dollarista kuukausi, jolloin lasketaan yhteen rivi rivin jälkeen järjettömiä numeroita, kunnes kuolema korjaa. Ja sitä paitsi tämä tilapäistyö johtaa minut kosketuksiin kirjallisuuden kanssa ja antaa minulle aikaa koettaa suurempia tehtäviä."
"Mutta mitä hyötyä on noista suuremmista töistä, noista mestarikappaleista?" kysyi Ruth. "Sinä et voi myydä niistä yhtään ainoata."
"Oh, kyllä, kyllä minä voin", alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti.
"Kaikkia noita, joita mainitsit, sinä sanot parhaiksesi — sinä et ole kuitenkaan saanut niistä yhtään kaupaksi. Me emme voi mennä naimisiin noiden mestariteosten varassa, kun sinä et voi ainoatakaan niistä myydä."
"Silloin me menemme naimisiin triolettien varassa, joita voi myydä", päätti Martin hyväntuulisesti kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja vetäen hellästi puoleensa levottoman lemmittynsä.
"Kuuntelepas tätä", hän sanoi tehdyniloisesti. "Se ei ole taidetta, mutta se tuottaa dollarin:
"Minä riennän ulos, kun sisään astut sinä, on turha sinun tulos, en lainaa tinaa minä, pois tyhjin toimin sinä; kun sisään astun minä, sinä riennät ulos."
Se iloinen veitikkamaisuus, jolla hän oli lausunut tekeleensä muuttui alakuloisuudeksi. Hän ei ollut houkutellut hymynhäivettäkään Ruthin kasvoille. Ruth katsoi häneen vain vakavasti ja huolestunein ilmein.
"Se saattaa tuottaa dollarin", hän sanoi, "mutta se on ilveilijän dollari, narrin palkkio. Etkö sinä huomaa, Martin, että koko juttu on alhainen? Minä tahdon, että se mies, jota minä rakastan, on hienompi ja ylevämpi kuin turhanpäiväinen värssymestari tai ilveilijä."
"Sinä tahdot, että hän olisi… sanokaamme, olisi kuin herra Butler?" iski Martin. "Minä tiedän, ettet sinä pidä herra Butlerista — —" alkoi Ruth.
"Herra Butler on mies paikallaan", keskeytti Martin. "Ainoa virhe, jonka hänessä löydän, on hänen vatsakatarrinsa. Mutta selittääkseni tarkoitukseni: minä en voi nähdä mitään erotusta toiselta puolen pilarunojen ja toiselta puhtaaksikirjoituksen ja kirjanpidon välillä. Kaikki riippuu lopputarkoituksesta. Sinun ohjeesi minulle on alkaa kirjanpidolla tullakseni eteväksi asianajajaksi tai liikemieheksi. Minun tarkoitukseni on alkaa tilapäisillä jutuilla tullakseni lopulta kelvolliseksi kirjailijaksi."
"Siinä on kuitenkin erotus", väitti Ruth.
"Mikä erotus?"
"No, katsos, sinun hyvät tuotteesi — joita sinä itse kutsut hyviksi — eivät mene kaupaksi. Sinä olet koettanut — sinä tiedät sen — mutta toimittajat eivät tahdo ostaa niitä."
"Anna minulle aikaa, rakkaani", pyysi Martin. "Nuo pilajutut ovat vain täytetyötä, enkä minä ota sitä vakavasti. Anna minulle kaksi vuotta. Minä tulen onnistumaan siinä ajassa, ja toimittajat tulevat kilpailemaan minun hyvistä tuotteistani. Minä tiedän, mitä minä sanon; minulla on usko itseeni. Minä tiedän, mitä minussa on; minä tiedän nyt, mitä on kirjallisuus; minä tunnen ne suunnattomat määrät tuotteita, joita pienten miesten kynistä on vuotanut; ja minä tiedän, että minä kahden vuoden kuluessa olen astunut hyvän matkaa onnistumisen tietä. Liikemiehenä minä en ikinä onnistuisi. Minä en ole ollenkaan mieltynyt siihen toimeen. Se ehdottomasti tuntuu minusta synkältä ja tyhmältä, omanvoitonpyyteiseltä ja veijarimaiselta. Joka tapauksessa, siihen minä en kelpaa. Minä en koskaan pääsisi siinä konttoristia ylemmäksi, ja kuinka voisimme sinä ja minä olla onnellisia konttoristin tuloilla? Minä tahdon saavuttaa parhainta, mitä maailmassa on, sinun tähtesi ja lakkaan pyrkimästä vasta sitten, kun parempaa ei ole saavutettavissa. Ja minä saavutan sen kerran, saavutan sen kokonaan. Onnistuneen kirjailijan tulot saavat herra Butlerin näyttämään halpahintaiselta. 'Kalleimmat' ansaitsevat vuodessa viidenkymmenen- ja sadantuhannen dollarin väliltä — joskus enemmänkin, joskus vähemmän, mutta niille main kuitenkin."
Ruth pysyi vaiti; hänen pettymyksensä oli ilmeinen.
"No?" kysyi Martin.
"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja ajattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella pikakirjoitusta — sinä osaat jo konekirjoitusta — ja mennä isän toimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että sinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana."