XIX LUKU.
Vielä kerran, eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua, kosi Daylight Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään punaisella automobiilillaan Berkeleyhin. Hän jätti koneen muutaman talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missä päin Dede luultavimmin käveli.
Daylight noudatti tytön ohjeita ja pian vei tie, jota hän kulki viimeisen talon ohi ja päättyi siihen, mistä kukkulain ensimäiset jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Daylight, joka tunsi Deden, arvasi, että tämä olisi jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimella huipulla, missä tuuli oli rajuimmillaan.
Tavassa, millä Daylight kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.
"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekä te rohkene sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"
Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Daylightin hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivankuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle perään, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Daylightin pitää kiinni kädestään.
"Ette kai pelkää minua?" kysyi Daylight.
"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä vaan itseäni."
"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Daylight kuultuaan nämä rohkaisevat sanat.
"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin, älkäämme siis puhuko siitä."
"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Daylight oli miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että salli hänen pitää kädestään, siksi paljon että sieti häntä lähellään.
Dede pudisti päätään.
"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon." Ensi kerran juolahti
Daylightin mieleen synkkä epäluulo — ajatus, joka selitti kaikki.
"Sanokaahan, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"
Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.
Daylight tiesi vastauksensa ja suuttuneena itseensä hän päätti, että teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että suojasi Dedeä tuulelta ja veti hänet lähelleen. Tavattoman navakka tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puiden latvoja heidän päänsä päällä ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi liiteleviä lehtiä ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Daylight katsoi alas Dedeen ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen kasvoilleen; ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede huomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.
Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Daylightiin.
"Tiedättekö", sanoi hän, "viime yönä rukoilin teidän puolestanne. Rukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki — kaikki!"
Daylight tuijotti häneen kummissaan tästä peitetystä lausunnosta.
"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät yli ymmärrykseni ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä. Te toivotte, että menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte minusta — —"
"En ole milloinkaan sitä sanonut."
"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni, miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne: mitä enemmän te pidätte minusta sitä vähemmin te haluatte mennä kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli kumarassa eikä Daylight voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Daylight oli oppinut äänettömyyden arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että täytyi nyt sanoa hänelle jotakin. Sen hän tunsi.
"En ole romantillinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan. "Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseni ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä silti ole rahtuakaan onnellisempi."
"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Daylight turhaan odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän piti selittää minulle, ettekä te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne, että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät. Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin. Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla vaimokseni?"
Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Daylight tiesi, että tämä ankaruus oli suunnattuna häneen.
"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi, kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivankuin miettiäkseen miten alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen rehellinen ja vilpitön, vaikkei naisten luulla osaavan sitä olla? — haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan? — että teen tunnustuksia, joita häpeän? — että käyttäydyn tavalla, jota miehet pitävät epänaisellisena?"
Käsivarsi, jonka Daylight oli kietonut Deden ympärille, puristi rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.
"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi milloinkaan olla minun mieheni — rakastajani ja aviomieheni. Te olisitte rahanne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitää teidät orjanaan, anastaa aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakoittaa teidät menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö. Ehkä on se pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa paljon, antaa paljon — antaa kaikki, ja vaikken vastalahjaksi vaadi kaikkea, niin vaadin paljon — paljon enemmän kuin te rahoiltanne voisitte minulle antaa.
"Ja rahanne turmelee teidät; se tekee teidät yhä epämiellyttävämmäksi ja epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska en milloinkaan aijo mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä paljon ennenkuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun te olitte vasta tullut Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te olitte kultamaiden Burning Daylight, rohkea erämies ja kullankaivaja. Ja te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä teidät rakastumatta teihin — silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt."
"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta ja minä puhun teille suoraan. Kaikki nämät viime vuodet te olette elänyt luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin. Te ette ole lainkaan sama mies ja rahanne turmelee teidät. Teihin on vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä, niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen saaneet aikaan. Te tiedätte sen. Ruumiinne ei ole sama kuin silloin. Te olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette minua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan hyvä ja sydämellinen niinkuin te olitte silloin. Te olette muuttunut tylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen tarkastellut teitä kuusi päivää viikossa, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta. Julmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on kasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt niiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakoittaa teidän viettämään, on kaiken tämän alku. Te olette raa'istunut ja mennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen kunnes olette auttamattomasti rappiolla. — —"
Daylight koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet ja hänen äänensä vapisi.
"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin miettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämät kuukaudet siitä lähtien kuin aloimme yhdessä ratsastaa, ja nyt kun olen alkanut puhua, niin puhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en voi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette muuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä. Te ette voi auttaa sitä!. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te rakastatte liikepeliä. Nämät liikeasiat — ja se on kaikki vallan tarpeetonta, sillä te olette jo rikas — vaativat teidät kokonaan. Väliin ajattelen, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen kanssa kuin jakaa teidät liikeasioitten kanssa. Omistaisinhan edes puolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan yhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.
