XVIII LUKU.
Daylight oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle, ettei hänellä ollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli hyvänpäiväin-tuttava tuhansien kanssa ja satojen juomatoveri, oli hän yksinäinen nuori mies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai miesryhmää, jolle hän olisi voinut olla läheinen ystävä. Kaupungit eivät ole niin omiansa toveruustunnetta herättämään kuin oli elämä Alaskassa. Sitä paitsi olivat miehet erilaiset. Daylight epäili ja halveksi liikemiehiä ja hänen suhteensa San Fransiskon puoluepomoihin perustui miltei yksinomaisesti laskelmiin. Hän piti enemmän näiden puoluepomojen ja heidän johtajiensa suorasukaisesta raakuudesta, mutta hän ei voinut tuntea heitä kohtaan mitään syvää kunnioitusta. He olivat liian taipuvaiset vilpistelyyn. Velkakirjat olivat varmemmat kuin miehen sana ja miehen täytyi tarkasti pitää kiinni velkakirjoista, Yukonissa oli ollut toisin. Velkakirjoista ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin ja niin paljon ja poker-pelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.
Larry Hegan, jonka taito riitti Daylightin suurimpiinkin liikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle teeskentely oli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei hän luonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän oli omituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella hänellä ei ollut mitään yhteistä Daylightin kanssa. Hän vietti aikansa kirjojen parissa, joita Daylight ei voinut sietää. Niinikään hän kirjoitti näytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä näytelty ja vaikka Daylight yksin tunsi salaisuuden, hän nautti säännöllisesti vaikka kohtuullisesti haschischia. Hän vietti koko elämänsä huoneessaan kirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa. Ulkomaailmaa hän ei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja juomisessa hän oli kohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän vihasi.
Daylightin ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja kun sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi hän yhä enemmän ja enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia. Unohtaakseen täytyi hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan ennen. Suuri punainen automobiili oli nyt useammin liikkeellä ja tallirenki oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San Fransisko-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja, mutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys alinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa onnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laajaperäinen, että selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi omat pulmansa ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän lähti konttorista suurella automobiilillaan ja miltei huokasi helpotuksesta ajatellessaan lähenevää Martin-cocktailia. Harvoin hän oli juovuksissa. Siksi oli hänen ruumiinrakennuksensa liian vahva. Sen sijaan hän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen ja hillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia kuin epäsäännöllinen ja hillitön juomari.
Kuuteen viikkoon ei hän ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa ja siellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta seitsemäntenä sunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se oli myrskyinen päivä. Navakka koillistuuli puhalsi ja vähäväliä tuli sadekuuro. Hän ei voinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän oli näkevinään hänet akkunan ääressä ompelemassa joitakin naisellisia pikkuesineitä. Kun tuli aika, jolloin hänelle tuotiin ensimäinen cocktail ennen väliateriaa hänen huoneisiinsa, ei hän juonutkaan sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä hän katsoi muistikirjastaan Deden puhelinnumeroa ja soitti.
Ensin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua hän kuuli äänen, jota oli kaihonnut. "Tahdoin vain ilmoittaa teille, että tulen teitä tapaamaan", sanoi hän. "En tahtonut varoittamatta tunkeutua luoksenne."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi ääni. "Kerron sinne päästyäni", vastasi Daylight vältellen.
Hän jätti punaisen automobiilinsa kahden talon päähän Deden asunnosta ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen, Berkeleyn talon eteen. Vain hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että hän aikoi antaa hänelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Hamishin, josta sanomalehdet niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi häntä epäystävällisesti vastaan. Eikä hän siinä pettynytkään.
Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Daylight ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.
"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Daylight näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."
Dede ohjasi hänet huoneeseensa ja sinne päästyään jäi Daylight hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan ja katseli ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta. Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet, toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista pukupöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikku kapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen ja tyynyineen oli varkaankin vuoteena, vaikkei Daylight milloinkaan ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.
Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan. Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden ja prääriesuden nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen kuvapatsas, joka seisoi Steinway-pianon päällä, seinälle ripustettu vuorileijonan talja taustanaan.
Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen — hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen; mutta täällä omassa huoneessaan väljässä puvussaan ilmeni hänen naisellisuutensa vielä paljon selvemmin. Daylight oli tottunut näkemään hänet ruumiinmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuseroissa tai ratsastuspuvussa ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys. Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän sopi siihen niinkuin hän toisellaisessa puvussa oli sopinut vakavaan konttoriympäristöön.
"Ettekö istuisi?" toisti Dede.
Daylight tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauvan puuttunut ravinto. Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut kyllin nopea hänelle ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka parhaiten vei voittoon.
"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä!, joka värisi intohimosta, "en tahdo kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä. Dede Mason, minä tahdon teidät omakseni, minä tahdon."
Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat ja veri nousi tummana hänen poskiinsa.
Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja samalla tarttua Daylightin toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea hänet syliinsä. Päinvastoin kuin Daylightin, pakeni veri Deden poskilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Daylightin käden ja joka vielä piti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa ja Daylightin käsi putosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin, päästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää ajatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä nauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä huumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun naurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää murhanhimoista maantienrosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi jalkamatkailijaksi, joka kysyy kelloa.
Daylight oli ripeämpi toimimaan. "Ooh, tiedän kyllä, että näytän mielettömältä", sanoi hän. "Minun täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö, neiti Mason. Minä en ole todenteolla vaarallinen."
"Minä en pelkää", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin, jonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja ohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. "Vaikka tunnustan, että te säikytitte minua hetki sitten."
"On hullunkurista", huokasi Daylight miltei valittaen, "että tässä minä istun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät kaksinkerroin. Tässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan ihmiset ja eläimet ja kaikkityyni tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä nojatuolissa nöyränä ja avuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin nujertanut."
Dede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin huomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa itsepintaisesti siihen tosiasiaan, että Daylight kesken väkivaltaista kosintaa malttoi tehdä asiaankuulumattomia huomautuksia. Häntä hämmästytti Daylightin miehekäs varmuus. Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen, että hän saattoi ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden vaikutuksista.
Dede huomasi, että hän tietämättään pisti kätensä takintaskuun, missä
Dede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja savukepaperinsa.
"Saatte polttaa jos haluatte", sanoi hän.
Daylight veti kätensä niin äkisti taskusta kuin olisi taskussa ollut jotakin, joka olisi pistänyt häntä.
"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen. Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä ja se riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette nyt miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua. Siinä kaikki."
"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.
"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista ennenkuin annatte vastauksen", jatkoi Daylight huomaamatta, että vastaus jo oli annettu. "En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni huolimatta sanomalehtireportterien päivänvastaisista jutuista. Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta — että minä muka olisin naistensurmaaja — ovat vääriä. Siinä ei ole totta siteiksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tiennyt, että hän rakasti minua niin hurjasti, sillä muutoin olisin nainut hänet — en rakkaudesta vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras siellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle aihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi, että olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä käsityksiä."
"Naisten-surmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette ensimäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia niin kauvan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.
"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin tuntemaan teidät enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä ja kaipaan teitä."
Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin, mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan ja alkanut ommella. Milloin Dede ei katsonut häneen, ahmi Daylight häntä silmillään. Hän katseli varmoja, taitavia käsiä — käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella kauniita vaatteita, ja jotka epäilemättä osasivat soittaa pianoa tuolla nurkassa. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi — Deden tohvelit. Ne olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat, eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet ja niihin hänen katseensa lakkaamatta kääntyivät.
Ovelle koputettiin ja Dede riensi ovelle. Daylight ei voinut olla kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.
"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä", kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä ken tahansa, pitäisi Burning Daylight hänet lämpimänä. Oli hänen mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten joutunut naimisiin.
Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Daylightin katseet siirtyivät nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja taas takaisin ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä suvusta ja saanut hyvin hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa, jolla hän ne kantoi.
"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Daylight.
"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.
"Ettekö rakasta minua?"
Dede pudisti päätään.
"Pidättekö minusta — hiukkasenkaan?"
Tällä kertaa hän nyökähytti päätään ja samalla hymyili huvitettuna. Mutta hänen hymyilyssään ei ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Aseman humoristinen puoli jäi harvoin häneltä huomaamatta.
"No, siitä voi sukeutua enemmänkin", sanoi Daylight. "Se on alku. Minäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin pitkälle. Te muistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun elämäntavastani. No hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole enää pelaaja niinkuin olin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön, kuten te sitä nimitätte, säästän aikaa ja lisään paikkakunnan väkiluvun kolminkertaiseksi. Ja ensi vuonna tähän aikaan kasvaa kukkuloilla kaksi miljoonaa eukalyptys-puuta. Sanokaa, pidättekö minusta enemmän kuin hiukkasen?"
Dede kohotti katseensa työstään ja katsoi häneen vastatessaan: —
"Pidän teistä paljonkin, mutta — —"
Daylight odotti hetkisen, että Dede olisi täydentänyt lauseensa, mutta kun Dede vaikeni, jatkoi hän itse.
"Minulla ei ole liian hyvät käsitykset itsestäni, joten voin kerskailematta sanoa, että minusta tulee oikein hyvä aviomies. Minulla ei ole taipumusta moittimiseen eikä jankuttamiseen. Arvaan, mitä merkitsee teidänlaisellenne naiselle riippumattomuus. No hyvä, te saatte olla riippumaton minun vaimonani. Teitä ei mikään kahlehdi. Saatte noudattaa omaa tahtoanne eikä mikään ole teille liian hyvää. Minä annan teille kaikki, mitä sydämenne halajaa — —"
"Paitsi itseänne", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.
Daylightin ällistys oli lyhytaikainen.
"En käsitä sitä. Olen vilpitön ja suora ja elän rehellisesti. En halua jaettuja tunteita."
"En tarkoita sitä", sanoi Dede. "Sen sijaan, että antaisitte itsenne vaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin kolmellesadalle asukkaalle, raitioteillenne ja lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle miljoonalle puulle kukkuloilla — kaikille liikeyrityksillenne — ja — ja — kaikelle sille, mitä tarkoitan."
"Saammepa nähdä, ettei niin käy", sanoi Daylight ylpeästi. "Minä olisin teidän, milloin vain käskisitte — —"
"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi." Dede tuli äkkiä hermostuneeksi. "Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se muistuttaa liiaksi kaupan hierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan niin ja niin paljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän teistä, mutta en kylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne, enkä milloinkaan tule pitämään teistä niin paljon, että tulisin vaimoksenne."
"Miten tiedätte sen?" kysyi Daylight.
"Koska pidän teistä yhä vähemmin ja vähemmin."
Daylight tuli sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.
"Oi, te ette käsitä", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää itsehillitsemiskykynsä. "En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt teistä. Ja mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmin uskaltaisin mennä kanssanne naimisiin."
Tämä arvoituksellinen lausunto sai Daylightin aivan neuvottomaksi.
"Käsitättekö?" jatkoi Dede kiireesti. "Olisin voinut ennemmin mennä naimisiin sen Elam Hamishin kanssa, joka juuri oli tullut Klondikesta, kun ensi kerran näin hänet, kuin mennä naimisiin teidän kanssanne sellaisena kuin te nyt istutte edessäni."
Daylight ravisti hitaasti päätään.
"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä tuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmin te haluatte mennä hänen kanssaan naimisiin. Tuttavallisuus synnyttää ylenkatsetta — arvaan että tarkoitatte sitä."
"Ei, ei", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, koputettiin ovelle.
"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet", sanoi Daylight.
Hänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin, harhailivat pitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden ja kauneuden vaikutelma oli vallitsevana, vaikkei hän osannut selvittää sitä itselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän arveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat kalliita ja jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin hauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli juhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli salaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon kirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa kuin teot ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.
Hänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään hauraine ja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan ja kupariseen hehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään. Hehkupannut eivät olleet hänelle tuntemattomia ja hän aprikoi, lämmittikö Dede sillä illallista nuorille ylioppilaille, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli Dede arvatenkin itse maalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia hevosista ja vanhojen mestarien tauluista. Mutta yhäti hänen katseensa palasi Venukseen pianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen hienostumaton mies, näytti omituiselta, että nuori suloinen tyttö pitäisi sellaista rohkeaa, ellei syntistä esinettä huoneessaan. Mutta koska Dede sen teki, niin oli se aivan niinkuin olla pitikin. Se kuului nähtävästi sivistykseen. Larry Heganilla oli samantapaisia valuteoksia ja valokuvia kirjojen täyttämissä huoneissaan. Mutta Larry Heganiin nähden se oli toista. Hänessä oli jotakin epätervettä, jonka Daylight aina tunsi ollessaan hänen seurassaan, kun Dede sen sijaan näytti joka suhteessa terveeltä. Hänessä oli auringonpaisteen ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen viaton, terve tyttö kuin Dede, piti alastomia naisia pianollaan, niin täytyi sen olla oikein. Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän, Daylight, ymmärtänyt ensinkään sivistystä.
Dede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki nojatuolilleen, ihaili Daylight tapaa, jolla hän käveli, ja pronssinkarvaiset tohvelit olivat tehdä hänet hulluksi.
"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä", alkoi hän heti.
"Aijotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?"
Dede nauroi iloisesti ja pudisti päätään. "Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta? — esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken puhuitte puhelimessa?"
"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."
Daylight katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti epäilevästi päätään.
"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen, mikä milloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen kysymys. Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?"
Mutta Dede piti hyvin puoliaan.
"Tuo ei ole kaunista", sanoi hän. "Ja jos lopetatte ja ajattelette hiukan asiaa, niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan tee — jankutatte nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään kysymykseen. Puhukaamme muusta. Miten voi Bob?"
Puoli tuntia myöhemmin kiiti Daylight sateessa Telegraph Avenue'ta Oaklandiin ja poltti ruskea-paperisavukettaan ja muisteli mitä oli tapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin olisi hänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä sai hänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä enemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan ja samalla sitä vähemmin tahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.
Mutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti jonkunlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut rukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava teko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin kuukausipalkka, ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä, ettei Dede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli tavannut, oli näyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa takia. Hän oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut viisitoista miljoonaa siitä päivästä lähtien kuin Dede oli tullut hänen konttoriinsa ja Deden halukkaisuus mennä naimisiin hänen kanssaan oli vähentynyt sitä mukaa kuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.
"Perhana!" mutisi hän. "Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa niin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani."
Mutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään. Hänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta selityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin vasta Klondikesta tulleen Elam Hamishin kanssa kuin nykyisen Elam Hamishin kanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava enemmän entisen Daylightin kaltaiseksi, joka oli tullut pohjanperiltä koettamaan onneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli mahdotonta. Ollutta ja mennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä saanut takaisin, eikä mitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän saattanut toivoa saavansa poikuusvuotensa takaisin.
Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän oli ennemmin kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä ei hän ollut. Hän oli selväpäinen. Mutta hän, Daylight, oli niinikään ollut selväpäinen ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää hyväkseen Deden konttorissa-oloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että häneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi, että useimmat nuoret naiset olisivat olleet kyllin typerät jättämään paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen. Ja sitä paitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun Daylight oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.
"Heleijaa!" päätti hän, kun automobiili pysähtyi hänen hotellinsa edustalle. "Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin kosinut häntä ensimäisenä päivänä kun hän tuli toimistoon. Hänen omien puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää minusta yhä enemmän ja enemmän ja mitä enemmän hän minusta pitää, sitä vähemmin hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."