XVII LUKU.
Daylight oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät, eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua, ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt alkaa oikein. Siksi otti hän palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi, saadakseen hänet jättämään toimensa Chicagossa ja ottamaan huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat suuria paaluja San Fransiskon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aijottiin tehdä kolme peninkulmaa pitkä ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin kokonaisia eucalyptus-viidakoita paaluiksi.
Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne pantiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Daylightin uusilla raitioteillä pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan ja jo aikoja ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa rakennettiin satoja taloja. Hänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän rahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten asutuksi kaupunginosaksi.
Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin yrityksiinsä. Raitiotievaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän yhä vielä tehtaan- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet. Kevyet, vanhanaikuiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat, mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita levennettiin, jotta raitiovaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki ja sen hän aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja rahvaalle ja klubihuoneustoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut. Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat terveesti harkittuja yrityksiä.
"Oakland tarvitsee ensiluokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan, ryhtyi hän itse rakentamaan teatteria: sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataa tuhatta uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.
Mutta huolimatta siitä miten kiire Daylightilla oli, käytti hän aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera. Eräänä lauvantai-iltapäivänä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei hän seuraavana päivänä voinut tavata Daylightia ja kun tämä vaati selitystä, sanoi Dede.
"Olen myynyt Mabin."
Daylight oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen tapansa antaa hänen, Daylightin, ymmärtää, ettei enää tahtonut seurustella hänen kanssaan. Tai…
"Mistä syystä?" sai Daylight kysytyksi.
"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi dollaria tonnilta", vastasi Dede.
"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Daylight ja katsoi häneen lujasti; sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.
"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet ja minun täytyi päättää, että kosken voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta ja auttaa veljeäni."
Daylight tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui äkkiä hänestä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana sormillaan pöytään.
"Kuka osti sen?" kysyi hän.
Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan ja jonka tiesi merkitsevän suuttumusta.
"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin", sanoi Dede. "Älkääkä kieltäkö, että ajattelitte sitä."
"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."
"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla nyt on aikaa ommella."
"Mutta minä en osaa ommella."
Daylightin ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan vastenmielinen.
"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin toiselta, siinä kaikki."
Taas hän näki, että Dede kieltäisi ja kiiruhti jatkamaan ennenkuin tämä ennätti sen tehdä.
"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää. Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan kanssanne ja maksan hevoset?"
Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen keskustelu. Daylight teki vielä yhden yrityksen.
"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka seurassa olette mielellänne ja jota kaipaatte, kun olette hänestä erossa. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan penikulman päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi yhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja hän viettää aikansa lukemalla ranskan-, ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja — milloin hän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta ystävää kuin te ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä — kerran viikossa, sunnuntaina ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä riippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle — — —."
"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.
"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden varjossa tai auringonpaisteessa — jos kadotan teidät molemmat, ei ole enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun ostaa sen — — —."
"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."
Daylight ei vastannut mitään ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.
Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kera, jolle hän aikoja sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena oleva novelli oli epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä ja Daylight käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti, ettei mikään häntä enää hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään kastanjanruskean tamman ostaja.
"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.
"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan miehelle, jonka osote on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?"
Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Daylight huomasi Deden silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.
"Onko jotakin hullusti — mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.
"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa — —"
"Minä en edes tiedä, kuka osti sen", vastasi Daylight. "Ja mikä on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sille teette. Olette myynyt sen, se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aijon käydä käsiksi vielä yhteen. Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei oikeastaan ole teidän asianne."
Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.
"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan — tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan erikoistuntijan käsiteltäväksi."
"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä — —"
"Malttakaahan", keskeytti Daylight. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" — Dede teki kielteisen eleen — "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"
"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.
"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun mielipiteen. Tuo raha-käsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt. Otaksukaamme, että te putoisitte kalliokielekkeeltä, enkö silloin tekisi oikein, jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen? Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te tarvitsette muunlaista apua — käsivoimani asemasta kukkaroni vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä, eivätkä kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla; he tekevät kauppaa dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit ovat pyhitettyjä — niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille pikkusummaa.
"Tai voi ajatella toisinkin asiaa", jatkoi hän Deden äänettömän vastarinnan kannustamana. "On oikein ja paikallaan, jos autan teitä käsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä. Mutta jos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella kaksi dollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä kahdesta dollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa muodossa. Sitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys teistä. En lainaa teille. Autan veljeänne aivan samalla tavalla kuin jos hän olisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa kauniisti tehty teiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne pudota jyrkänteeltä. Hän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa saadakseen jalkansa terveiksi ja minä tarjoan hänelle apua.
"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä hevosjouhisuitsia — niitä on siellä sadottain. Minä en niitä tarvitse ja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat rangaistusvangit tekevät niitä ja minä ostan kaikki. Olen käyttänyt enemmän rahaa yhden yön whiskyyn kuin mitä tarvittaisiin parhaiden erikoistuntijani palkkioksi ja kahdentoista samanlaisen sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä veljellänne on. Ja muistakaa, ettei teillä ole mitään tekemistä tässä. Jos veljenne haluaa pitää tätä lainana, niin hyvä on. Se on hänen asiansa ja teidän on väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin kallionkielekkeeltä."
Dede vastusti vielä ja Daylightin todistelu muuttui kiusallisemmaksi.
"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette saanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia. No niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä kosin kaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole pyytänyt teitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa teidän suostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä käyttämällä."
Dede punastui ja näytti suuttuneelta. "Jos te tietäisitte, miten naurettava olette, niin te lakkaisitte", kuohahti hän. "Te kohtelette minua kiusallisemmin kuin kukaan mies, jonka olen tuntenut. Vähänväliä te annatte minun ymmärtää, ettette ole vielä kosinut minua. En halua, että te kositte minua ja olen alusta alkaen varoittanut teitä ja sanonut, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te uhkaatte minua sillä, että te kerran aijotte kosia minua. Olkaa hyvä ja kosikaa minua nyt, niin saatte tietää vastaukseni ja sitten on asia päätetty." Daylight katsoi häneen ihaillen. "Rakastan teitä niin hullusti, neiti Mason, etten uskalla kosia teitä nyt", sanoi hän niin surkeana ja vakavana, että Dede heitti päätään taaksepäin ja nauroi suoralla ja poikamaisella tavallaan. "Sitä paitsi minä, kuten olen sanonut teille, olen kokematon näissä asioissa. En ole milloinkaan kosinut ketään, enkä halua tehdä mitään erehdyksiä."
"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä", huudahti Dede innokkaasti, "Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista omakseen uhkaamalla häntä kosinnalla."
"En tee sitä enää milloinkaan", sanoi Daylight nöyrästi. "Mutta jouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä perää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia olette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava hänelle mahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä tapaamaan ja puhumaan hänelle asiasta?"
Dede silminnähtävästi epäröi.
"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason: nyt on kysymys hänen jaloistaan eikä teidän."
Dede ei vieläkään vastannut ja Daylight jatkoi vahvistaen asemaansa:
"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies ja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan kun ei ole naisväkeä siinä ympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä."