XXII LUKU.
Daylight heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina, kuten tavallisesti, joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku vielä oli hankalaa, olivat pahimmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia kuin ne, jotka he jo olivat läväisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta hän oli läpäissyt ehein nahoin, mikä oli enemmän kuin Simon Dolliver ja moni muu saattoi sanoa. Eikä ainoakaan hän liikeystävistään ollut joutunut häviöön. Hän oli pakoittanut heidät pelastamaan itsensä ja he olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.
Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten ainoastaan voi olla voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi. Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä verukkeita. Hän tiesi, miksi hänen kätensä oli painunut alas. Ei siksi, että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa ijässään ja jos hänen ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi painunut alas. Daylight tiesi, että hän oli tehnyt pahaa itselleen. Hän oli aina pitänyt voimaansa ainaisena ja kuitenkin se vuosien kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalla muuttanut kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut automobiileilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut ruumiinliikettä ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.
Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsivät kaikki hänen rahansa loppujen lopuksi. Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti häntä lujin sitein. Hän oli juuri nytkin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin ei hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsui häntä. Konttorin vihellys kuuluisi pian ja hänen täytyi noudattaa sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään akkunasta — olisi ollut hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla Dede Mabin selässä rinnallaan. Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää. Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat taivuttamaan Deden ratsastamaan Mabilla — Mabilla, jonka hän oli ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa! — jotka pakoittivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka turmelivat häntä kasvaessaan, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.
Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Daylight joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan. Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille, mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan. Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hän oli menettänyt Deden silmissä. Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa ja hänellä oli kylliksi järkeä tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin rahanorjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.
Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet. Nämät olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut ja hän löysi ne ja hän löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat edellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän katseli selvästi näkyviä pusseja silmiensä alla ja ne pelästyttivät häntä. Hän kääri ylös yötakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä oli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämät eivät olleet lihaksia. Ne olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä kauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut kaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja vatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.
Hän istuutui vuoteen laidalle ja hänen mielessään vilahti kuvia hänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt, intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä päivinä ja öinä Alaskassa, suuremmoisista voimannäytteistä, jotka olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajain kuninkaan.
Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli auringon paisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljä-vuotiaana, kädessään kuohuava maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys kasvoillaan. Sellaisen pitäisi vanhuuden olla. "Niin, herra, olen kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet", oli hän kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana. Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51 ja minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."
Sitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä uutisasunnollaan vuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli tielle tullessaan hypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen päätoimittajan, joka tyytyi elämään tammivesakossa vuoristo-lähteineen ja käsin istutettuine puineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka hän oli heikko ja alkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin kanakopit ja imenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä, mietti Daylight, jos sairas mies, jonka lääkärit olivat hyljänneet, saattoi muuttua terveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia saavuttaisikaan samanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas mies. Hän näki ruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja istuutui äkkiä vuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka hänessä oli herännyt.
Hän ei istunut kauvan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella pontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli suuri — suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan syntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä ja katseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa hykerteli sille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan, Kesken pukeutumistaan hän meni puhelimeen.
Hän soitti ensin Dedelle.
"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna", sanoi hän, "tulen kohta teitä tervehtimään."
Hän soitti muille. Hän käski laittamaan automobiilinsa lähtökuntoon. Jonesille hän antoi määräyksen viedä Bob ja Wolf Glen Elleniin. Hegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen Ellenin maatilan siirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin nimelle. "Kenen?" kysyi Hegan. "Dede Masonin", toisti Daylight järkähtämättömänä — "kone mahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa. D-e-d-e M-a-s-o-n. Kuulitteko?"
Puoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen suuri punainen automobiilinsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede tarjoutui ottamaan hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Daylight ravisti päätään ja nyökähytti Deden huoneisiin päin.
"Tuolla", sanoi hän, "Mikään muu paikka ei sovellu."
Kun ovi oli suljettu kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän seisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.
"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aijon muuttaa asumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään mukaani, että aijon työllä ansaita joka suupalan, minkä syön ja etten pelaa enää ainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla mukaani?"
Dede päästi iloisen pienen huudahduksen ja Daylight puristi häntä lähemmäs itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede irroittautunut ja peräytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan päähän.
"Minä — minä en käsitä", sanoi hän nopeasti hengittäen.
"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta tarvita. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen lähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?"
