II.
Genevieve ja Joe olivat työläisaristokraatteja. Huolimatta kehnosta ja kurjasta ympäristöstään he olivat säilyneet puhtaina ja terveinä. Heillä oli omanarvontuntoa, he kunnioittivat kaikkea, mikä elämässä oli kaunista ja puhdasta, ja juuri se oli kohottanut heidät vertaistensa yläpuolelle. Tuttavia ei paljon käynyt heidän luonaan, eikä kummallakaan heillä ollut koskaan todella hyvää ystävää, jonka kanssa kaikki olisi ollut yhteistä. Heidän seurankaipuunsa oli voimakas, mutta he olivat jääneet yksinäisiksi sentähden, että he eivät voineet tyydyttää tuota vaistoa ja samalla puhtauden ja säädyllisyyden kaipuutaan.
Ei kukaan työläisnainen ollut viettänyt turvallisempaa elämää kuin Genevieve. Raakuuden ja törkeyden ympäröimänä hän oli karttanut kaikkea karkeata ja raakaa. Hän näki vain sitä, mitä hän tahtoi nähdä ja hän tahtoi aina nähdä parasta, välttäen karkeutta ja kömpelyyttä, ja sen hän teki ilman suuria ponnistuksia, vaistomaisesti. Hän oli heti alusta pitäen ollut suojattuna. Ollen ainoa lapsi, jonka piti hoitaa kivuloista äitiään, hän ei ollut ottanut osaa katuleikkeihin eikä naapurilasten ilonpitoon. Isä, pienikokoinen, lempeäluontoinen, kapearintainen ja vähäverinen konttoristi, joka viihtyi kodissaan sentähden, että hänellä oli luontainen haluttomuus sekaantua toisten ihmisten asioihin, oli ponnistanut kaikkensa tehdäkseen kodin hengen suloiseksi ja helläksi.
Jäätyään kahdentoistavuotiaana orvoksi oli Genevieve mennyt suoraan isänsä hautajaisista asumaan Silversteinin perheeseen, jonka huoneet sijaitsivat kahvilan yläpuolella. Täällä, ystävällisten vieraitten turvissa hän ansaitsi ruokansa ja vaatteensa puotipalvelijana. Koska Genevieve ei ollut juutalainen, oli hänestä erittäin suurta hyötyä Silversteineille, jotka eivät itse hoitaneet liikettä omana lepopäivänään.
Ja tuossa yksitoikkoisessa pikku myymälässä oli häneltä vierähtänyt kuusi kehitysvuotta. Hänellä ei ollut monta tuttavaa. Hän ei ollut välittänyt tyttötovereista siitä syystä, ettei ilmaantunut ainoatakaan tyttöä, josta hän oli pitänyt kylliksi. Eikä hän välittänyt kävellä nuorien naapuripoikienkaan kanssa, kuten jo viidentoistavuotiaitten tyttöjen tapana oli. "Pöyhkeäksi nukkemaiseksi tytöksi" oli naapuritytöillä tapana nimittää häntä; ja vaikka heidän vihamielisyytensä syynä olikin hänen kauneutensa ja eristäytymisensä toisista, herätti hän sittenkin heissä kunnioitusta. "Persikoita kermassa" sanoivat hänestä nuorukaiset — vaikka vain hiljaa keskenään, sillä he pelkäsivät suututtavansa toiset tytöt, samalla kuin he tunsivat pelonsekaista kunnioitusta Genevieveä kohtaan, jossa heidän mielestään oli jotakin salaperäisen kaunista ja saavuttamatonta.
