V LUKU.
San Fransiskossa Daylightin maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä. Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tiennyt miten ja mihin hän seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki, mitä hän teki, kohtasi muita yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkun edun, käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön kuin punainen intiaani", sanottiin hänestä ja se oli totta.
Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma kuin hänen velkakirjansa, vaikkei hän itse puolestaan luottanut kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat gentlemanin vakuutuksiin saivat hänet aina vetämään vastakynttä ja, henkilö, joka liikeasioissa Daylightin kanssa pani kunniansa pantiksi, sai kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei hän ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois leikistä.
Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Daylightin peliin. Se kahlehti rahan ja vähensi uhkayritysmahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä liike-elämässä on uhkapeliä ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut, sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, tunsi hän oikein elävänsä. Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi. Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön, ei hän hellittänyt otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat liike-edut määräävinä ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsannostaan huolimatta oli hän uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan samalla mitalla.
Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and Altamont Trust" yhtiölle, Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa Daylightin kanssa ja yhdessä he kävivät "San José Interurbanin" kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Daylight menetti kolme miljoonaa ennemmin kuin hän piti sen hyvänään, ja "California and Altamont Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Daylight ei ainoastaan menettänyt otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholla. Asiantuntijat väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon. Mutta sensijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San José Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner kaikkein vähimmin osasi odottaa ja Daylight tiesi sen. Hän tiesi niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan terve liikeyritys, mutta, että se juuri sillä hetkellä Klinknerin keinottelujen kautta oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös, että muutaman kuukauden kuluttua seisoisi Trust-yhtiö vankemmin jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen avulla ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on minulla yhtäpaljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri ennenkuin koettavat pettää minua."
Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen ja hän ennusti, että rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli reväissyt rikki liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan. Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa valossa: —
Järjestetty yhteiskunta oli suurta epärehellistä peliä. Oli olemassa paljon synnynnäisesti kykenemättömiä — miehiä ja naisia, jotka eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen narripelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät narripelin siksi, mitä se oli.
Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kulettava moottori-vaunu, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä miten nämät esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen kun työ oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä pelaamassa loistopianoilla ja ajamassa automobiileilla. Tämä johtui siitä, että peli oli väärää. Kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja työmiesten työn väliin. Nämät keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä, vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina: "kaikki liike kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.
Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit ja hyvä välipala olivat herättäneet) rupesi hän pakinoille Jonesin, hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri herätti Daylightin mielenkiinnon eikä kestänyt kauan ennenkuin hän huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan köyhälistöläinen ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle oli hän mennyt pieneen Petachan laaksoon lähes sadan peninkulman päässä Los Angelesista. Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja lukea. Mutta rautatie nieli kaikki, mitä liike tuotti. Petacha oli autio laakso ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa, polttopuita ja puuhiiltä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän selitti Jones olevan syynä sen seikan, että karjalla on jalat ja sen saattoi ajaa Los Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi. Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja ja rautatie kiskoi täsmälleen kaksikymmentäneljä dollaria vaununlastilta.
Tämä oli kekseliäs järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin työstä dollari ja kuusikymmentä centiä. Jones oli luullut pääsevänsä voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa olivat tyydyttäviä, Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaununlastilta. Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä centiä päivässä. Jones jätti tuon homman.
Daylight meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli: kaikki kauppa kannattaisi. Huipusta pohjaan saakka oli se pelin sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi joka minuutti, ei peli kestäisi kauvankaan. Onni pelaajille, etteivät työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.
Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet, kamasaksat ja muut sellaiset ottivat työmiehen työn tuotteesta niin suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen lopuksi jälkimäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojen tuhansien työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämät miehet eivät olleet niin paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät he toinen toistaan. He nimittivät tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensikädessä työntekijöitä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja ryöstivät toisiltaan koottua saalista. Tämä selitti ne viisikymmentä tuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenen miljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että hienompaa urheilua oli ryöstää toisia ryöväreitä kuin ryöstää raukkoja typeriä työmiehiä.