Dede ei voinut olla hymyilemättä.
"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle hituistakaan."
Daylight hymyili vastaan.
"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien näyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja eikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi — sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt sinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan sinun kysymyksiisi." Hän vaikeni. "No niin, minulla on vain yksi kysymys; rakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?"
"Mutta — —" alkoi Dede.
"Ei mitään muttia", keskeytti Daylight terävästi. "Nyt on näytettävä kortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä, mitä ensin sinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle. Rakastatko minua tarpeeksi voidaksesi sen tehdä?"
Dede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat alas ja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.
"Tule sitten, lähtekäämme." Daylightin jalkalihakset jännittyivät tahdottomasti aivankuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle. "Autoni odottaa ulkona. Kun panet vaan hatun päähäsi, niin voimme lähteä."
Hän kumartui Deden ylitse. "Luulen, että tämä on sallittua", sanoi hän suudellessaan Dedeä.
Siitä tuli pitkä suudelma ja Dede alkoi ensimäisenä puhua.
"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka on tämä mahdollista?
Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin tapahtunut?"
"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan. Olen laskenut saarnasi sydämelleni ja aijon tehdä parannuksen. Sinä olet minun Herra Jumalani ja minä aijon palvella sinua. Muulle minä annan palttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahani orja ja koska en voi palvella kahta herraa, niin annan rahan mennä menojaan. Tahdon ennemmin omakseni sinut kuin koko maailman rahat." Taas hän syleili Dedeä. "Ja minä saan sinut omakseni, Dede. Minä varmasti saan.
"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen juomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuomarin kanssa, mutta miehesi ei ole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan. Muutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä ja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja että sinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot, 'Olen rouva Hamish, kuka olette te?' Ja minä sanon: 'Olen Elam Hamishin nuorempi veli, Olen juuri tullut Alaskasta hautajaisiin!'
"'Mihin hautajaisiin?' sanot sinä. Ja minä sanon, 'Tuon kelvottoman, pelaavan, whiskyä juovan Burning Daylightin — miehen, joka kuoli sydämen rasvoittumiseen, jonka hän hankki pelatessaan yöt ja päivät liikepeliä. Niin, rouvaseni', sanon minä, 'häntä ei enää ole ja minä olen tullut hänen sijaansa tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt, rouvaseni, jos sallitte, niin menen laitumelle lypsämään lehmää Silläaikaa kuin te valmistatte aamiaista'."
Taas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede vastusti, kumartui hän ja suuteli häntä yhä uudelleen ja uudelleen.
"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen", mutisi hän. "Sinä saat kolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä sentiltä."
"Istukaa ja olkaa järkevä", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat ja kultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan ennen.
Mutta Daylight tahtoi tehdä sen omalla tavalla ja kun hän istuutui täytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Daylight kietoi kätensä hänen ympärilleen.
"Niin, rouvaseni", sanon minä, "Burning Daylight oli kyllä kelpo poika, mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi nukkumasta lumessa kaniininnahkoihin käärittynä ja rupesi elämään kanakopissa. Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli Martin cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa teitä, rouvaseni, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti cocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojansa enemmän ja itseään enemmän ja miltei kaikkea muuta enemmän kuin teitä! Ja sitten minä sanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten erilainen minä olen. Minulla ei ole cocktailin janoa ja minulla on kaikkiaan rahaa dollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan uuden kirveen, sillä entinen on kulunut kelvottomaksi ja minä voin rakastaa teitä yksitoista kertaa enemmän kuin ensimäinen miehenne teitä rakasti. Nähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole unssiakaan liikaa lihaa!' Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle ja sanon: 'Rouva Hamish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen hoikan nuoren miehen oltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan rahasäkin kanssa?' Ja sinä itket hiukan vanhaa Daylight-raukkaa ja katsot minuun myöntyväinen ilme silmissäsi ja sitten minä ehkä punastun hiukan, koska olen nuori mies ja kierrän käsivarteni ympärillesi, näin, ja sitten — sitten minä nain veljeni lesken ja menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität ruokaa."
"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini", moitti Dede, kun hän punakkana ja säteilevänä irtautui syleilystä, joka oli päättänyt Daylightin kertomuksen.
"Mitä haluat sitten tietää?" kysyi Daylight.