Hän oli todellakin kaunis. Polveutuen pitkästä sarjasta amerikkalaisia esivanhempia hän oli noita ihmeellisiä, siellä täällä löytyviä työläisluokan kukkasia, joiden olemassaoloon ei esivanhempien perintö eikä ympäristö näytä tarjoavan selitystä. Hänen kasvojensa väri oli täydellisen kaunis, sillä veri loi hänen valkoiselle iholleen niin suloisen punan, että kuvaus "persikoita kermassa" oli aivan paikallaan. Hänet teki kaunottareksi kasvojen säännölliset piirteet, mutta vieläkin suuremmassa määrin hänen vartalonsa kauniit ääriviivat. Hän oli hiljainen, vieno, ylevän ja arvokkaan näköinen, samalla kuin hän osasi pukeutua aistikkaasti, ja kaikki, mitä hän puki ylleen, kohotti vain hänen kauneuttaan ja arvokkuuttaan. Sanalla sanoen, hän oli täysin naisellinen, lempeä, hellä ja kiehtova, rinnassa naisen palava rakkaus ja naisellinen äidinmieli. Mutta tämä puoli hänen luonnettaan oli ollut hänessä uinuvana kautta vuosien odottaen puolisoa ilmaantuvaksi.
Sitten tuli Joe eräänä kuumana lauantai-iltapäivänä Silversteinin kahvilaan vilvoittaakseen itseään jäätelösoodalla. Genevieve ei ollut huomannut hänen tuloaan, sillä hän oli puhunut parhaallaan toisen ostajan, kuusi- tai seitsenvuotiaan poikanaskalin kanssa, joka totisena selitteli, mitä hän halusi lasikaapista, joka oli täynnä ihmeellisiä makeisia ja jossa pahvikolla oli luettavana sanat: "Viisi kappaletta viidellä pennillä."
Genevieve oli kuullut sanat: "Saanko jäätelösoodaa!" ja hän oli kysynyt, katsomatta kysyjää kasvoihin: "Mitä lajia?" Eihän hänen tapansa ollutkaan kiinnittää huomiota nuorukaisiin. Heissä oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Tapa, jolla he häntä katselivat, kiusasi häntä, vaikka hän ei tiennyt miksi; heissä oli jotakin kummallista ja julkeata, joka ei häntä miellyttänyt. Siihen saakka mies ei ollut esiintynyt hänen mielikuvituksessaan. Ne nuorukaiset, joita hän oli nähnyt, eivät olleet vetäneet häntä puoleensa, he olivat olleet hänelle aivan merkityksettömiä. Niin, jos joku olisi häneltä kysynyt syytä miesten olemassaoloon maan päällä, olisi hän jäänyt vastausta vaille.
Tyhjentäessään jäätelömitan lasiin tuli hänen katseensa sattumalta viivähtäneeksi Joen kasvoilla ja hänet valtasi samassa suloinen mielihyväntunne. Seuraavassa silmänräpäyksessä Joekin vilkaisi häneen, jolloin neitonen loi katseensa alas ja poistui soodasäiliölle. Mutta täyttäessään lasia ei hän voinut olla katsomatta nuorukaiseen uudestaan — kuitenkin vain vilaukselta, sillä hän huomasi Joen luoneen sillä välin katseensa häneen, kohdatakseen hänen katseensa, samalla kun Joen omilla kasvoilla loisti ilmeinen mielenkiinto, joka sai Genevieven äkkiä katsomaan poispäin.
Genevieveä hämmästytti se, että mies saattoi niin miellyttää häntä. "Niin kaunis poika!" ajatteli hän itsekseen, koettaen viattomasti ja vaistomaisesti torjua sitä kiehtomis- ja vetovoimaa, joka piili tuossa kauneudessa. "Eipä hän sentään olekaan niin kaunis", arveli hän, laskiessaan lasin hänen eteensä ja ottaessaan vastaan maksuksi tarjotun hopearahan sekä katsoessaan häntä kolmannen kerran silmiin. Hänen sanavarastonsa oli rajoitettu ja hänellä oli vähän tietoja sanojen sisällyksen merkityksestä, mutta luja miehekkyyden leima nuorukaisen kasvoilla sanoi hänelle, että se sana, joka hänellä oli ollut mielessä, ei ollut sattuva.
"No, komea hän sitten ainakin on", ajatteli hän, vältellen taas hänen katsettaan luomalla omansa alas. Mutta sanottiinhan kaikkia hyvännäköisiä miehiä komeiksi, eikä hän senvuoksi pitänyt siitäkään sanasta. Olipa nyt miten tahansa, häntä oli kuitenkin miellyttävä katsella ja Genevievellä oli kiusallinen halu katsoa nuorukaista, yhä uudelleen.