Vaikka Daylight oli tuiki perehtymätön filosofiaan, hyväksyi hän itselleen kahdennenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta, eivät liikemies- ja rahamies-ylimykset välittäneet tunnuslauseesta aateluus velvoittaa. Kuten muuan älykäs matkailija oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "pitivät varkaat kiinni kunniasta ja juuri se eroitti heidät kunniallisista miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän sanottu. Nykyaikaiset rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä, mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan piti mies lupauksensa vain niinkauvan kuin hänen oli pakko se pitää, "Ei sinun pidä varastaman" sopi vain kunniallisille työmiehille. He, yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti varastivat ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän mitä enemmän varastivat.
Mitä kauvemmin Daylight otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi asema hänelle. Huolimatta siitä, että jokainen rosvo oli halukas ryöstämään jokaista toista rosvoa, olivat he hyvin järjestäneet kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka. He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He vahvistivat näitä lakeja poliisin, nostoväen, säännöllisen armeijan ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkin lainvääristely ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston ohjausnappuloita ja kun työmiesten ryöstäminen kävi kuivaksi ja yksitoikkoiseksi, ryöstivät he toinen toistaan.
Daylightilla oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli teräväpäinen käytännön mies ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden ymmärtämiseksi ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla. Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokerpeliä laveammassa muodossa. Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit, jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien sääntöjen mukaan ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki, ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajista eivät olleet hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset ja uudet tulokkaat olivat hirvilaitumelle tietämättään paaluttaneet miljoona-valtauksia. Sellaista oli elämä ja elämä oli julmaa. Miehet sivistyneessä maailmassa ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat raapivat, nälkä ahdistaa ja pakkanen puree.
Täten tuli Daylightista kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä pettämään. Hänellä ei ensiksikään ollut sydäntä siihen ja sitäpaitsi ei se tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehet olivat niin helpot pettää, niin typerät. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja jännitystä ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi. Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Daylight mieluimmin rikkaita ja jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita. Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut kenellekään velkaa, eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän antoi, oli vapaaehtoinen lahja; ja hän antoi niille, joiden kanssa tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota koottiin Japanissa maanjäristyksestä kärsineiden hyväksi, eikä ulkoilma-rahastoon New Yorkin Cityssä. Sen sijaan antoi hän Jonesille, hissimiehelle niin paljon rahaa, että tämä vuoden ajan saattoi kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että tarjoilijansa vaimo poti keuhkotautia, lähetti hän vaimon Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin julistivat tämän tilan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne, jotta mies saisi olla vaimonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Niinikään osti hän monet jouhiset ratsastusvaljaat eräältä rangaistusvangilta, joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Daylight arveli toisen puolen vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle valjaita. Hän osti ne kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita ja hän koristi niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.
Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Daylightia kovaksi. Vasta sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi, hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa. Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen. Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi. Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka olivat mustat ja välkkyvät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an voimantunnon välähdyksiä. Hänen peloittava elinvoimansa oli jäljellä ja säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miesten-polkijan, miesten-voittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt taisteli hän vertaistensa miesten kera ja kamppailut taipaleella, joella ja pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen taistelun katkeruus ja kiihkeys.
Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat ajoittaisia ja pingoitettuja ja tavallisesti oli niiden aiheuttajana ennen aterianaikaa nautitut cocktailit. Pohjanperällä hän oli juonut hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona. Vaikkei hän ollut ajatellut sitä, vaati jännitys, joka johtui hänen yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai lakkautumista; ja viikkojen ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään ryhtyi hän rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi. Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen, se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi unohduksen muurin. Luonnollisesti poikkesi hän joskus tästä tavasta; ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta, jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun liikeasiat olivat järjestetyt, tilasi hän aina Martin-cocktailin. Se oli tuotava korkeassa lasissa, muuten ei hän ollut tyytyväinen.