"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jotakin tulee pian tapahtumaan? Minä —" hän epäröi ja punastui. "Minä vastasin kysymykseen, te tiedätte."
"Menkäämme siis heti naimisiin", sanoi Daylight. "Tiedät, että minun on väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä minulla ole pitkää elinaikaa." Dede näytti kärsimättömältä ja Daylight jatkoi vakavasti. "Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen siitä lähtien kuin tuo kirottu paniikki alkoi tehnyt työtä kuin neljäkymmentä hevosta ja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä olet minulle antanut, valmiina itämään. No niin, ne itivät tänä aamuna, siinä kaikki. Nousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten tavallista. Mutta minä en mennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset valtasivat minut juuri silloin. Aurinko paistoi akkunasta ja minä tiesin, että kukkuloilla oli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että minä halusin kolmekymmentä miljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi kukkuloilla kuin mennä konttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että se oli mahdotonta. Ja miksi? Konttorin vuoksi. Konttori ei minua päästänyt. Kaikki rahani nousivat takajaloilleen ja asettuivat tielle eivätkä mielineet päästää minua menemään. Sillätavoin kirottu raha asettuu tielle. Tiedät sen itse.
"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani tienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei Berkeleyhin. Ja minä: valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan astu jalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt ja minä teen vararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto ja se on varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun ja se on vanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä maailmassa."
Dede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.
"Te tarkoitatte — —?" alkoi hän.
"Tarkoitan juuri sitä. Aijon tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä miljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä voisi mennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli tullut aika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan askeleen. Saan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi ja tuon pienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja mitä aijon pelastaa hävityksestä ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin, vaatearkun ja sadat neljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä. Se on hylkytavaraa."
Mutta Dede oli itsepäinen, "Siis ei tämä suunnaton vararikko ole välttämätön?" kysyi hän.
"Niin en ole sanonut. Se on välttämätön. Jos raha luulee voivansa asettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun kanssasi — —"
"Ei, ei, olkaa vakava", keskeytti Dede. "En tarkoita sitä ja sen te tiedätte. Haluan tietää ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä vararikko on välttämätön?"
Daylight pudisti päätään.
"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee vararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko tehdä vararikko. Minä teen se vasta kun olen nujertanut paniikin ja olen voitonpuolella. Tämä juuri osoittaa miten vähän välitän koko jutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini sen mukaan."
Mutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.
"Sinä olet mieletön, Elam."
"Sano minua uudelleen siksi", mutisi Daylight haltioissaan. "Se kuuluu suloisemmalta kuin miljoonien kilinä."
Dede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.
"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet — —"
"Oi, kyllä minä tiedän", vakuutti Daylight. "Saan sydämeni rakkaimman toiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi — —"
"Ole hetkinen järkevä."
"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan ja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää ulkoilma-elämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta. Tahdon pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan on luonut ja tahdon askaroida tällä maatilalla — lypsää lehmiä, ja hakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea muuta sen lisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen peräti kyllästynyt kaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman onnellisin mies, sillä minä saan omakseni sen, jota rahalla ei voi ostaa. Minä saan omakseni sinut, eikä sinua voida ostaa kolmellakymmenellä miljoonalla eikä kolmellatuhannella miljoonalla eikä kolmellakymmenellä sentillä — —"
Koputus ovelle keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan Venuksen kuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita silläaikaa kuin Dede kävi puhelimessa.
"Se on herra Hegan", sanoi Dede palattuaan. "Hän on puhelimessa. Hän sanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa."
Daylight pudisti päätään ja hymyili.
"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen päättänyt työni konttorissa enkä halua kuulla mistään mitään."
Minuutin kuluttua tuli Dede taas takaisin.
"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että Unwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään. Herra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että näyttää siltä kuin olisi heidän tehtävä vararikko. Ja hän puhui jotakin puolustuksesta."
Nämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat suuria pankkiyhtiöitä ja Daylight tiesi, että jos Grimshaw ja Hodgins tekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta vararikkoa ja vakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta Daylight hymyili ja pudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä konttoriääntä sanoessaan: —
"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aijo ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu."
"Mutta sinä et voi tehdä sitä", rukoili Dede.
"Odotahan", vastasi Daylight julmasti.
"Elam!"
"Sano se uudelleen." huudahti Daylight. "Sano se uudelleen ja kymmenen
Grimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"
Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.
"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."