Joe puolestaan ei ollut koskaan nähnyt puotipöydän takana tuon neitosen vertaista. Vaikka hän tiesikin enemmän luonnonlaeista kuin tuo neitonen ja olisi heti osannut selittää syyn naisen olemassaoloon maan päällä, ei naisella kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään osaa hänen maailmassaan. Nainen esiintyi yhtä vähän hänen mielikuvituksessaan kuin mies Genevieven mielikuvituksessa. Mutta nyt oli nainen koskettanut hänen mielikuvitustaan, ja tuo nainen oli Genevieve. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että nuori neitonen voisi olla niin kaunis, eikä hän voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta kun heidän katseensa kohtasivat, tunsi Joe kiusallista ahdistusta, ja hän olisi katsonut poispäin, ellei toinen olisi niin äkkiä luonut katsettaan alas.
Mutta kun Genevieve vihdoin kohotti häneen kiinteän katseen, tulikin nuorukaisen vuoro luoda katseensa alas ja hänen poskilleen levisi punastus. Neitonen ei joutunut läheskään niin hämilleen kuin nuorukainen, eikä päästänyt sitä lainkaan näkyviin. Sisimmässään hän tunsi levottomuutta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, mutta se ei millään tavoin häirinnyt hänen ulkonaista levollisuuttaan. Joe sitä vastoin oli ilmeisesti hämillään, mutta tunsi vaikeasta asemastaan huolimatta mielihyvää.
Ei kummallakaan ollut käsitystä rakkaudesta, kumpikin tunsi vain sen, että hänellä oli suunnaton halu katsella toistaan. Kumpikin oli häiriytynyt ja saanut herättävän sysäyksen, ja he vetivät toisiaan puoleensa yhdistyvien elementtien vastustamattomalla kiihkeydellä. Joe leikki lusikallaan, peitellen neuvottomuuttaan sooda-kulauksilla, mutta viivytteli kuitenkin lähtöään, ja Genevieve puheli hiljaa, luoden katseensa alas ja vallaten hänet lumousvoimallaan.
Mutta nuorukainen ei voinut jäädä ylen pitkäksi aikaa jäätelösoodan ääreen ja toista lasia hän ei rohjennut pyytää. Niinpä hän jätti neitosen puotiinsa valveillaan uneksimaan, itsekin kulkien katua kuin unissakävijä. Genevieve uneksi koko iltapäivän ja hän tiesi olevansa rakastunut. Niin ei ollut Joen laita. Hän tiesi vain, että hänen teki mieli tavata Genevieveä uudestaan, nähdäkseen hänen kasvonsa. Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet sen pitemmälle, eivätkä ne oikeastaan ajatuksia olleetkaan, vaan pikemminkin hämärää ja epämääräistä halua.
Tätä pakoittavaa halua hän ei kyennyt karkoittamaan. Päivän toisensa jälkeen se vaivasi häntä, kahvila ja puotipöydän takana seisova neitonen tulivat alati hänen mieleensä. Hän taisteli tuota halua vastaan. Häntä peloitti ja hävetti mennä uudelleen kahvilaan. Hän tyynnytti pelkoaan ajattelemalla, ettei hän ollut mikään hakkailija. Ei ainoastaan kerran tai kahdesti, vaan kymmeniä kertoja hän hoki tuota ajatusta, mutta siitä ei ollut apua. Niinpä hän eräänä iltana keskellä viikkoa palattuaan työstään meni puotiin. Hän koetti astua sisään huolettomasti ja ikäänkuin sattumalta, mutta koko hänen käyttäytymisensä osoitti sitä tahdonvoiman ponnistusta, joka pakotti hänen jalkansa kuljettamaan vastahakoista ruumista muassaan. Hän oli myöskin ujompi ja neuvottomampi kuin koskaan ennen. Genevieve sitä vastoin oli ulkonaisesti tavallista levollisempi, vaikka hänenkin sisimmässään vallitsi ääretön levottomuus. Joe ei saanut selvää sanaa suustaan, ilmoitti asian sopertaen, katsoi levottomana kelloa, joi jääsoodansa hirmuisella kiireellä ja meni tiehensä.
