ISÄ TARWATER.
Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta oli, että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin muisti hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme säettä. Ja perhe tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen aivonsa paloivat vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen, käreän äänensä, joka nyt oli vain piipitys:
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…
Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan hänen päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa, niin että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana liikemiehenä.
Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla, ettei hän matkusta Patagoniaan.
Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa, talon, ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin ne kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään syytä sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen tekonsa menettäneet laillisen voimansa.
— Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä, joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.
John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja hevosia, nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja yhden huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt ei haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen — joka oli ajottain työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen vuoden aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut laiminlyönyt ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt maksamatta viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan patagoniakuumeestaan oli hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen täysihoitosopimuksen ja täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka hänen pitikin jättää pois tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.
— Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan Tarwatermyllyn yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut sahaamattomista hirsistä ja joka teki mahdolliseksi ensimäisille uudisasukkaille viljellä vehnäänsä.
— Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin kauan kuin huolehdin itse itsestäni. — Ja kun ei minulla ole penniäkään, jota laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa, että asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.
Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen vuoksi katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!
Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun sekä samonnut yli tasankojen.
— Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.
— Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache
Sloughin näreikössä Sacramentossa.
Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän, noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan ostamalla uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.
Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren — suurin osa tästä maa-alueesta oli ollut hänen — ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.
* * * * *
— Siellä hän kulkee — kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.
— Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.
Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.
— Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. — Se aika on ohi, jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et pitkälle pääse.
— Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni takaisin kaiken Tarwatermaan.
— Vanha hullu! huomautti Annie.
— Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.
— Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.
— Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.
— Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.
— Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että — heitä se pois mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi… samoinkuin nekin, jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää mitään karhuja.
— Niin, mutta kuitenkin…
Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.
— Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.
John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.
— Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä…
— Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi kovasti, että ukko kuuli.
— Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.
— Mutta sinä olet sekaisin, isä, alkoi William…
— Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi sen tehnyt.
— Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja miehistä, jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä, sanoi Annie ivallisesti.
— Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentä vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla kultaa puuveitsellä, jos vain pääsisin Klondykeen…
— Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.
— No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä sitten nukkumaan.
Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana miehen rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet harmaat, vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen suurten luisevien sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen, huokasi ja pysähtyi, heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.
— Niin, mutta joka tapauksessa… mumisi hän valittavalla sävyllä… polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.
* * * * *
Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko Tarwater puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa, laittanut aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa pitkin matkalle Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan, jonka hän oli kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat neljäkymmentä kertaa, sattui tällä kertaa kaksi tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut Keltervilleen, vaan kääntyi maantietä myöten etelään Santa Rosaan. Vielä merkillisempää oli paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa juuressa. Se sisälsi hänen siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli mielipahoin nähnyt hänen käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi saanut olla siisti, vaan senvuoksi — ukko oli arvannut tämän salaisen ajatuksen — että se pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä haudata. Ja Santa Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa käytettyihin vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta kohteliaalta vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten kuolleen vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa — kaupungin suurin juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä, onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.
Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään, jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa dollaria tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja kaikki tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä saisivat hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin toiset saisivat talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.
Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan. Hän näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen yön nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka oli kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden sulamisesta.
Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen, joka painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan hoippuen yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen jauhotaakka selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan suinpäin portailta alas hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain kahden jalan syvyydeltä ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei ollut mitään erikoista halua heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta jauhot hänen selässään painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.
— Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt hänet maihin.
Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi, puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja ojensi sen pelastajalleen.
Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä oli hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.
— Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle palan ruokaa.
— Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies peittämättömällä uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli neljänkymmenen ikäinen.
— En palaakaan, vastasi John Tarwater.
— Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?
— Ei ole mitään varusteita.
— Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?
— Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin tärkeää kuin lämmin ruokapala olisi nyt.
* * * * *
Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen, joka seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua nuotiota. Hänet esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa Tarwateriin, joka hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi hoitamaan nuotiota, käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen, tyhmästi kyllä, oli sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja pian tuli savua vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa, Bill Wilson eli Pitkä Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen sadanneljänkymmenen naulan painoisia varustuksiaan ja sitten tarjosi Charles aamiaisen, jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli puoliraakaa ja pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi alapuolella kaiken arvostelun.
Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme kumppanusta kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle mennäkseen noin mailin päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle, jossa heidän jälellä olevat varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille tuli kiire. Hän pesi astiat, kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen kantoremmin, teroitti leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja kuokat niin, että niitä oli helpompi kantaa.
Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri arvonanto Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat. Kerran, ennen puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden satanaulaisen taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen huomiostaan.
— Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme jakaneet johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen puuseppä. Kun me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja sahatut lankuiksi, rakennan minä veneen. Pitkä Bill on metsänkaataja ja kaivostyöläinen. Niin että hän hankkii hirret ja muut kaivostarpeet. Enin osa varusteistamme on meidän edellämme. Me olimme aivan rahattomia, kun olimme maksaneet indiaaneille, jotka kantoivat suurimman osan varusteitamme Chilcootiin. Meidän neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä ja hän itse kantaa tavarat alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään Liverpool ja ammatiltaan merimies. Niin että silloin kun vene on valmis, on se hän, jonka tulee purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli järvien ja putouksien Klondykeen.
— Ja Charles — tuo mr Crayton — mikä on hänen erikoisalansa? kysyi
Tarwater.
— Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita, silloin on hän käskijä.
— Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin monta erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.
— Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma. Jokainen meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme höyrylaivalla San Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. — Mutta nyt minun täytyy mennä. Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin paljon kuin pitäisi. No, eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin mies, joka painaa seitsemänkymmentäkaksi.
— Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi Charles Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja huomattuaan, mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.
Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi, paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden vuonna 49. — Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen vetää kenkiään mennäkseen makuulle.
— Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat? kysyi
Tarwater reippaasti.
Kaikki nyökkäsivät. — No, silloinpa aion tehdä teille erään ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa nyt. Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin. Jos ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin myöskin vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan vähänkään.
Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun
Charles esti heitä.
— Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.
— Sen saatte itse määrätä.
— Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.
— Niin, minä ajattelen…
— Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.
— Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.
— Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.
— Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.
— Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.
— Kyllä, kuului vastaus.
Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän sopimukseen.
— Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.
— Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.
— Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.
— Vähän riitainen, lisäsi Anson.
— Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta oikeudenmukainen hän on.
Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.
— No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on oikeudenmukainen. Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja työskentelen hyväksenne, kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän sitten ei suostu esitykseeni, jää se vain minun häviökseni. Mutta en voi kuvitella hänen kieltävän, sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle on silloin myöhäistä tulla takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska minä ehdottomasti aion Klondykeen, on hänen ehdottomasti mahdoton sanoa: ei.
Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies kulkutiellä, jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten keskellä, joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja kulki jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi nimellä "Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista lauluaan ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin hän oli liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan kankea jäsenistään — hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi. Hän liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä, jonka hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä, mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona pari päivää.
Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät miehet kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he kaatuivat tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan vakuutetuiksi epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja toiset purkivat yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten masentamina ja sanoivat irti koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat yhtä hyviä kuin he ja yhtä liikarasittuneita sekä äärimmilleen saatettuja.
Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean yskän viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien vieressä, aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina kutsuttiin häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän. Ja kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen, selittivät, että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.
— Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.
— Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet yhtiökumppaniksemme täydellä todella…
— Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun tulemme Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me pitäisimme hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee siellä nälänhätä ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa. Huomatkaa, että me olemme elättäneet häntä varastoistamme koko ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna puutetta ruokavaroista, niin tiedätte te kyllä syyn. Mitään höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule Dawsoniin ennenkuin puolivälissä kesäkuuta ja siihen on yhdeksän kuukautta aikaa.
— No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin me toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa sanasi neuvotteluissa.
— Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles nousevalla kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine tunteellisuuksinenne, että on joku, joka ajattelee puolestanne, muuten kuolisitte nälkään jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä. Olen tutkinut tilannetta. Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi kymmenenkin dollaria naula ja myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne sanani.
Koko matkan yli kivisten tasankojen ylös pimeätä vuorisolaa Sheep Campille, ohi riippuvien ja alati uhkaavien jäätiköiden "Portaille" ja "Portailta" pitkin äkkijyrkkiä, kiiltäviä kallionlohkareita, missä kantajat kiipesivät käsin ja jaloin, laittoi ukko Tarwater ruokaa, kantoi taakkoja ja lauloi. Syksyn ensimäiset lumimyrskyt työnsivät hänet yli Chilcootsolan, yläpuolella puurajan. Ne, jotka olivat alapuolella, vieraanvarattoman Kraterijärven rannalla, ilman polttopuita, kuulivat myrskyävästä pimeydestä ihmeellisen äänen, joka lauloi:
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta. — Talja kultainen määrä matkamme lie.
Ja lumituiskussa näkivät he pitkän, luisevan haamun työntyvän esiin lumivalkoisin parroin, josta ei eroittanut luntakaan, kantaen kuudenkymmenen naulan painoista taakkaa.
— Joulu-ukko! huusivat he. Ja sitten seurasi kolminkertainen jymisevä eläköönhuuto joulu-ukolle.
* * * * *
Kaksi mailia Kraterijärvestä oli Happy Camp — jota kutsuttiin sillä nimellä senvuoksi, että siellä tavattiin ensimäiset puut, niin että voitiin jälleen lämmitellä tulen ääressä. Niitä tuskin voitiin kutsua puiksi, sillä ne olivat vaivaiskuusia, jotka hädin tuskin ulottuivat jalan verran yli mättäiden, kierrellen ja kaarrellen kuin käärmeet. Täällä, tiellä, joka johti Happy Campiin, lepäsi vanha Tarwater varusteineen kallion seinään nojaten ensimäisessä päivänpaisteessa, joka oli seurannut puolta tusinaa hämäriä päiviä. Tie kulki ympäri tämän kalliopaaden, miehet taakkoineen laahustivat hitaasti eteenpäin ja miehet tyhjine kantoremmeineen kiiruhtivat reippaasti takaisin uusia taakkoja hakemaan. Kaksi kertaa koetti ukko Tarwater nousta kulkeakseen edelleen, mutta lyyhistyi kummallakin kerralla jälleen takaisin, väsyneiden jäsenien varoittaessa häntä tuhlaamasta enempää voimiaan. Kiven takaa kuuli hän tervehtiviä ääniä, tunsi Charles Craytonin äänen ja ymmärsi, että he vihdoinkin olivat tavanneet nuoren Liverpoolin. Charles ryhtyi suoraan asiaan ja Tarwater kuuli joka sanan Charlesin hyvin vähän ylistelevästä kuvauksesta hänestä ja esityksen antaa hänen seurata mukana Dawsoniin.
— Kirotun tyhmä esitys, kuului Liverpoolin huomautus Charlesin vaiettua. Vanha, seitsemänkymmenvuotinen äijän käppyrä! Jos hän on viimeisillään, niin miksikä helvetissä ryhdyitte tekemisiin hänen kanssaan? Jos tulee nälänhätä, ja siltä näyttää, tarvitsemme me jokaisen hiukkasen muonaa itse. Meillä on muonaa vain neljälle, eikä viidelle.
— Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.
— Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne saakka?
— Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat kestää sen, koetti Charles selittää.
— Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi
Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.
— Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.
Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan verikoirat! — Ei, vieköön teidät kaikki piru! — Minä tiedän kyllä tahtoni! — Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. — Vaivaloinen? Te ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin saatte nähdä… silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette herramme salaman iskevän keskelle leiriä!
Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja painautui Happy Campin tielle.
Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen rannalle.
Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat lasketut sinne virtaa pitkin.
Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä. Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu iankaikkisuuteen.
