II LUKU.
Vähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli aiheuttanut matkan — tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias poikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen miehen puutteessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, kakara". Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä. "Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet puhella." Daylight aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.
"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin rannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui Daylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli jo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät oli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu. Daylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä — rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin — oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha, näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa — Daylight näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä — sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan peittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen miehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut. Daylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.
He joivat — se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia keskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja ollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Daylightin salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää sublimaattiliuvosta."
Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua pohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta — "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra Daylight — anteeksi, herra Hamish — että voititte meidät loistavasti siinä jutussa."
Kaikuja! Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan kuullessaan — kaikuja taistelusta, johon hän oli käynyt koko voimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla kai'un. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.
Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.
Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä purjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet. Dowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä satunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä hyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä heillä oli mielessä. "Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittyneet meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."
"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.
Daylight nyökähytti päätään.
"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."
"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu — kuten näytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman kysynnästä — on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin pääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme. Siispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä — —"
"Ja minä olen se kivi", keskeytti Daylight hymyillen.
"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä. Tästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko koroitetaan kahdenkertaiseksi."
"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,
"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin pintakuohu — käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet selkoa."
"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett Daylightia, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on vaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."
"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän Ward Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me olemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös tulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan."
"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish", sanoi Guggenhammer, "jos ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne. Muistakaa, että me olemme takananne."
"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett. Nathaniel Letton nyökähytti päätään vahvistukseksi. "Puhukaamme nyt tuosta kaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä —." John Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot. Tässä te näette…"
Ja sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteon
Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.
Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt. Nämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden jättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.
"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Hamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."
"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton ja hänen harmaat silmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan. Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa — joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te, herra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä häiriötä he tekevät meikäläisille — vähä väliä pelitempuillaan tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön vakavaraisimmatkin laitokset."
Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton yksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot leikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija — koneellisesti toimiva haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä — seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat häämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.
Daylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin kera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon — noiden miesten, jotka olivat teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet — hänet, Burning Daylightin.