Genevieve oli vähällä puhjeta itkuun harmista. Kuinka laiha palkkio neljän päivän odotuksesta, jolloinka hän oli kuvitellut kaiken aikaa olleensa rakastunut! Olihan tuo kaunis poika, arveli hän, mutta ei hänen olisi pitänyt pitää noin hirveätä kiirettä. Mutta tuskin oli Joe ehtinyt ensimäiseen kulmaan, ennenkuin hän toivoi olevansa jälleen hänen luonaan. Hän halusi vain saada katsella Genevieveä. Hän ei ollenkaan ajatellut, että se oli rakkautta. Mitä oli rakkaus? Se oli sitä, että nuoret miehet ja naiset kävelivät yhdessä. Mutta mitä häneen tuli —. Ja silloin hänen halunsa pukeutui selvempään muotoon, ja hän huomasi, että juuri niin hänkin halusi. Hän halusi nähdä Genevieven, katsella häntä, ja se kävisi hyvin päinsä, jos tämä vain lähtisi hänen kanssaan kävelemään. Sitä se siis olikin, kun nuoret miehet ja neitoset kävelivät yhdessä, mietti Joe viikon lähetessä loppuaan. Hänellä oli ollut etäinen aavistus, että tämä kävely oli mahdollista kohteliaisuutta, joka oli valmistuksena avioliitolle. Nyt hän käsitti syvemmin sen merkityksen, halusi itsekin sitä ja päätteli siitä, että hän oli rakastunut.
Molemmat olivat nyt samaa mieltä, ja oli selvää, mihin se johtaisi; niinpä olikin Genevieven naapureilla enemmän kuin viikoksi ihmettelemistä, kun hän ja Joe lähtivät yhdessä kävelemään.
He olivat kumpikin suuria sanasaitureita, ja siksi kesti kauvan, ennenkuin he joutuivat kihloihin. Kun Joe ilmaisi ajatuksensa liikkeillään, teki Genevieve sen pidättyvällä vaikenemisellaan ja rakkautta säteilevällä katseellaan — tämän jälkimäisen hän kuitenkin olisi tukahuttanut neitseellisen kainosti, jos hän olisi tiennyt, kuinka selvästi hänen sydämensä kieli niissä ilmeni. "Rakas" ja "armaani" olivat aivan kerrassaan liian tuttavallisia puhuttelusanoja, että he olisivat voineet niitä näin alussa käyttää; ja sitäpaitsi he eivät, kuten useimmat muut rakastavat parit, liikoja käytelleet lempisanoja. Kauvan aikaa tyytyivät he vain kävelemään yhdessä iltasin tai istumaan vieretysten puiston penkillä, sanomatta kumpikaan sanaakaan tuntikauteen, katsellen vain toisiaan silmiin, joita tähtivalossa ei voinut kuitenkaan nähdä niin selvästi, että se olisi herättänyt heidän itsetajuntansa ja häirinnyt heitä.