Ja näiden kärsimysten aikana, jotka olivat nitistäneet jo niin monta nuorempaa miestä, alkoi vanha Tarwater nyt uupua. Hänen yskänsä oli tullut aivan hirveäksi ja jos eivät hänen läpiväsyneet toverinsa olisi nukkuneet kuin tukit, olisi hän pitänyt heitä valveilla yskällään kaiket yöt. Hän alkoi myöskin tulla viluiseksi, niin että hän puki itsensä kaksinkertaisiin vaatteihin ennenkuin hän ryömi makuulle. Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, ei hänen säkissään ollut jälellä riepuakaan. Kaikki, mitä hänellä oli, oli hän käärinyt vanhojen, luisten jäseniensä ympärille.
— Ajatelkaas, sanoi Pitkä Bill, jos hän nyt panee päälleen kaiken, mitä hänellä on, kun ei ole muuta kuin kaksikymmentä astetta alle nollan, mitä tekee hän silloin, kun tulee viisi-, kuusikymmentä astetta alle nollan?
He vetivät karkeasti veistetyn veneensä alas virtaa, olivat kymmenen, kaksitoista kertaa kadottamaisillaan sen ja sousivat yli Lehmusjärven etelänpuoleisen pään ankarien syysmyrskyjen riehuessa. Seuraavana aamuna aikoivat he lastata ja lähteä suoraan pohjoiseen, vaarallista, viiden sadan mailin pituista tietä yli järvien, pitkin vesiputouksia ja ahtaita jokilaaaksoja. Mutta ennenkuin nuori Liverpool meni sinä iltana makuulle, oli hän hiukan ulkona. Kun hän tuli takaisin, nukkui jo koko seurue. Hän herätti Tarwaterin ja puhui hänen kanssaan.
— Kuulkaa, isä, sanoi hän. Te olette saaneet luvan seurata mukana veneessämme, ja jos joku on matkalippunsa ansainnut, niin te. Mutta te tiedätte olevanne jo iäkäs ja teidän terveydessännekään ei ole juuri kehumista. Jos te seuraatte meitä, sorrutte te, se on varma kuin helvetti. — Odottakaahan, kunnes olen puhunut loppuun, ukkoseni. Hinta ylimenosta on kohonnut viiteensataan dollariin. Minä olen ollut etsimässä ja saanut matkustajan. Hän palvelee Alaskan kauppatuomioistuimessa ja hänen täytyy päästä perille. Hän on tarjonnut kuusisataa dollaria päästäkseen veneeseemme. Siitä tulee afääri. Te myytte oikeutenne ylimenoon hänelle, pistätte taskuunne kuusisataa dollaria ja lähdette etelään Californiaan, niinkauan kuin se vielä käy päinsä. Te voitte olla Dyeassa kahdessa päivässä ja viimeistään viikon kuluttua Californiassa. Mitä sanotte siitä?
Tarwater ryki ja yski hetken ennenkuin hän sai niin paljon ilmaa, että saattoi puhua.
— Poikani, sanoi hän, kerron sinulle jotain. Minä ajoin vuonna neljäkymmentäyhdeksän neljä härkäpariani yli aavikoiden kadottamatta yhtään. Minä ajoin ne suoraan Californiaan ja ajoin sitten kuormia niiden kanssa Sutterista American Bariin. Nyt aion minä Klondykeen. Ei mikään voi minua estää, ei kerrassaan mikään. Minä aion matkustaa tällä veneellä, sinun ollessa peräsimessä, Klondykeen saakka ja aion kaivaa maasta kolmesataatuhatta. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on vastoin kaikkea tervettä järkeä myydä lippuni. Mutta kiitos tarjouksesta, poikani, kiitoksia vain.
Nuori merimies ojensi innokkaasti kätensä vanhalle miehelle.
— Jumal'auta, isä, teidän on matkustettava. Te olette juuri oikea mies. Hän heitti silmäyksen peittämättömällä halveksimisella sinne, missä Charley Crayton makasi punaisine partoineen ja kuorsasi. — Näyttää kuin ei herramme enää tekisi sellaisia kuin te, isä.
He kamppailivat pohjoista kohti, vaikka vanhat, kokeneet Klondykenkävijät pudistelivat päätään ja ennustivat, että he jäätyisivät kiinni järviin. Että jää saattoi peittää järvet minä hetkenä hyvänsä, oli selvää, ja senvuoksi ei matkaa voitu lykätä. Tätä silmälläpitäen päätti Liverpool ohjata täyteen lastatun venheen väkevään virtaan, joka yhdisti Lehmusjärven Bennettjärveen. Tavallisesti laskettiin veneet pitkin virtaa ja lasti kannettiin maitse. Sittenkin olivat monet tyhjät veneet tulleet murskatuiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa sellaisiin varovaisuuksiin.
— Nouskaa maihin, isä, sanoi Liverpool varustautuessaan laskemaan rannalta koskeen.
Vanha Tarwater pudisti valkoista päätään.
— Minä seuraan lastin mukana, selitti hän. Se on ainoa tapa tulla perille. Katsos, poikani, minä saavun Klondykeen. Ja jos minä olen veneessä, niin silloin tulee vene myöskin Klondykeen. Jos minä nousen pois, kadotatte te todennäköisesti venheen.
— Ei kelpaa, että se on lastattu liian täyteen, selitti Charles ja hyppäsi odottamatta maihin, juuri venheen lähtiessä.
— Seuraavalla kerralla odotat poistumiseesi minun lupaani! huusi Liverpool juuri kun venhe joutui virtaan. Enkä minä salli useampia huvikävelyjä putouksien ohi, enkä ajanhukkaa odottaessamme sinua jälleen venheeseen.
He olivat kymmenessä minuutissa virran alapuolella Charlesin kulkiessa maitse puoli tuntia, ja odottaessaan häntä Bennettjärven päässä, puhelivat he useiden peloittavien olioiden, kotimatkalla olevien Klondykekävijäin kanssa. Nälänhätä oli pahempi kuin koskaan ennen. Luoteinen ratsastava poliisi, joka oli leiriytynyt Marshjärven päähän, missä kullanetsijät tulivat Canadan alueelle, kieltäytyi päästämästä maahan ainoatakaan, jolla ei ollut mukanaan seitsemääsätaa naulaa elintarpeita. Dawsonissa odotti tuhat henkeä koiravaljakkoineen pakkasten tuloa, voidakseen päästä jäälle. Kauppayhtiö ei voinut täyttää elintarvehankintasitoumuksiaan ja yhtiökumppanit katsoivat korteista, kuka lähtisi kotiin ja kuka jäisi jälelle.
— Se muuttaa asian, selitti Charles, kun hän sai kuulla ratsastavan poliisin asettamista elintarverajoituksista. Nyt on parasta, että sinä käännyt takaisin, ukkoseni.
— Nouse veneeseen, käski Liverpool. Me menemme Klondykeen ja ukko seuraa meitä.
Etelämyrsky antoi hyvän tuulen ja kiitos suuren, Liverpoolin valmistaman purjeen, lensivät he eteenpäin pitkin Bennettjärveä. Painavat varusteet muodostivat sellaisen pohjalastin, että hän saattoi, kuten kokenut merimies ainakin, pitää mahdollisimman suuren vauhdin. Kun tuuli muuttui neljä astetta lounaiseen juuri heidän tullessaan Caribou-salmeen, auttoi se heidät yhtyneille Tagish- ja Marsh-järville. Auringon laskiessa ja hämärän saapuessa purjehtivat he myrskyssä yli vaarallisen Great Windy Armin ja näkivät kaksi muuta venelastia kullanetsijöitä kaatuvan ja hukkuvan.
Charles halusi, että he menisivät maihin yöksi, mutta Liverpool jatkoi, ohjaten pitkin Tagishia ristiaallokon ärjyessä ja tulien, joita olivat sytyttäneet uponneiden eli hätäänjoutuneiden veneiden haaksirikkoiset, siellä täällä tuikkiessa. Kello neljä aamulla herätti hän Charlesin. Vanha Tarwater, joka oli hereillä ja paleli, kuuli Liverpoolin käskevän Craytonin mukaansa perään ja istuttavan hänet viereensä ohjaustuhdolle, josta Tarwater saattoi kuulla yksipuolisen keskustelun.
— Kuuleppas, Charles ystäväni, ja tuki turpasi, alkoi Liverpool. Minä haluan, että sinä painat päähäsi erään asian ja pidät sen siellä: poliisin on laskettava ukko maihin. Ymmärrätkö sinä? Hänen on päästävä perille. Kun meidän tavaramme tutkitaan, on niistä viidesosa hänen, ymmärrätkö. Sillä tavoin tulee meidän osallemme tosin hiukan vähemmän, mutta me läpäisemme kumminkin. Kuule nyt ja paina mieleesi: siinä tilaisuudessa ei saa tulla kysymykseen mitään salaisia ilmeitä tahi kuiskauksia.
— Luulet ehkä minun aikovan kavaltaa sen vanhan äijän, alkoi Charles vastahakoisesti.
— Sitä juuri luulin, keskeytti Liverpool hänet, vaikka en sanonut sitä suoraan. Kuule nyt ja älä unohda sanojani: minä en kysy, mitä sinä nyt ajattelet. Pääasia on, mitä sinä tulet tekemään. Me tulemme poliisiasemalle joskus iltapäivällä ja silloin on meidän pidettävä kieli hampaiden takana, niin että se ei takerru mihinkään kiinni. Minun ei tarvitse sanoa enempää.
— Jos sinä luulet, että minä aion — — — alkoi Charles jälleen.
— Kas niin, vaiensi Liverpool hänet, minä en tiedä, mitä sinä aiot, enkä halua tietää. Minä haluan sinun vain tietävän, mitä minä aion. Jos tapahtuu jotain koirankujeita, jos poliisi lähettää ukon takaisin, aion minä valita ensimäisen rauhallisen paikan, johon tulemme ja jättää sinut sinne maihin. Sitten aion antaa sinulle sellaisen selkäsaunan, että tähdet tanssivat silmissäsi. Älä unhoita, mitä olen sanonut. Siitä ei tule mitään lasten leikkiä, vaan oikea säännöllinen, miesmäinen selkäsauna, sellainen kuin pari kelpo nyrkkejä voi saada aikaan. En lyö sinua kuoliaaksi, ainoastaan puolikuoliaaksi.
— Mutta mitä voin tehdä? vaikerteli Charles.
— Vain yhden asian, olivat Liverpoolin viime sanat. Rukoile! Pyydä niin hartaasti kuin voit, että ukko pääsee ohi poliisin. Siinä kaikki. Mene nyt makuulle.
* * * * *
Ennen heidän tuloaan Le Barge-järvelle peitti maan lumi, joka ei sulaisi puoleen vuoteen. He eivät voineet laskea venhettään sille rannalle, jolle olivat aikoneet, sillä siellä oli reunajäätä. Joen suun sisäpuolella, ennen sen järveen laskemista, tapasivat he satakunta myrskynajamaa kullanetsijävenettä. Pohjoisesta, pitkin koko järvien pituutta, puhalsi loppumaton lumimyrsky. Kolmena aamuna yrittivät he taistella sitä ja sen synnyttämiä mahtavia laineita vastaan, jotka muuttuivat jääksi lyödessään venheeseen. Toisten ponnistellessa airoissa hakkasi Tarwater jäätä ja heitti sen yli laidan, onnistuen sillä tavoin säilyttämään ruumiinlämpönsä ja henkensä.
Joka kerran näiden kolmen päivän aikana olivat he pakoitetut kääntämään selkänsä myrskylle ja soutamaan suojaisempaan jokeen. Neljäntenä päivänä olivat ne sata venettä lisääntyneet kolmeksi sadaksi ja ne kaksituhatta ihmistä näissä veneissä tiesivät, että suuri myrsky ennusti Le Bargen jäätymistä. Järven toisella puolen voisivat he vahvojen virtojen ollessa avoimina vielä monta päivää nopealla vauhdilla jatkaa matkaansa, mutta jos he eivät pääsisi sinne heti, olisivat he tuomitut makaamaan jäissä lähimmät kuusi kuukautta.