"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin miehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että te tahdotte minut. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta antaisin teille vain yhden sadannesosan itsestäni. Otaksukaa, että elämässäni olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentä yhdeksäsosaa ja joka sitä paitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi pussit silmieni alle, ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi ruumiini ja sieluni. Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta? Kuitenkaan te ette tarjoa minulle sen enempää. Kummeksitteko, etten tahdo tulla vaimoksenne? — etten voi?"
Daylight odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut ja hän jatkoi vielä.
"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä antamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten kaikella antamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin sairas mies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte sitä sydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta siitä, mitä te uskotte ja aijotte, olisi vaimo teille vain lyhyt ajanviete. Teillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on menehtyä. Te ostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte minut siihen ikävöimään kunnes joutuisin pois suunniltani tai itkemään silmäni puhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni teitä pelastamaan. Liikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät teitä koko ajan vallassaan. Te pelaatte sitä, niinkuin te olette pelannut kaikkea muutakin, niinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä matkoillanne. Ei kukaan saanut taivaltaa niin nopeasti ja kauvas, tehdä työtä niin ankarasti ja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään; te panitte kaikki mitä omistitte jokaiseen uuteen yritykseenne — —"
"Rajana on taivas", mutisi Daylight vahvistukseksi.
"Mutta jos te vain tahtoisitte siten olla rakastaja — aviomiehenä — —"
Hänen äänensä petti ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun hän loi alas katseensa Daylightin katseen edessä.
"Ja nyt en sano enää sanaakaan", lisäsi hän, "Olen pitänyt aika saarnan."
Hän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Daylightin käsivarteen, eikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä navakammin. Rankkasade ei ollut vielä tullut, mutta vähäväliä toi tuulenpuuska mukanaan usvankaltaista sadetta. Daylight oli hämillään eikä koettanut sitä peittää ja hän oli vielä hämillään kun hän alkoi puhua.
"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason — tai Dede, koska mielelläni mainitsen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä, että siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on loppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla olisi senttiäkään ja jollen olisi lihonut. — Ei, ei, en laske leikkiä. Se on vain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla olisi senttiäkään ja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta päämäärää kuin saada rakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan, että nyt olen korviin saakka hautautunut liikeasioihin — niin te tulisitte vaimokseni.
"Tämä on kaikki selvää kuin painettu sana. Te olette tarkkanäköisempi ja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan. Te olette hiukan avannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin tehdä? Liikeasiani ovat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä ja jaloista, enkä voi irtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen kuin mies, joka sai karhua kiinni hännästä. En voi irtautua; ja minä rakastan teitä ja minun täytyy irtautua ennenkuin saan teidät vaimokseni. En tiedä, mitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En voi luopua teistä. En voi. Enkä aijo teistä luopua. Liikeasiat ovat sittenkin vähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua öisin hereillä.
"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan. Tiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En pystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat veltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin miehiä. Nyt heitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän, että olen ulkoilma-ihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni maatila, minkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä minulla on tuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta. Näin vain kerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että sittemmin ostin sen. Ratsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen kuin koulupoika lomalla. Olisin parempi ihminen jos asuisin maalla. Kaupunkielämä ei tee minua paremmaksi. Siinä olette aivan oikeassa. Tiedän sen. Mutta otaksukaa, että rukouksenne täytettäisiin ja minä menettäisin kaikki ja minun olisi pakko ansaita elatukseni päivätyöllä?"
Dede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä myöntämään.
"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila ja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata muokkaamalla hankkimaan elatukseni — tulisitteko silloin vaimokseni, Dede?"
"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!" sanoi Dede.
"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoitti
Daylight, "tai kaupunkiin hankkimaan luokaa."
"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta ja meidän täytyy lähteä jos mielimme välttää sadetta."
Heidän kulkiessaan puiden lomitse ennenkuin he alkoivat laskeutua alas kukkulan rinnettä tuli hetki, jolloin Daylight olisi saattanut painaa Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli hänessä herättänyt, täyttivät niin hänen mielensä, ettei hän älynnyt käyttää asemaa hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi häntä epätasaisella polulla.
"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä, "Toivon, että voisitte nähdä sen."
Heidän ennätettyään eukalyptus-lehdon reunaan, ehdotti Daylight, että he eroisivat siinä.
"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat." Mutta Dede tahtoi häntä saattamaan itseään asunnolleen saakka.
"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten edessä.
Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.
"Tiedättekö", sanoi Daylight, "kun otan kaikki lukuun, niin on tämä elämäni onnellisin päivä." Hän otti hattunsa päästään ja tuuli heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi. "Ja olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa, joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän sanovan sen tänään minulle. On — —" Hän jätti lauseensa kesken ja hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: "Dede, Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino ja luottakaa onneen, että kaikki käy hyvin."
Mutta kyyneleet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän pudisti päätään ja kääntyi ja nousi ylös portaita.