Nuorukainen käyttäytyi yhtä ritarillisen hienotunteisesti kuin konsanaan ritari ylhäistä neitoaan kohtaan. Heidän kulkiessaan kaupungilla asettui hän aina kadun puolelle — hän oli jostakin kuullut, että se kuului asiaan, — ja kun hän kadun yli kuljettaessa joutui seinän puolelle, astui hän heti neitosen taitse ulkopuolelle. Hän kantoi neitosen paketteja ja kerran sateen uhatessa hänen sateenvarjoaan. Koska hän ei ollut kuullut, että oli tapana lähettää kukkia sydänkäpyselleen, lähetti hän Genevievelle sen sijaan hedelmiä. Hedelmistähän oli jotain hyötyä. Ne olivat hyviä syödä. Kukkia hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, ennenkuin hän eräänä päivänä huomasi Genevieven tukassa vaalean ruusun. Se veti lakkaamatta puoleensa Joen katseen. Se oli hänen tukkansa, ja sen tähden herätti tuo kukka hänen mielenkiintoaan. Edelleen herätti se hänen mielenkiintoaan siksi, että hän oli tahtonut asettaa sen siihen. Näistä syistä hän tuli lähemmin tarkastaneeksi ruusua. Hän huomasi, että se semmoisenaan teki kauniin vaikutuksen ja viehätti häntä. Hänen teeskentelemätön ihastuksensa ihastutti neitostakin, ja heidät valtasi uusi, yhteinen lemmentunne — ja sen oli aiheuttanut kukka. Hänestä tuli yht'äkkiä kukkainystävä. Sitäpaitsi tuli hän kekseliääksi kohteliaisuudessa. Hän lähetti Genevievelle orvokkivihkon. Se oli hänen omaa keksintöään. Hän ei ollut kuullut yhdenkään miehen lähettävän naiselle kukkia. Kukkia käytettiin koristeellisiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi hautajaistilaisuuksissa. Hän lähetti Genevievelle kukkia miltei joka päivä, ja tuo ajatus oli hänessä alkuperäinen, niin todellinen keksintö, kuin miehen päässä koskaan on syntynyt.
Hän oli arka rakkaudenosoituksissaan häntä kohtaan — yhtä arka kuin toinen oli ottaessaan niitä vastaan. Genevievessäkin vallitsi puhtaus ja hyvyys, hän oli Joelle korkein pyhimys, jota ei hevillä voinut loukata, ei edes uskollisen rakastajan liian palava rakkaus. Hän oli aivan erilainen kuin yksikään nainen, jonka Joe oli tullut tuntemaan. Hän ei ollut samanlainen kuin toiset. Joen mieleen ei koskaan juolahtanut ajatus, että Genevieve olisi samaa ainetta kuin hänen omat sisarensa tai jonkun toisen sisar. Hän oli enemmän kuin pelkkä tyttö, kuin pelkkä nainen. Hän oli — niin, hän oli Genevieve, olento, joka muodosti oman erikoisen luokkansa, ei enempää eikä vähempää kuin todellinen luomistyön ihme.
Genevieve taas puolestaan kuvitteli yhtä paljon ystävästään. Arvostellessaan tätä saattoi hän kyllä pikkuasioissa olla ankarakin, kun taas nuorukaisen arvostelu Genevievestä oli pelkkää jumaloimista ilman mitään kritiikkiä; mutta arvostellessaan Joea kokonaisuudessaan unohti hän yksityiskohtien summan, pitäen häntä ihmeolentona, joka antoi elämälle sisällön ja jonka tähden hän oli yhtä halukas kuolemaan kuin elämäänkin. Haaveillessaan Joesta kuvitteli hän useinkin mielessään tilanteita, jolloin hän, kuollen hänen edestään, vihdoin täydellisesti ilmaisisi hänelle rakkautensa, jota hän ei koskaan eläessään katsonut voivansa täysin ilmaista.
Heidän koko rakkautensa oli tulta ja kastetta. Siinä oli tuskin mitään ruumiillista, sillä se olisi tuntunut saastaiselta. Lemmensuhteensa välttämättömään fyysilliseen perustaan he eivät koskaan kiinnittäneet huomiota. Mutta he tiesivätkin sen, mikä oli fyysillisesti välitöntä, lihan välittömän halun ja hurmauksen — sormenpään kosketuksen käteen tai käsivarteen, silmänräpäyksen kestävän kädenpuristuksen, suudelman harvinaisen hyväilyn huulilla, hurmaavan hivelevän tunteen, jonka synnytti neidon kutrien kosketus nuorukaisen poskeen tai neidon käsi, joka kevyesti siirsi tukan nuorukaisen silmiltä. Kaiken tämän he tiesivät, mutta heistä tuntui, vaikka he eivät tienneet miksi, kuin noissa hyväilyissä ja suloisissa kosketuksissa olisi ollut jotakin synnillistä.
