I.
Useita näytemattoja oli levitetty heidän eteensä lattialle — kaksi brysselmattoa, joita he aluksi olivat tiedustelleet, näytti, mihin suuntaan päätös kallistuisi, samalla kun parikymmentä puhdasväristä mallia hiveli heidän silmiään pitkittäen riitaa mieliteon ja lompakon välillä. Liikkeen johtaja osoitti heille kunnioitusta itse palvelemalla heitä — tai osoitti hän sitä oikeastaan vain Joelle, sen nuori nainen kyllä tiesi, sillä olihan hän huomannut kuinka hissipoikakin oli ollut suu auki kunnioituksesta heitä ylös saattaessaan. Eikä hän myöskään voinut olla huomaamatta, millaista kunnioitusta katujen kulmissa seisoskelevat poikaviikarit ja nuorukaisjoukot osoittivat Joelle tämän kävellessä hänen kanssaan erittäinkin hänen ja Joen asuntojen läheisyydessä kaupungin länsiosassa.
Mutta liikkeen johtajaa kutsuttiin puhelimeen, ja nuoren naisen ihanien mattojen toiveet ja kukkaron ikävät vaatimukset joutuivat syrjään vielä suuremman mieleen kohonneen epäilyksen ja levottomuuden tieltä.
"Mutta minä en voi käsittää, mitä iloa sinulle siitä voi olla, Joe", sanoi hän lempeästi, mutta äänenpaino, jolla hän nuo sanat lausui, ilmaisi äskeistä epämieluisaa keskustelua.
Silmänräpäyksen ajan nuorukaisen poikamaisia kasvoja pimensi varjo, joka samassa vaihtui helläksi hohteeksi. Hän oli vasta poika, samoinkuin toinen oli vain tyttö — kaksi nuorta olentoa elämän kynnyksellä, vuokraamassa huoneustoa ja ostamassa mattoja yhdessä.
"Kannattaako siitä nyt huolehtia?" kysyi hän. "Sehän on viimeinen kerta, aivan viimeinen."
Hän katsoi nuoreen naiseen hymyillen, mutta tämä huomasi hänen huulillaan kieltäymyksen tajuttoman kuiskauksen tapaisen huokauksen, ja tuntien vaistomaisesti tuon naiselle ominaisen halun omistaa yksin puolisonsa hän pelkäsi tuota asiata, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka niin voimakkaasti oli vallannut miehen elämän.
"Tiedäthän, että ottelu O'Neilin kanssa tuotti viimeisen osan äidin talon velasta", jatkoi Joe. "Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nytkin saan tästä viimeisestä ottelusta Pontan kanssa sata dollaria selvää rahaa — pyöreän sataisen; siinähän on vähän niinkuin pesänmunaa meidän mökkiin."
Mutta raha ei taivuttanut naisen mieltä. "Sinä varmaankin pidät siitä, tuosta — tuosta 'urheilusta', niinkuin sinä sanot sitä. Minkätähden?"
Joe ei löytänyt sopivia sanoja. Hän ilmaisi ajatuksensa käsillään, ikäänkuin hän olisi ollut toimessa, ja ruumiillaan ja lihastensa liikkeillä, ikäänkuin hän olisi ollut kilpailussa, mutta sanoin hän ei voinut kuvailla ottelun viehätystä. Hän koetti kuitenkin, vaikka aluksi katkonaisesti ilmaista mitä hän, sitä itselleen selvittelemättä, tunsi kilpailun hurmiotilassa.
"Se vain on varmaa, Genevieve, että hyvältä tuntuu, kun on saanut miehen semmoiseen asemaan, johon on halunnutkin, kun tämä on hehkunut halusta iskeä molemmilla nyrkeillään ja kun ei päästänyt yhtään hänen iskuaan tuntumaan, kun on itse antanut iskun ja hän alkaa hoippua ja tarttuu kiinni vastustajaansa, ja kisatuomari irroittaa hänet erilleen, niin että voi käydä hänen kimppuunsa antaakseen hänelle lopullisen iskun, ja koko sali raikuu huudoista ja katsojat eivät pysy enää paikoillaan ja kun tietää olevansa parempi mies ja pelanneensa selvää peliä ja voittaneensa siksi, että oli parempi. Sen minä sanon, että…"
Hän keskeytti äkkiä, hämmästyen omaa puheliaisuuttaan ja Genevieven ihmettelevää katsetta. Hänen puhuessaan oli tämä tarkannut hänen kasvojaan, samalla kuin pelko alkoi kuvastua hänen omilla kasvoillaan. Kuvatessaan hänelle tuota jännittävintä hetkeä näki Joe ajatuksissaan horjahtelevan miehen, valot, huutavan yleisön, ja hän oli mennyttä Genevievelle, elämän virran mukana, jota tämä ei käsittänyt, virran, joka oli uhkaava ja vastustamaton ja joka teki naisen rakkauden säälittäväksi ja heikoksi. Se Joe, jonka Genevieve tunsi, eteni hänestä, himmeni, katosi. Nuo poikamaisen raikkaat kasvot olivat mennyttä, mennyttä oli silmien hellä katse ja suun suloinen kaareutuma. Hän näki nyt miehen kasvot, jännittyneet, teräksisen liikkumattomat kasvot, teräksisen suun teräshuulineen, teräksiset, laajentuneet, tuijottavat silmät, joiden loiste ja välke oli teräksen välkettä. Ne olivat miehen kasvot, ja hän oli tuntenut vain hänen pojankasvonsa. Näitä kasvoja hän ei tuntenut ollenkaan.
Mutta samalla kun hän niitä pelkäsi, tunsi hän itsensä jollain tavoin ylpeäksi Joesta. Hänen miehekkyytensä, tuo taistelevan miespuolisen olennon miehekkyys, vaikutti ehdottomasti häneen, naisolentoon, joka koko perinnäisyytensä kautta oli muodostunut sellaiseksi, että hänen täytyi etsiä puolisokseen voimakas mies ja antautua hänen voimansa turviin. Genevieve ei käsittänyt tuota Joen olemuksen voimaa, joka kasvoi naisen rakkauttakin mahtavammaksi ja valtasi miehen; ja kuitenkin osoitti suloisen ahdistuksen tunne hänen naisenrinnassaan, että Joe oli hänen tähtensä, juuri rakkauden tähden, alistunut hänen tahtoonsa, luopunut koko tuosta osasta elämäänsä, ettei hän tämän ainoan kerran jälkeen enää milloinkaan ottaisi osaa nyrkkitaisteluun.
"Rouva Silverstein ei pidä rahaotteluista", sanoi hän. "Hän toruu, kun niistä puhe tulee, ja kyllä hänkin jotakin tietää asioista."
Joe hymyili suopeasti, salaten loukkauksen, joka ei ollut aivan ensimäinenkään ja jota hän tunsi siitä, ettei Genevieve koskaan osannut antaa arvoa tälle puolelle hänen luonteessaan ja elämässään, josta hän, Joe, enimmin ylpeili. Omilla ponnistuksilla ja kovalla työllä hankittua voimaa ja taitoa hän oli tarkoittanut; sen ja vain sen hän tiesi ylpeänä voivansa laskea Genevieven jalkojen juureen sinä hetkenä, jolloin hän oli antanut itsensä hänelle semmoisena kuin hän oli. Se oli suoritetun työn ansio, miehuuden palkkio, jota suurempaa ja jalompaa ei yksikään toinen mies voisi tarjota, ja se hänen mielestään yksin oli antanut hänelle oikeuden omistaa Genevieven. Ja tämä ei ollut käsittänyt sitä silloin, yhtä vähän kuin hän sitä käsitti nytkään, ja Joe mahtoi ihmetellä, mitä muuta Genevieve saattoi hänessä nähdä, joka teki hänet kyllin arvokkaaksi hänelle.