— Tänään lyömme itsemme läpi, selitti Liverpool. Me emme käänny takaisin millään ehdolla. Jos joku kuolee airoihinsa, on hänen herättävä jälleen ja jatkettava.
Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen laskeutuessa.
Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle, jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.
— Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen lämpimänä.
Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.
— Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.
— Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.
— Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja ohjatessaan.
— No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.
Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme raunioilta vie — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…
Charles ajoi tahtonsa läpi, mutta hän teki sen niin huomaamatta, että ei kukaan seurueesta, kaikkein vähimmin merimies, saanut tietää mitään. Hän näki kaksi suurta, avonaista proomua täyteen ihmisiä ahdettuina ja sai kysyttyään tietää, että ne olivat ihmisiä ilman muonaa, jotka varmuuslautakunta oli koonnut yhteen ja lähetti pitkin Yukonia. Viimeinen Dawson höyrylaiva ottaisi ne peräänsä toivoen ehtivänsä ennen jäätymistä Fort Yukoniin, missä kasaantuneet höyrylaivat olivat. Joka tapauksessa tulisi Dawson vapautetuksi näistä muonankuluttajista. Charles meni siis kaikessa hiljaisuudessa Varmuuslautakuntaan ja antoi vihjauksen Tarwaterin yli-ikäisyydestä ja siitä, että hän oli ilman rahaa ja elintarpeita. Tarwater oli viimeinen, joka otettiin kannelle ja kun nuori Liverpool tuli takaisin venheelleen, näki hän rantapengermältä proomujen häviävän joen mutkaan Moosehidevuoren taa.
Proomut kulkivat koko ajan jääpalasten välissä ja onnistuivat useita kertoja sivuuttamaan jäälauttoja Yukonissa, kunnes jäätyivät kylki kylkeen elintarvelaivojen väliin noin sadan mailin päähän Dawsonista. Täällä, pohjoisella napapiirillä, vietti vanha Tarwater talvensa. Useiden tuntien päivittäisellä työllä — hän hakkasi halkoja höyrylaivayhtiölle — ansaitsi hän elatuksensa. Vapaana aikanaan ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin istua ja puhdistaa paalumajaansa, missä hän asui.
Lämpö, lepo ja riittävä ruoka paransivat hänen vaikean yskänsä ja tekivät hänet niin vahvaksi ja reippaaksi, kun hänen iällään oli mahdollista. Mutta heti joulun jälkeen ilmestyi keripukki tuoreiden vihannesten puutteen vuoksi ja kullanetsijä toisensa jälkeen paneutui vuoteeseen ja kadotti tämän lisäonnettomuutensa johdosta kaiken toivon. Mutta niin ei Tarwater tehnyt. Jo ennenkuin ensimäiset oireet hänessä näyttäytyivät, oli hän turvautunut ainoaan tuntemaansa parannuskeinoon, nimittäin ruumiinliikuntoon. Kauppakomppanian lahonneesta varastohuoneesta veti hän esille vanhat ruostuneet ketunraudat ja höyrylaivan kapteenilta lainasi hän itselleen pyssyn.
Tällä tavoin varustettuna luopui hän halonhakkuusta ja alkoi ansaita enemmän kuin tarvitsi elääkseen. Hän ei käynyt alakuloiseksi, kun keripukki tarttui häneenkin. Hän hoiti ketunrautojaan ja lauloi lauluaan. Eikä mikään pessimisti voinut horjuttaa hänen vakaumustaan, ettei hän poimisi kolmeasataatuhatta Alaskan kultaa maasta.
— Mutta täällähän ei ole mitään kultaa, sanoi eräs hänelle.
— Kultaa voidaan tavata melkein missä hyvänsä, se pitäisi minun tietää, joka olen huuhtonut vuonna neljäkymmentäyhdeksän, ennenkuin te olitte syntynytkään, vastasi hän. — Mitä oli Bonanza-Creek muuta kuin hirvilaidun? Ei yksikään kullanetsijä löytänyt sitä ja kuitenkin huuhtoivat ne sitten sieltä viidensadan dollarin pannuja ja ottivat näin irti viisikymmentä miljoonaa dollaria. Eldorado ei ollut huonompi. Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän tuvan alla tahi sen takana makaa miljoonia odottamassa, että sellainen onnen kultapoika kuin minä tulisi ja kaivaisi ne ylös.
Mutta tammikuun lopulla sattui hänelle onnettomuus. Joku suuri eläin, hän otaksui sen olleen ilveksen, tarttui hänen pienempiin ketunrautoihinsa ja vei ne mennessään. Mahtava lumimyrsky keskeytti hänen etsiskelynsä ja hän kadotti sekä tien että paikallistunnun. Vain muutamien tuntien päivänvalo vallitsi keskellä kaksikymmentuntista pimeyttä ja mitä enemmän hän ponnisteli hämäryydessä ja alituisesti putoilevassa lumessa, sitä pahemmin joutui hän eksyksiin. Onneksi kohoaa lämpö aina kun Pohjolassa sataa lunta, niin että sensijaan kun se tavallisesti oli neljä-, viisi- ja kuusikymmentä astetta nollan alapuolella, oli se nyt vain viisitoista. Ja hänellä oli lämpimät vaatteet sekä kokonainen tulitikkulaatikko. Tilansa äärimmäiseksi helpoitukseksi sai hän tapetuksi viidentenä päivänä haavoittuneen hirven, joka painoi yli puoli tonnia. Hän rakensi sen viereen itselleen risumajan ja siihen kuusenhavuista lattian ja varustautui viettämään täällä talven, mikäli ei pelastusretkikunta tapaisi häntä tahi hänen keripukkinsa pahenisi.
Mutta parin viikon odotuksen jälkeen ei mitään retkikuntaa näkynyt ja hänen keripukkinsa oli kieltämättä tullut pahemmaksi. Ulkopuolelta tulevalta pakkaselta suojasi häntä kuusenhavuseinämä ja hän nukkui tuntikausittain tulensa ääressä, mutta joskus makasi hän myöskin valveilla useita tunteja.