Toisinaan tunsi Genevieve ehdotonta halua kietoa kätensä nuorukaisen kaulaan, heittäytyen kokonaan rakkauden valtaan, mutta jokin kainous esti hänet siitä aina. Sellaisina hetkinä hänellä oli selvä, mutta epämieluisa tietoisuus itsessään vaanivasta, aavistamattomasta synnistä. Hän teki väärin, ehdottomasti väärin tahtoessaan hyväillä ystäväänsä noin sopimattomalla tavalla. Ei kukaan arvontuntoa omaava neito voinut ajatellakaan tehdä sellaista. Se oli epänaisellista. Ja mitähän Joe olisikaan ajatellut, jos hän olisi sen tehnyt. Ja ajatellessaan tuollaista kauheata onnettomuutta tuntui hänestä, kuin hän olisi luhistunut maahan ja menehtynyt salaisen häpeän tulisessa pätsissä.
Eikä Joeltakaan puuttunut merkillisiä mielitekoja, joista suurin lienee ollut halu loukata Genevieveä. Kun hän vihdoin monien mutkien jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että oli kietonut kätensä hänen vyötäisilleen, valtasi hänet tuon tuostakin äkkinäinen halu puristaa häntä syleillessään musertavan kovasti, kunnes toinen huutaisi kivusta. Hänen luonteensa mukaista ei ollut loukata mitään elävää olentoa. Ei edes kilpalavalla hänen tarkoituksensa ollut loukata ainoallakaan antamallaan iskulla. Silloin hän oli ottelussa, ja ottelun päämääränä oli iskeä vastustaja mattoon ja pitää häntä siinä kymmenen sekuntia. Hän ei siis koskaan antanut iskua ainoastaan loukatakseen; loukkaus oli sivuseikka päämäärän rinnalla, ja päämäärä oli aivan toinen. Ja nyt hänen sittenkin teki mieli loukata rakastamaansa neitosta. Hän ei käsittänyt, miksi hän, sitten kun hän oli peukalollaan ja etusormellaan ympäröinyt hänen ranteensa, välttämättömästi halusi puristaa sitä, kunnes se runneltuisi. Se oli hänestä käsittämätöntä, ja hän oli näkevinään luonteessaan ääretöntä raakuutta, jota hän ei ollut koskaan aavistanutkaan.
Kun hän kerran lähti Genevieven luota, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet äkkiä rintaansa vasten. Kivun ja hämmästyksen huudahdus, joka pääsi Genevieveltä, sai hänet tajuihinsa ja hän jäi seisomaan hämillään, väristen vielä epämääräisestä nimettömästä hyväntunteesta. Mutta neidonkin koko ruumis värisi. Kipu semmoisenaan, joka oli oleellisinta tuossa voimakkaassa syleilyssä, oli tuntunut hänestä ihanalta, ja taas hän tunsi tehneensä syntiä, vaikka hän ei ymmärtänyt sen luonnetta eikä sitä, miksi se olisi syntiä.
Tuli sitten tuo päivä, aivan heidän tuttavuutensa alussa, jolloin Silverstein sattui näkemään Joen puodissaan, katsoen tähän suuret ulkonevat silmät selällään. Sattui niinikään kohtaus, jolloin rouva Silverstein Joen mentyä yltyi sättimään kaikkia ammattinyrkkeilijöitä ja erittäinkin Joe Flemingiä. Turhaan oli Silverstein ponnistellut hillitäkseen puolisonsa kiukkua. Hänellä oli täysi syy olla raivoissaan. Hänellä oli kaikki äidin tunteet, mutta ei mitään äidin oikeuksia.