"Rouva Silverstein on vanha jankuttaja, joka ei tiedä tästä asiasta yhtään mitään", virkkoi Joe hyvänluontoisesti. "Mitä ihmettä hän tietäisikään? Minä sanon sinulle, että se on hyvää ja terveellistäkin", — viimeisen sanansa hän lausui jälkimietteenä. "Katso minua! Minä sanon vielä, että minun täytyy elää puhdasta elämää, jos mielin olla tällaisessa kunnossa. Minä elän säännöllisemmin kuin tuo rouva tai hänen iäkäs miehensä tai kukaan muu tutuistasi — kylpyjä, hierontaa, ruumiinharjoitusta, kaikki määräajallaan, hyvä ravinto, eikä mitään porsastelua, ei väkijuomia, ei tupakkaa, ei mitään mikä minua vahingoittaisi. Niin, minä elän puhtaammin kuin sinä, Genevieve —."
"Tarkoitan totta", ehätti hän lisäämään, nähdessään toisen loukkaantuneen kasvonilmeen. "En tarkoita vettä ja saippuaa, mutta katsos tätä." Hän tarttui kädellään Genevieveä kunnioittavasti, mutta lujasti käsivarteen. "Pehmeää, sinun on kauttaaltaan pehmeää. Ei ollenkaan sellaista kuin minun. Koetteleppa tätä!"
Hän painoi Genevieven sormenpäitä kovaksi jännitettyihin käsivarsilihaksiinsa, kunnes tämä hätkähti kivusta.
"Ja kaikkialla on yhtä kovaa, aivan samanlaista kuin tämä", hän jatkoi. "Tätä minä nimitän puhtaana olemiseksi. Jokainen palanen lihaa ja verta ja lihasta on puhdasta aina luihin saakka — ja ne ovat puhtaat nekin. Ei yksistään vedellä ja saippualla pesty iho, vaan kaikki läpeensä puhdasta. Minä sanon, että oikein tuntuu, miten kaikki on puhdasta. Se tuntuu ihan luissa ja lihoissa. Kun herään aamulla ja menen työhöni, huutaa jokainen veripisara ja jokainen lihassäije, että se on puhdas. Niin katsoppas — — —"
Hän keskeytti äkkiä nolona, hämmästyen omaa harvinaista sanatulvaansa. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut noin äärettömän kiihtynyt, eikä hänellä ollut koskaan vielä ollut syytä sellaiseen kiihtymykseen. Mutta nyt oli kysymys kilpailusta, sen todellisesta arvosta, kilpailusta itsestään, korkeimmasta asiasta mitä elämässä on — tai siitä mikä oli ollut hänelle suurinta tuohon iltaan saakka, jolloin hän oli sattumalta käynyt tekemässä kauppaa Silversteinin kahvilassa ja jolloin hän äkkiä kohtasi Genevieven suunnattoman mahtavana tekijänä elämänsä tiellä, Genevieven, joka himmensi kaiken muun. Hän alkoi, vaikkakin epämääräisesti nähdä jyrkän ristiriidan naisen ja elämänuran välillä, ristiriidan, jossa miehen tehtävä maailmassa ja naisen kaipaus omistaa mies kokonaan joutuivat vastakkain. Mutta hän ei kyennyt tekemään laajakantoisia johtopäätöksiä. Hän näki vain, että toiselta puolen konkreettista lihaa ja verta oleva Genevieve ja toiselta puolen tuo suuri abstraktinen elävä kilpailu, vetivät aivan eri köyttä ja kumpikin vaati häntä itselleen. Tuo taistelu raateli häntä, ja hän ajelehti avuttomana taistelun pyörteissä.
Hänen sanansa olivat kiinnittäneet Genevieven katseen hänen kasvoihinsa, ja tätä oli miellyttänyt hänen heleä ihonsa, kirkkaat silmänsä ja hänen poskensa, jotka olivat sileät kuin neitosen. Genevieve käsitti, että Joen perustelut olivat päteviä ja ne tuntuivat hänestä sitäkin vastenmielisemmiltä. Hän kapinoi vaistomaisesti tuota kilpailemista vastaan, joka veti miestä hänen luotaan, riistäen häneltä osan hänestä. Siinä oli kilpakosija, jota hän ei käsittänyt. Eikä hän käsittänyt sitäkään, mitä houkuttelevaa se kykeni tarjoamaan. Jos se olisi ollut naiskilpailija, toinen nainen, olisi hän silmillään saanut siitä selvän käsityksen; mutta nyt hän hapuili pimeässä tavoitellen saavuttamatonta vastustajaansa, josta hänellä ei ollut todellista käsitystä. Se minkä hän tajusi todeksi toisen puheesta, teki kilpailun vain yhä kauheammaksi.
Ajatus omasta heikkoudesta juolahti äkkiä hänen mieleensä. Hän tunsi sääliä itseään kohtaan ja se suretti häntä. Hän tahtoi omistaa Joen, saada kokonaan omakseen; naisena hän ei voinut tyytyä vähempään, mutta Joe vältteli häntä, pujahtaen milloin minnekin syleilystä, johon hän koetti sulkea hänet. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen huulensa värisivät; siten hän muutti tappion voitoksi ja karkoitti kaikkivaltiaan kilpailun heikkoutensa voimalla.
"Älähän nyt, Genevieve, älä itke!" rukoili nuorukainen murheellisena, mutta muuten aivan ymmällään. Hänen miehekkään käsityksensä mukaan ei tuollaiseen onnettomuuteen ollut mitään todellista syytä ja kuitenkin nähdessään hänen kyyneleensä hän unohti kaiken muun.
Genevieven kosteat silmät hymyilivät anteeksiantoa, ja vaikka Joe ei tiennytkään mitä hänen piti saada anteeksi, heltyi hän kokonaan. Hän ojensi äkkiä Genevievelle molemmat kätensä, mutta jonkinlaisella tehdyllä jäykkyydellä ja kylmyydellä hän esti tämän kädenpuristuksen; silmät sensijaan hymyilivät sitä lämpimämmin.
"Tässähän tulee herra Clausen", sanoi hän, katsoen samassa tulijaa silmillä, joissa naiselle ominaisen kyvyn vaikutuksesta ei enää näkynyt merkkiäkään kosteudesta.
"Arvelit varmaankin, etten enää tulisikaan takaisin, Joe?" kysäsi liikkeenjohtaja, jolla oli kuulaankalpea iho ja jonka karkea poskiparta oli ristiriidassa pienten, lempeitten silmien kanssa.
"No, mitäs arvelette — hm, niin, mehän puhuimme kokovillaisista", jatkoi hän reippaasti. "Tuo sievä malli tuossa miellyttää teitä varmaankin, vai kuinka? Niin niin, kyllä minä tiedän. Minä perustin talouden neljäntoista dollarin viikkopalkalla. Mutta ei mikään ole liian hyvää tuohon pieneen pesään, vai mitä? Kyllähän minä sen tiedän, eikähän eroa olekaan kuin seitsemän senttiä, ja kallein käy ajan mittaan huokeimmaksi, se on varmaa. Kuulepa mitä sanon, Joe", — hän sai äkkiä ihmisystävällisen mielijohteen ja alkoi puhua tuttavallisesti matalalla äänellä, "— näes sinulle, mutta en kenellekään muulle, minä alennan viisi senttiä. Mutta", — hänen äänensä sai juhlallisen vakuuttavan soinnun, — "mutta sinä et saa sanoa kenellekään, mitä olet maksanut."
"Ommeltuna, reunustettuna ja paikoilleen asetettuna se tulee tietysti kaikki samaan laskuun", sanoi hän, kun Joe ja Genevieve olivat neuvotelleet keskenään ja ilmoittaneet päätöksensä.
"Entä tuo pieni pesä?" kysyi hän. "Milloin levitätte siipenne ja lennätte pois? Huomenna! Niin pian? Ihanaa! Ihanaa!!"
Hän muljautteli silmiään innoissaan ja loi heihin sitten isällisen, loistavan katseen.
Joe oli vastannut aika karskeasti ja Genevieve oli punastunut hyvänlaisesti, mutta kumpikin tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa. Eikä ainoastaan asian yksityisluontoisuuden ja pyhyyden vuoksi, vaan sen tähden, mikä olisi voinut keskiluokan mielestä olla turhaa kainoutta, mutta joka heissä oli sitä vaatimattomuutta ja vaiteliaisuutta, jota tavataan työväenluokkaan kuuluvissa henkilöissä, jotka pyrkivät puhtaaseen elämään ja hyviin tapoihin.