Valveillaolohetket tulivat yhä harvemmiksi ja olivat puoleksi horrosta, talven vallan kohotessa ylimmilleen. John Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa ennenkuin ihmisestä oli tullut ihminen, kun hän ensimäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski perustuksen moraalille uneksuessaan kauheita unia hirviöistä, jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.
Niinkuin kuumetautinen herää silloin tällöin tietoisuuteensa, heräsi myöskin vanha Tarwater, paahtoi hirvenlihansa ja laittoi tulen; mutta aina kauemmin ja kauemmin makasi hän horroksissa ja ei voinut tietoisuudessaan eroittaa, mitkä olivat valveilla uneksimista tahi uneksimista unessa. Ja täällä, ihmisen kirjoittamattoman historian tuntemattomissa, pimeissä kuiluissa, tapasi hän — ajatuksille ja aisteille saavuttamattomina, liitelevinä unikuvina eli niinkuin hullun mahdottomina mielikuvina — ne hirviöt, jotka ensimäisen ihmisen siveysvaisto oli luonut ja jotka senjälkeen ovat aina häntä seuranneet ja saattaneet hänet hourailemaan, kuinka hän voisi heitä paeta tahi taistella heitä vastaan.
Seitsemänkymmenen vuotensa painamana sai vanha Tarwater täällä loputtomassa, hiljaisessa pohjolassa kuin morfiiniruiskeen alkuihmisen lapsellisuutta. Kuoleman siipien suhistessa ryömi Tarwater kokoon ja alkoi, niinkuin hänen aikojentakainen esi-isänsä, lapsi-ihminen, luoda taruja ja palvoa aurinkoa sankarinaan, itse sankarinluojana ja sankarina etsiessään mittaamatonta aarretta, jota oli niin vaikea löytää.
Lopuksi hänen täytyi löytää aarre — niin kuului tiedottoman miehen varjovaltakunnan horjumaton vakaumus — tahi myöskin laskeutua kaikkinielevään mereen, tuohon mustaan valonnielijään, joka joka ilta nieli auringon, niin että se sammui… auringon, joka aina aamulla syntyi uudelleen idässä ja oli tullut ihmisen ensimäiseksi vertauskuvaksi kuolemattomuudesta uudestasyntymisen kautta. Syvällä hänen tajunnassaan (häipyvän tajunnan hämärässä lännessä) oli tämä kaikki kuoleman lähestyvää varjoa, johon hän hitaasti laskeutui.
Mutta kuinka olisi hän voinut paeta näitä pimeyden hirviöitä, jotka hänessä itsessään ollen, hitaasti nielivät hänet? Hän oli laskeutunut liian syvälle voidakseen paeta tahi edes tuntea halua paeta. Todellisuus oli lakannut hänelle olemasta. Hänen sisimpänsä pimeistä kammioista ei todellisuus voinut päästä ulos. Hänen vanhuutensa painoi häntä liiaksi; heikkouden, sairauden, hiljaisuuden ja pakkasen aikaansaama horrosmainen tajuttomuus oli liian syvä. Ulkoapäin pitäisi todellisuuden vaikutuksen tulla, ennenkuin hänen tajuntansa sen käsittäisi. Muuten liukuisi hän varjovaltakunnan kaiken olemattomaksi tekevään syvään pimeyteen.
Mutta se tuli, tämä sysäys todellisuudesta, ja tapasi hänen korvakalvoihinsa kuin korkeaääninen, pärskyvä aivastus. Lämpömäärässä, joka kahteenkymmeneen päivään ei ollut kohonnut viidestäkymmenestä asteesta alle nollan, ei tuntunut tuulahdustakaan ja eikä pieninkään ääni rikkonut hiljaisuutta. Niinkuin opiuminpolttaja vuoteellaan tähtää silmänsä haaveittensa kentiltä pienen komeronsa ahtaisiin seinämiin, tuijotti vanha Tarwater sumuisin silmin eteensä yli sammuvan tulen suureen hirveen, joka tarkasteli häntä hämmästyneenä. Hirvi laahasi haavoittunutta jalkaansa ja näytti olevan aivan nääntynyt; myöskin tämä oli kierrellyt varjojen maassa ja herännyt todellisuuteen, ollessaan astumaisillaan Tarwaterin tuleen.
Tarwater veti hervottomasti suuren, paksun, villavuorisen nahkakäsineen oikeasta kädestään. Kun hän koetti painaa liipasinta, huomasi hän, että etusormi oli liian voimaton. Hitaasti ja varovasti — se vei useita minuutteja — kuljetti hän paljasta kättään huopapeitteiden alla nahkatakkinsa sisään paidalleen ja siitä verrattain lämpimään kainalokuoppaan. Viipyi melkoisen aikaa ennenkuin sormi saattoi liikkua, sitten vei hän yhtä hitaasti pyssyn olkapäähänsä ja ampui tulen toisella puolella olevaa suurta eläintä.
Laukauksen jälkeen vaipui toinen varjojen maailmassa kulkeneista pimeyteen ja toinen nousi heräten valoon horjuen kuin juopunut keripukin heikontamin jaloin, vavisten hermostuneisuudesta ja pakkasesta ja kuivasi vapisevin sormin sumuisia silmiään tuijottaen todellisuuteen, joka niin äkkiä oli palannut. Hän ravisti itseään ja ymmärsi, että hän kauan — kuinka kauan, sitä hän ei tiennyt — oli maannut kuoleman käsivarsilla. Hän sylkäisi tarkoituksella, kuuli syljen sähisevän ilmassa ja teki sen huomion, että täytyi olla sangen kylmä, paljon kylmempi kuin 60 astetta alle nollan. Tänä päivänä näytti lämpömittari todellakin Fort Yukonissa seitsemänkymmentäviisi astetta alle nollan, ja kun jäätymisraja on kolmekymmentä astetta yli nollan, oli siis sataviisi astetta kylmää.