Genevieve huomasi vain kiukunpurkauksen yleensä; hän kuuli juutalaisvaimon huulilta purkautuvan herjaustulvan, mutta hän oli liian hämmästynyt tajutakseen moitteiden yksityiskohtia. Oliko Joe, hänen Joensa, Joe Fleming tuollainen ammattinyrkkeilijä? Oli kauheata, mahdotonta, luonnotonta uskoa sitä. Hänen kirkassilmäinen Joensa, jonka posket olivat kuin nuoren tytön, hän saattoi olla mitä tahansa, mutta ei ammattinyrkkeilijä. Hän ei koskaan ollut nähnyt nyrkkeilyä, mutta Joe ei ollut mitenkään sellainen, joksi hän oli kuvitellut sellaista henkilöä — ihmiseläin, jolla oli tiikerin silmät ja otsan sijalla vain viiva. Tietysti hän oli kuullut puhuttavan Joe Flemingistä — kukapa West Oaklandissa ei olisi kuullut? — mutta hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että tämä olisi sama henkilö.
Samassa kun hän alkoi tointua hämmästyksestään, kuuli hän rouva
Silversteinin hysteerisesti nauraen sanovan:
"Pitä seura tappelupukarin kanssa." Sitten Silverstein ja hänen vaimonsa riitaantuivat siitä, oliko Genevieven kosijaa sanottava "kuuluisaksi" vai "surullisen kuuluisaksi".
"Mutta se ole hyve poikka", väitti Silverstein. "Hän tiena raha ja hän säästä raha."
"Niinkö sine sano?" kiljasi rouva Silverstein. "Mitä sinä tietä? Sinä tietä liika paljo. Sinä hukka paljo raha ammattinyrkkeilijöiden pääle. Kuinkka sinä tietä? Sano se! Kuinkka sinä tietä?"
"Minä tietä, mitä minä tietä", intti Silverstein. Sellaista itsepäisyyttä ei Genevieve ollut koskaan ennen huomannut hänessä hänen vaimonsa vihoitellessa. "Hänen isä ole kuollu, hän mene teke työtä Hansenin seiliverkstadi. Hänellä ole kuus velje ja sisko, ne ole nuorempi kun hän. Hän ole pikku isä. Hän teke kovasti työtä koko aikka. Hän osta leippä ja liha ja maksa hyyry. Lauvantai-iltta hän tuo koti kymmenen taala. Hansen antta hänelle kaksitoista dollari — mitä hän teke? Hän ole pikku isä, hän tuo se hänen äitile. Hän teke työtä koko aikka, hän saa kaksikymmentä taala — mitä hän teke? Hän tuo se koti. Hänen pikku veljet ja siskot ole koulusa, kanta hyvä kostymi, syö parempi leippä ja liha; hänen äiti elä hyvin; silmäs ole riemu ja hän ole ylppe hänen hyvän poikka Joe tähden.
"Mutta hänellä ole kaunis ruumis — och, Gott, kaunis ruumis! — väkevempi kuin härkä, vikkelempi kun tiikerikissa, häne pää ole kylmempi kuin jääkaappi, hänellä ole silmät, jotka näke kaikki, vikkelesti, juuri noin. Hän vetä käten kintat poikkain kanss magasiinis. Hän mene klubin ette, hän iske kumo Spideri, vikkelesti, yks isku, juuri noin, ensi kärta. Hän voitta viis taala — mitä hän teke? Hän tuo se kotin äitile.
"Hän mene monta kärta klubin ette, hän voitta monta palkinto — kymmene dollari, viisikymment dollari, sata dollari. Mitä hän teke? Sano se! Jättäkö hän paikka Hansenilla? Tuhlako hän aikka noitten poikkain kanss? Ei ei, hän ole hyvä poikka. Hän teke työtä jokka päivä. Hän nyrkkeile jokka ilta klubin edess. Hän sano: 'Minkätähde minä maksa hyyry?' — minulle, Silversteinille, hän sano se. Mitä se teke, mitä minä sano, mutta hän osta hyvä talo hänen äitille. Koko aikka hän teke työtä Hansenill ja nyrkkeile klubin edess, että hän maksa se talo. Hän osta piano hänen siskolle, hän osta mattoja ja kuvia. Ja hän ole aina reilu mies. Hän lyö veto itsestän — se ole hyvä merkki. Kun mies lyö veto itsestä, nin silloin passa toinenkin lyödä veto —."