Herra Clausen saattoi heitä hissille isällisen hymyilevänä ja hyväntahtoisena, ja kauppa-apulaisten katseet seurasivat Joen ryhdikästä vartaloa hänen poistuessaan huoneesta.
"Entäs tänä iltana, Joe?" kysyi herra Clausen hätäisesti heidän varrotessaan hissiä. "Miltäs tuntuu? Luuletko, että voitat hänet?"
"Varmasti", vastasi Joe. "En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa."
"Sinä jaksat siis hyvin? No hyvä, hyvä! Näetkös minä vaan ihmettelin — niin, ha haa! — kun on naimahommat ja muuta — — ajattelin ettet olisi oikein vireissä, vai kuinka? — hiukan hermostunut, näetkös. Tiedänhän, kun itsekin olen naimisissa. Mutta sinähän voit hyvin? Tietysti. On tarpeetonta kysyäkään sellaista. Ha haa! No, onnea vaan, poikaseni. Tiedän että voitat. En koskaan ole vähääkään epäillyt, johan nyt."
"Ja hyvästi neiti Pritchard", sanoi hän Genevievelle, saattaen häntä kohteliaasti hissiin. "Toivon, että käytte usein täällä. Se olisi niin hauskaa — kovin hauskaa — sen vakuutan."
"Kaikki kutsuvat sinua 'Joeksi'", sanoi Genevieve moittivasti hissiin laskeutuessaan. "Miksi he eivät sano 'herra Fleming?' Se olisi oikeus ja kohtuus."
Mutta Joe tuijotti nyrpeästi hissipoikaan eikä ollut kuulevinaan.
"Mikä sinun on, Joe?" kysyi Genevieve hellästi, tietäen hyvin, kuinka voimakkaasti hänen sanansa vaikuttivat Joeen.
"Ei mitään", sanoi hän. "Minä vain ajattelin — ja toivoin."
"Toivoit? — mitä?" Hänen äänensä oli lumoava ja hänen silmänsä olisivat saaneet heltymään kovemmankin miehen kuin Joe, vaikka ne eivät saaneetkaan tätä kohottamaan katsettaan häneen.
Vihdoin hän kuitenkin katsoi Genevieveen miettiväisenä. "Minä toivoisin, että näkisit minut edes kerrankin nyrkkeilyottelussa."
Genevieve teki kärsimättömän liikkeen ja Joen katse masentui. Genevieveä raateli vihlova tunne siitä, että Joe oli joutunut tuon kilpailijan kynsiin ja loittoni.
"Minä — minä tahtoisin", sanoi Genevieve äkkiä väkinäisesti, tavoitellen tuota myötätuntoa, joka tekee voimakkaimmatkin miehet heikoiksi ja vetää heidän päänsä naisten rinnoille.
"Tahdotko?!"
Taas Joe katsoi häntä silmiin. Hän tarkoitti sitä — Genevieve tiesi sen. Se oli kuin vetoamista hänen rakkautensa suuruuteen.
"Se olisi elämäni ylpein hetki", sanoi Joe lyhyesti.
Se, että Genevieve teki rohkean päätöksen ja lausui aivan lyhyesti: "Minä tahdon", lienee ollut rakkauden synnyttämää kaukonäköisyyttä, halua tyydyttää Joen myötätunnonkaipuuta ja halua nähdä kilpailua kasvoista kasvoihin oppiakseen tuntemaan sitä, ja ehkä se oli myös seikkailun salaperäinen torventoitotus, joka tuntui houkuttelevalta Genevieven yksitoikkoisessa elämässä.
"Sitä en olisi uskonut, muutoin en olisi kysynytkään", sanoi hän suoraan heidän astuessaan sivukäytävälle.
"Mutta eikö se voi käydä päinsä?" kysyi Genevieve levottomana, peläten päätöksensä horjuvan.
"Voin kyllä järjestää asian; mutta minä en luullut sinun tahtovan."
"En luullut sinun tahtovan", toisti hän yhä hämillään, auttaessaan
Genevieveä raitiotievaunuun ja kaivaen taskustaan pilettirahaa.