Tarwaterin aivot alkoivat vähitellen kirkastua ja työskennellä. Täällä suuressa yksinäisyydessä asui kuolema. Tänne oli kaksi haavoittunutta hirveä laahautunut. Kun kova pakkanen kirkasti taivaan, oli hän arvioinut molempien hirvien tulleen idästä. Siis idässä päin täytyi löytyä ihmisiä — valkoisiako vai indiaaneja, sitä hän ei tiennyt, mutta joka tapauksessa ihmisiä, jotka ehkä voisivat auttaa häntä hänen avuttomuudessaan ja vetää hänet pimeyden meren yli todellisuuteen.
Hän liikkui hitaasti, mutta joka tapauksessa hän liikkui, varustautui pyssyllä, ampumatarpeilla, tulitikuilla ja kahdellakymmenellä naulalla hirvenlihaa. Sitten käänsi hän, kuin nuorentuneena, selkänsä vaaralliselle lännelle ja ontui nousevaa aurinkoa kohden…
Monta päivää tämän jälkeen — kuinka monta, sitä hän ei saanut koskaan tietää — tuli hän, houraillen ja näkyjä nähden, vanhaa kullankaivajalauluaan laulaen, kuin hukkunut, joka kamppailee säilyttääkseen tajuntansa — eräälle lumenpeittämälle jokilaakson pengermälle ja näki alhaalta nousevan savun ja ihmisiä, jotka keskeyttivät työnsä nähdessään hänet. Hän laskeutui alas mäeltä, koko ajan laulaen, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, kutsuivat he häntä joulupukiksi, isä-jouluksi, harmaaparraksi, viimeiseksi mohikaaniksi ja joulu-ukoksi. Tultuaan heidän keskelleen seisoi hän aivan hiljaa, sanaa sanomatta, suurien kyyneleiden juostessa hänen poskiltaan. Hän itki hiljaa kauan aikaa, mutta istuutui sitten kaikkien jäsentensä naksahdellessa lumelle, kuin olisi äkkiä tullut toisiin ajatuksiin ja kaatui tästä asennosta rauhallisesti ja hiljaa pyörtyen kyljelleen.
* * * * *
Vähemmässä kuin viikossa oli vanha Tarwater pystyssä ja ontui ympäri paalumajaa hoitaen taloutta, laittaen ruokaa ja pesten viidelle kullankaivajalle. He olivat oikeita uranuurtajia, sitkeitä ja voimakkaita, ja olivat tunkeutuneet niin pitkälle napapiirin sisälle, että eivät tienneet mitään Kondykevimmasta. Tämän uutisen toi hän heille ja nyt vasta kuulivat he tästä ensimäisen kerran. He elivät melkein yksinomaan peuran ja hirven lihasta ja savustetusta lohesta, lisänä metsämarjoja ja mehukkaita, villejä juuria, joita he olivat kesällä koonneet. He olivat unohtaneet, miltä kahvi maistui; he tekivät tulen auringonlasilla, kuljettivat matkoillaan tervaksia ja polttivat piipuissaan kuivia lehtiä, jotka kirvelivät kieltä ja karvastelivat sieramia.
Kolme vuotta sitten olivat he lähteneet tutkimusmatkalleen Kyokuksin lähdepaikoilta suoraan yli Mackenzien suun Jäämeren rannalle. Täällä olivat he valaanpyyntilaivoilla nähneet viimeiset valkoiset miehet ja varustautuneet viimeisen kerran valkoisen miehen elintarpeilla, jonka pää-asiallisesti muodostivat suola ja tupakka. Vetäytyessään pitkällä vaelluksella etelään ja länteen päin Yukonin ja Porcupinen yhtymäkohtien kautta Fort-Yukonissa, olivat he tässä joessa tavanneet kultaa ja pysähtyneet sitä huuhtomaan.
He tervehtivät ilolla Tarwaterin tuloa eivätkä koskaan väsyneet kuulemaan hänen juttujaan vuodelta neljäkymmentäyhdeksän ja rupesivat kutsumaan häntä nimellä Vanha sankari. Kuusenoksista keittivät he teetä ja keitteellä, joka oli valmistettu raitapuun jätteistä, happamista ja karvaista juurista ja sipuleista, joita he kaivoivat maasta, paransivat he hänen keripukkinsa niin, että hän lopetti ontumisensa ja alkoi taas saada lihaa luurankoonsa. Ja he eivät voineet nähdä mitään syytä, miksikä ei hän löytäisi rikasta kultasuonta.
— Me emme tiedä, kuinka käy niiden kolmensadantuhannen kanssa, sanoivat he hänelle eräänä aamuna ennen työhön menoaan, mutta mitä sanotte sadastatuhannesta, Vanha sankari? Sen arvoisen luulemme me sen valtauksen olevan, jonka olemme teidän lukuunne eroittaneet.
— Hyvä, pojat, vastasi vanha Tarwater ja kiitos teille; sadastatuhannesta voin sanoa, että se on kyllä varsin kaunis alku. En luonnollisestikaan aio lopettaa ennenkuin minulla on täydet kolmesataatuhatta. Sen takia minä olen tullut tänne.
He nauroivat ja taputtivat käsiään hänen kunnianhimolleen ja tuumivat täytyvänsä katsoa hänen osalleen jonkun enemmän antavan valtauksen. Ja vanha sankari tuumaili, että kevään tullen ja hänen tultua täysin terveeksi lähtee hän hiukan itsekseen silmäilemään ympärilleen.
— Kuka tietää, sanoi hän ja osoitti vuoren rinnettä toisella puolen laaksoa, ehkäpä tuolla jokaisen mättään alla on kultaa.
Hän ei sanonut enempää, mutta kun aurinko nousi korkeammalle ja päivät tulivat pitemmiksi ja lämpimämmiksi, katseli hän usein vuoren puolitiessä olevaa ylätasankomuodostumaa. Ja eräänä päivänä suojailmalla meni hän yli joen ja kiipesi ylätasangolle. Aurinko oli sulattanut maan noin tuuman syvyydeltä. Eräässä sulaneessa paikassa kumartui hän tarttuen turpeeseen suurilla, luisevilla käsillään ja vetäisi sen ylös juurineen. Aurinko välkkyi jollakin, joka kimalteli keltaiselta. Hän pudisti kädessään olevaa turvetta ja karkeat kultapalat rapisivat kuin haulit maahan. Siinä oli kultainen talja valmiina nyljettäväksi.
