TUO LUTKA…
Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia — niitä ei voi koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.
Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia, epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden arvosta ja painosta.
— Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän jäljennöksen edessä.
Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin. Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä. Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta, voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.
— Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.
Epämääräinen, tuumiva katse katosi hänen silmistään ja hän murahti:
— Sen suuruus, arvelen minä.
— Niin, se tuntuu suurelta, myönsin minä. Mutta se on varmasti oikea.
Australian hallitus tuskin uskaltaisi…
— Suuri! keskeytti hän halveksivalla, ylenkatseellisella ilmeellä.
— Suurin, joka on koskaan tavattu, aloin minä.
— Koskaan tavattu! Hänen värittömät silmänsä paloivat hänen jatkaessaan: luuletteko, että jokaisesta tavatusta kultakimpaleesta puhutaan sanomalehdissä ja näyttelykirjoissa.
— No niin, vastasin miettivästi, jos löytyy sellaisia, joista ei puhuta, en tiedä, kuinka saamme niistä kuulla. Jos todellakin suuri kimpale tahi kimpaleenlöytäjä mieluummin vaatimattomana tahtoo punastua ilosta yksinäisyydessä.
— Niin ei ole asia, huomautti hän kiireesti. Minä näin sen omilla silmilläni ja muuten olen aivan liian karaistu punastuakseni. Olen rautatiemiehiä ja olen oleskellut sangen paljon kuumissa maissa. Olin ennen ruskea kuin mahonki — oikea, vanha mahonki ja enemmän kuin kerran on minua luultu sinisilmäiseksi espanjalaiseksi…
Nyt oli minun vuoroni keskeyttää ja sen minä teinkin.
— Oliko se kimpale suurempi kuin tämä täällä, herra —?
— Jones, Julian Jones on nimeni.
Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani luovutin hänelle korttini.
— Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa melussa. — Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa, mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan — ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän, mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa kerrallaan…
— Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi.
Yhtä suuri kuin tämä täällä?
— Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. — En käsitä, miksikä en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa lukkoon minun kanssani.
— Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.
Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien edelle.
Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö, ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.
— Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. — Sinä kiertelet teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.
Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.
— Sinä aiot kai puhua hänelle tuosta lutkasta? sanoi nainen.
— Kas niin, Sarah, tässä on kysymys liikeasioista, sanoi Jones valittavalla sävyllä. Minä olen niin kauan etsinyt sopivaa henkilöä ja kun nyt olen tavannut hänet, täytyy kai minulla olla oikeus antaa hänelle vähän vihiä siitä, mitä on tapahtunut.
Pieni naikkonen ei vastannut, hän puristi yhteen ohuet huulensa kuin olisi hän saanut suunsa täyteen nuppineuloja. Hän katsoi suoraan eteensä Jalokivitorniin niin tuimin ilmein, ettei mikään auringonpilkahdus voinut sitä lieventää. Menimme hitaasti järvelle onnistuen löytämään vapaan penkin ja istuimme sille huoaten helpoituksesta saadessamme vapauttaa näyttelyssä väsyneet jalkamme kannattamasta ruumiinpainoamme.
Kaksi joutsenta purjehti yli kimaltelevan veden ja lähestyi meitä. Kun heidän epäilyksensä meidän maallisen hyvyytemme puutteesta vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi selin seuraajattareensa elämän tiellä ja kertoi minulle juttunsa.
— Oletteko koskaan olleet Ecuadorissa? Totelkaa neuvoani ja älkää matkustako sinne koskaan. Vaikka sen otan takaisin, te ja minä ehkä menemme sinne yhdessä, jos te luotatte minuun ja teillä on kylliksi rohkeutta uskaltautuaksenne matkalle. Niin, siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun minä saavuin sinne Australiasta puoleksi mädänneellä, vanhalla lastilaivalla, joka tarvitsi neljäkymmentä päivää tullakseen perille. Seitsemän solmua oli sen laatikon vauhti parhaimmillaan ja meillä oli ollut neljätoista päivää kestävä myrsky pohjoiseen Uudesta Zeelannista ja me saimme konevian kahden päivän päässä Pitcairn Islannista.
— Minä en kuulunut miehistöön. Olen junankuljettaja. Mutta olin tullut tutuksi laivurin kanssa Newcastlessa ja hän pyysi minua seuraamaan vieraanaan Guayaquiliin. Minä olin, nähkääs, kuullut, että palkat sillä amerikkalaisella rautatiellä, joka menee Andien yli Quitoon, olivat nousemassa. Mutta Guayaquil…
— On kuumepesä, huomautin minä.
Julian Jones nyökkäsi.
— Thomas Nast kuoli kuumeeseen tuskin kuukausi maihinnousunsa jälkeen siellä. Hän oli meidän suuri amerikkalainen piirustajamme, lisäsin minä.