Tässä rouva Silverstein ilmaisi huokaillen kauhunsa uhkapeliä kohtaan, ja hänen puolisonsa, joka tunsi kaunopuheliaisuutensa loppuvan, ryhtyi vakuuttaen selittämään, että hän kannatti nyrkkeilykilpailuja. "Joe Flemingin tähden vaan", sanoi hän lopuksi. "Minä aina taka häntä voittama."
Mutta Genevieve ja Joe olivat toisiaan varten luodut, eikä mikään, ei edes tämä kauhea huomio, voinut eroittaa heitä. Turhaan Genevieve koetti haarniskoitua Joea vastaan, mutta hän taistelikin itseään eikä toista vastaan. Hän huomasi hämmästyksekseen tuhoisia seikkoja Joen puolustukseksi, tämä oli hänestä rakastettavampi kuin koskaan ennen, ja hän tunkeutui nuorukaisen elämään, tullen hänen kohtaloksensa ja halliten häntä naisen tapaan. Genevieve näki Joen ja oman tulevaisuutensa parannusten häikäisevässä valossa, ja hänen ensimäinen suutelonsa oli se, että hän sai Joen lupaamaan, ettei hän enää koskaan esiintyisi nyrkkeilylavalla.
Ja Joe, tavoitellen lemmenunelmaa ja pyrkien saavuttamaan toivomuksensa kallisarvoisen ja kuolemattoman esineen, oli, kuten miehille yleensä käy, taipunut. Muita samalla kuin hän antoi tuon lupauksen, oli hänen sielunsa sisimmässä sittenkin epämääräinen tunne, ettei hän koskaan voisi luopua mieliurheilustaan, että hänen kerran jossakin tulevaisuudessa oli palattava siihen, ja silloin hän oli äkkiä ollut näkevinään äitinsä, veljensä ja sisarensa, heidän moninaiset tarpeensa, talon, joka oli maalattava ja korjattava, puhdistusmenoineen ja veroineen, hänen ja Genevieven tulevat lapset ja oman päiväpalkkansa pienuuden purjeentekijän työpajassa. Mutta samassa hän torjui jo tuon näyn, kuten sen tapaisille aina käy, ja hän näki edessään vain Genevieven, ja hän tunsi vain, kuinka koko hänen olemuksensa äärettömästi kaipasi häntä; ja hän suostui tyynesti siihen, että Genevieve anasti määräämisvallan hänen elämäänsä ja toimiinsa.
Hän oli kaksikymmen- ja Genevieve kahdeksantoistavuotias, hän poika, toinen tyttö, ja he sopivat erinomaisesti suvunjatkajiksi, sillä he olivat ruumiiltaan ja sielultaan terveitä. Kaikkialla missä he vain kulkivat yhdessä, vieläpä sunnuntaihuvittelulla lahden takana, missä ihmiset eivät heitä tunteneet, kiintyivät katseet alinomaa heihin. Joe oli yhtä kaunis poika kuin Genevieve tyttö, neitosen viehkeyttä korvasi hyvin nuorukaisen voima ja Genevieven piirteitten ja ihon hienoutta nuorukaisen miehekkyys ja jäntevyys. Joen katse oli suora, hänen raikasvärisillä kasvoillaan oli melkein ylevä ilme ja hänen silmänsä olivat siniset ja avoimet; siksipä hän kiinnittikin itseensä monen naisen katseet, naisten, joilla oli paljoa korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin hänellä. Mutta hän ei lainkaan huomannut noita katseita ja äidillisiä viettejä, vaikka Genevieve olikin herkkä ne näkemään ja ymmärtämään, ja Genevieven valtasi silloin aina tuskansekainen hurja riemu siitä, että Joe oli hänen ja että hän hallitsi Joea. Sensijaan Joe kyllä huomasi miesten Genevieveen kohdistuvat silmäykset ja ne oikein suututtivat häntä. Nämäkin silmäykset Genevieve huomasi ja ymmärsi paremmin kuin Joe aavistikaan.