Alaskan aikakirjat eivät ole kokonaan sivuuttaneet ryntäystä Fort Yukonista kesällä 1898 Tarwatervuoren ylätasangolle. Ja Tarwater möi valtauksensa Bowdie-yhtiölle täsmälleen puolesta miljoonasta ja lähti Californiaan ratsastaen muuliaasilla pitkin uutta maantietä, jonka reunoilla oli tuon tuostakin mukavia matkailijamajoja, aina Fort Yukonin satamaan saakka.
Ensimäisenä ruokailuaikana valtamerihöyryssä St. Michaelsista tarjoili hänelle eräs valkotukkainen tarjoilija kuihtuneine kasvoineen ja keripukin runtelemine ruumiineen. Tarwaterin täytyi katsoa häneen kaksi kertaa ennenkuin hän tunsi miehen Charles Craytoniksi.
— Onko sinun käynyt huonosti, poikani? kysyi Tarwater.
— Tavallinen huono onneni, selitti toinen tunnettuaan tervehtijän. Ainoastaan yksi seurueestamme sairastui keripukkiin. Se oli oikea helvetti. Nuo kolme muuta ovat työssä ja terveinä ja aikovat hankkia elintarpeita suorittaakseen etsiskelyjä talvella White Riverillä. Anson ansaitsee kaksikymmentäviisi päivässä puuseppätyöllään, Liverpool saa kaksikymmentä hirsien hakkaamisesta sahalle ja Pitkä Bill neljäkymmentä päivässä ensimäisenä sahurina. Minä yritin niin hyvin kuin saatoin ja jos minä en olisi saanut keripukkia….
— Niin, varmasti, poikaseni, sinä olet tehnyt parhaasi, mikä ei kumminkaan ole paljon, sillä sinä olet ilkeä luonteeltasi ja sinulla on luontainen vastenmielisyys työhön. Minä sanon sinulle erään asian. Sinä et kelpaa näihin hommiin, koska olet raajarikko. Minä maksan kapteenille sinun lippusi muistoksi retkestä, jonka teimme yhdessä, ja sinä voit laskeutua kyljellesi ja olla rauhassa jälelläolevan osan matkaa. Ja minkälaiset mahdollisuudet sinulla on noustessasi maihin San Franciscossa?
Charles Crayton kohautti olkapäitään.
— Tiedätkö mitä, jatkoi Tarwater, sinä voit saada työtä minun tilallani, siksi kunnes saat muuta.
— Ja tulla teidän tilanhoitajaksenne, alkoi Charles innokkaasti.
— Ei, kiitos! selitti Tarwater painolla. Ainahan tarvitaan kuopankaivajia ja halonhakkaajia ja ilmanala on ihana…
Tarwater tuli kotiin kuin tuhlaaja iso-isä, jonka takia teurastettiin juotettu vasikka. Mutta ensiksi, ennen pöytään istumistaan, täytyi hänen hiukan silmäillä ympärilleen. Ja pojat ja tyttäret, vävypojat ja miniät menivät tyytyväisinä hänen mukanaan ja heidän täytyi liioitellulla nöyryydellä puristaa vanhaa, luisevaa kättä, jolla oli jaettavana puoli miljoonaa. Hän meni edellä, eikä mikään hänen edes leikillä lausumansa väite, vaikka se olisi ollut kuinka hullu ja mahdoton hyvänsä, kohdannut mitään vastaväitteitä seurueen taholta. Kun hän pysähtyi sortuneen padon viereen, jonka hän oli rakentanut sahaamattomista hirsistä, loistivat hänen kasvonsa ja hän näki yli Tarwaterlaakson ja kaukana kohoavat Tarwatervuoret — nämä kaikki olivat nyt taas hänen.
Hänelle tuli mieleen ajatus, joka saattoi hänet kääntämään pois
kasvonsa, niistämään ja salaamaan jotain silmissään kimaltelevaa.
Saapuvilla olevan perheensä seuraamana meni hän sortuneelle ladolle.
Hän otti maasta vanhan lahonneen vaunun vivun.
— William, sanoi hän, muistatko sitä pientä keskustelua, joka meillä oli vähää ennen Klondykeen lähtöäni. Niin, varmasti muistat sen, William. Sinä sanoit minun olevan hullun. Ja minä sanoin, että minun isäni olisi piessyt vaununvivulla pirun nahastani, jos olisin puhunut hänelle sillä tavoin.
— Sehän oli vain leikkiä, mielisteli William.
William oli harmahtava, neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hänen vaimonsa ja täysikasvuinen poikansa seisoivat yhdessä ja katsoivat uteliaasti, kuinka iso-isä Tarwater otti päältään takkinsa ja jätti sen Maryn pideltäväksi.
— Tule tänne, William! sanoi hän käskevästi.
William tuli, vaikkakin vastahakoisesti.
— Tästä saat maistaa sitä, mitä minun isäni antoi minulle sangen usein, selitti vanha Tarwater antaessaan pojalleen vaunun vivulla iskun yli olkapään pitkin selkää. Huomaa, että minä en lyö sinua päähän. Minun isälläni oli kirotun hupainen luonne ja hän ei katsonut niin tarkkaan, mihin hän löi tahtoessaan piestä pölyn takistani. — Älä aseta kyynärpäitäsi noin. Voisit saada niihin erehdyksessä ravakan iskun. Ja sano minulle nyt, William poikani, eräs asia: oletko koskaan luullut minua hulluksi?
— En! huusi William, hyppien ja tanssien kovasti. Sinä et ole hullu, isä! Luonnollisesti et ole hullu!
— Sinäpä sen sanoit, huomautti Tarwater lyhyesti, heittäessään pois vaununvivun ja alkaessaan panna päälleen takkia. — Ja nyt menemme kai sisälle syömään.
Glen Ellen, Californiassa, 14 p. syyskuuta 1916.