— En tunne häntä, sanoi Julian Jones lyhyesti. Mutta sen minä tiedän, että hän ei suinkaan ollut ensimäinen, joka meni sillätavoin. Te saatte kuulla kuinka tämä selvisi minulle. Luotsiasema on noin 60 mailia alaspäin jokea.
— Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin aamulla kannelle. — Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. — Kapteeni ja neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.
— Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat. Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut taudit yhteensä.
— Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies, joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit nolatuksi!
— Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. — Rautatie, sanoi hän päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä sopimusaikani loppuun — kolme kuukautta — mutta pääsin sieltä sittenkin. Minä olin konduktööri.
— Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin sanoin joku hetki sitten.
— Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa. Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana aamuna — sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko takaisin.
Ja väki — sitä oli viisi tuhatta — tahtoi tulla lautatuksi yli ja lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se oli meksikolaisen laskutavan mukaan. — Lyökää kuoliaaksi gringot! huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana, poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.
Yövyimme kappaleen matkaa sisämaahan ja päivän valetessa palasimme katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata. Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.
Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan eteensä.
— En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.
— Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti, järvellä uiskenteleville nokikanoille.
— Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä…
— Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan, jatkoi hänen vaimonsa.
— Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri, mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa odottaen…
— Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään
Jalokivitornille.
— Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita, sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille — makasin siellä päivän ja yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.
— Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa, minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan muy pronto…
— Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.
— Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin Wahnan —
— Tuon lutkan, sihahti Sarah.
— Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä ainoastaan mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua kultakimpaleesta. Se tapahtui eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta Amatoon, noin kolmekymmentä mailia Quitosta. Seth Manners oli lämmittäjänäni. Minun piti opettaa häntä hoitamaan konetta itse ja minä annoin koneen hänen haltuunsa ja istuin itse hänen paikalleen ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin juuri saanut häneltä kirjeen, missä hän kuten tavallisesti pyysi minua tulemaan kotiin ja kuten tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli naimattomalle miehelle, kuten minä, kuljeskella irtolaisena ympäri maata, joka on täynnä señoritoja ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa hän nähnyt heidät! Oikeita linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat, naamat maalattu valkeiksi kuin ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten — kuten jollain niistä verisistä rautatieuhreista, joita minä olin ollut auttamassa maahan.
Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää sille kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.
Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän jarrutti niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.
— Mitä pirua — aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja me
tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin Sethin sanoihin. Siinä oli indiaanityttö — ja voitte uskoa kun sanon, että indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän…
Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka hän piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.
— Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan sähähdyksen, mutta jatkoi heti:
— Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin; tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin ohueeseen, joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään, pilkulliseen ja silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään….
— Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.
Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut keskeytystä.
— Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille, laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo ja ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.
— Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar….
— Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.
— Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei vastausta. Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin ja puhkesi sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se teidän täytyy myöntää.
— Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme tehtävänä on raapia sinut siitä pois.
— Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut mitään. Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!
Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut minua silmänurkastaan, sillä hän mumisi: — Jos ei olisi ollut, niin luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?
— Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi, minähän tässä kerron. — Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio jäädä tänne koko yöksi?
— No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi mukana, mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet ylös, hän oli kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut jälkeäkään. Ylä- ja alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi sata metriä eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet kyyristyneenä aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin hänen päälleen. Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet sekunnissa hänen ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten koskaan käsittänyt hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa. Tartuin häntä ranteesta ja nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen, mihin hän mukautui. Naiset kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa totta.
Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän suhteen.
— Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin ja istutin hänet viereeni.
— Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones huomautti.
— Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr Jones. — Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi pois ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.
— Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme Quitoon, mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui tyttö kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka paljon kauniimpi hän oli kuin illalla.
— Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun — meihin — niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. — Painu tiehesi, sanoin minä hänelle pronto (mrs Jones muistutti itsestään vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah, minä en tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.
Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja tiedän kyllä, minkä sanan ne muodostivat.
— Eniten suututti minua Sethin pilkka. — Te ette voi karistaa häntä niskoiltanne, sanoi hän. — Te olette pelastaneet hänen elämänsä… Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä… Mutta tyttö uskoo, että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi hän. — Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä tiedätte.
— Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.
— Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin hänen höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon ja pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen, löi käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin minä tehdä? —
Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi mrs Jones ymmärtää, että hän kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.
— Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen — hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma. — Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.
— Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia — nuoria, naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.
— Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.
— Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan — pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja asettautunut vakavasti minun talooni — silloin sain nähdä ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin poika poistui pimeän tullen.
Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.
— Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme takkavalkean ääressä…
— Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.
— Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.
— Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.
— Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, — enemmän kuin oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.
— Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä, laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla. Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen huudon, joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä. Paloma oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja ukko vastasi hänelle. — Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi hän olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja hän takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun omassa talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata ulos, jollei hän olisi ollut niin vanha.
— Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää kuin hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta Paloma jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni. Hän alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen Wahnalle. Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten yhdellä sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja meni tiehensä. Minä arvaan tytön sanoneen "ei."
— Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun aikaa keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi koko ajan minua suurilla silmillään.
— Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme tottuneet siihen.
— Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen mielenkiintoa, — mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni. Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.
— Ja sitten saivat asiat toisen käänteen — erään sattuman vuoksi. Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja asianajajat kaiken — en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin on minun niskoillani kuoletuslainoja.
— Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta! Elä matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin itseni irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille — enkö kirjoittanut, Sarah?
— Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.
— Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti häntä nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen kultakimpaleen, jollette matkusta. — Myöhäistä, sanoin minä, ja kerroin hänelle minkävuoksi.
— Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa, huomautti mrs Jones jääkylmästi.
— Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan tunteita. Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma puhuivat vähän indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: — Jos te jäätte, näytän teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on tavattu. — Kuinka suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän nauroi. Suurempi kuin te, sanoi hän, paljon, paljon suurempi. — Se ei pidä paikkaansa, sanoin minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli nähnyt sen ja Paloma puolsi häntä. Heidän kuvauksensa mukaan päättäen olisi pitänyt uskoa, että tämän yhden kimpaleen arvo oli miljoonia. Paloma ei ollut koskaan nähnyt sitä itse, mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli heimosalaisuus, johon ei häntä oltu vihitty, koska hän oli vain puoliverinen.
Julian Jones pysähtyi ja huokasi.
— Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin…
— Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa silmänräpäyksessä.
— Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin minä riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas, minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut. — Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla jälleen täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat jaksamme kantaa, — Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-aasin tahi kokonaisen joukon kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta siihen hän ei suostunut ja Paloma sanoi hänen olevan oikeassa. Se oli liian vaarallista. Indiaanit ottaisivat meidät kiinni.
— Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me liikuimme vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut antaa minun laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me tulimme korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä. Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan suuntaan, niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan, josta ei voi erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi maailmassa. Minä en puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja minä lähdemme Quitosta, vien minä teidät suoraan sille.
— Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen. Minun pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljaardi, alaltaan noin neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta. Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja esti lumen kokoontumasta.
Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi, aloin minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä kysyin Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle ja odottaa, että se menisi ohi.
— Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. — Se on lähempänä teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen suuret silmänsä saivat kaihoisan ilmeen.
— Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne ikävöi vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.
— Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista. Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja ilvehtiä.
— Mitä pidätte siitä? kysyi hän.
— Mistä?
— Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri jumala — se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.
Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin, sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:
— Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon, että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella. Ei ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin kuin muna. Katsokaa tätä.
Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan suuruisen. Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut peitetty.
— Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla äänellä, — tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania — kaikki solakoita, nuoria miehiä.
Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hänelle:
— Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.
— Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, amigo…
Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan.
— Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea villikissa. Ja minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. — Koettakaas tätä näin.
Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen, hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.
— Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen sävyyn, kuin olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain vuolukiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi olin minä aivan kuitti. Ja — niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.
— Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä kuilussa. Ja kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa lumikellarissa eli tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri sen paikan yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, sitä se juuri oli.
— Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta, ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.
— Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni. Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka oli ollut minulla Ecuadorissa — vaikka minä en kahteen vuoteen ollut tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään muuallakaan. Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku verho olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna kivipaadelle ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiviveistä ja… ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. — Sitten kirjoitin Seth Maunersille. Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin minä radalla. Minä en seisonut suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli hän minua vasikaksi eli suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren huipulta. Minä en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään. Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että minä olin pähkähullu ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät minut tieheni.
Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti selvästi halukkaalta keskeyttämään.
— Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen penniäkään…
— Et koskaan enää mene siihen maahan, huudahti nainen.
— Mutta Sarah, Wahna on kuollut — senhän sinä tiedät, sanoi Julian
Jones.
— Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen, että se maa ei ole oikea paikka naineille miehille.
Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen avustuksestaan.
— Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. — Oliko mahtava kultameteoori pudonnut taivaasta?
— Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne tuoneet.
— Niin korkealle vuorelle — ja niin suuren ja raskaan harkon! huomautin minä.
— Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta kuinka helvetissä" — oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.
— Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!
— He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös — se oli sen sisällys.
Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.
— Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs, indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen harkkoon vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja odottanut minua — ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.
Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut panemaan yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän iltapäivänä hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja rautatieyhtiön kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut. Illalla soitin hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian Jonesin ja hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.
— Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa Nebraskaan? Minä muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset huomasin hänen hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-Lisan kuuluisaa hymyä.
Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.