VI.
Kello ilmoitti kuudennen erän alkaneeksi ja molemmat kilpailijat, joiden ruumiit kiilsivät vedestä, astuivat toisiaan vastaan. Ponta ryntäsi lavan poikki kaksi kolmannesta sen alasta, niin kiihkeästi hän halusi antaa iskun vastustajalleen, ennenkuin tämä ehtisi täysin tointua. Mutta Joe olikin jo valmiina. Hän oli taas voimakas ja hänen voimansa lisääntyivät yhä. Hän torjui useita vaarallisia iskuja ja iski itsekin takaisin, saaden Pontan horjahtamaan taaksepäin. Hän yritti seurata häntä, mutta luopui aikeestaan, mikä olikin viisasta, tyytyen torjumaan iskuja ja suojelemaan itseään siltä hurjalta hyökkäykseltä, jonka hänen antamansa isku oli aiheuttanut.
Ottelu muodostui sellaiseksi kuin se oli ollut alussa — Joe puolustautui, Ponta hyökkäsi. Mutta Ponta ei ollut tyytyväinen. Kaikki ei käynyt aivan hänen mielensä mukaan. Joka hetki, silloinkin kun hän rajuimmin hyökkäsi vastustajansa kimppuun, saattoi tämä antaa hänelle osuvan iskun. Joe säästi voimiaan. Hän iski kerran Pontan kymmentä lyöntiä kohti, mutta hänen iskunsa osuivat harvoin harhaan. Ponta ahdisti häntä lakkaamatta hyökkäyksillään, voimatta kuitenkaan tehdä hänelle mitään, kun taas Joen aina uhkaavat tiikerimäiset iskut herättivät pelkoa. Ne hillitsivät Pontan raivoa. Hän ei voinut enää käydä taisteluun rajattoman hävitysvimman valtaamana, mikä oli ollut tunnusmerkillistä hänen aikaisemmille hyökkäyksilleen.
Mutta taistelussa tapahtui käänne. Yleisö huomasi sen heti ja Genevieve oivalsi sen yhdeksännen erän alussa. Joe ryhtyi hyökkäämään. Hän se syleilyssä ensimäisenä vei nyrkkinsä vyötäisen alle, antaen pelottavan iskun munuaisten kohdalle. Hän antoi vain yhden iskun sylin aikana, mutta antoi sen koko voimallaan ja joka sylissä. Sylistä erotessa Joe alkoi suunnata iskuja Pontan vatsaan tai sivulta hänen kaulaansa tai sitten iskeä suoraan vasten suuta. Mutta heti kun hän huomasi, että hurja hyökkäys oli tulossa, hyppäsi hän ketterästi syrjään, asettuen puolustusasentoon.
Parin kolmen tällaisen hyökkäyksen jälkeen olivat Pontan voimat vähenneet vain sen verran, että sen juuri saattoi huomata. Joen tehtävänä oli kuluttaa ne loppuun, ei yhdellä eikä kymmenellä iskulla, vaan loppumattomilla toisiaan seuraavilla iskuilla, kunnes nuo suunnattomat voimat pusertuisivat kokonaan hänen ruumiistaan. Vastustajalle ei jäänyt silmänräpäystäkään lepoa. Joe seurasi häntä askel askeleelta, jolloin hänen etenevä vasen jalkansa sipsutteli kovan maton pintaa vasten. Sitten seurasi tavallisesti äkillinen, tiikerimäinen syöksähdys eteenpäin, jota seurasi isku tai iskuja, ja silloin taas syöksähdys taaksepäin, jonka jälkeen vasen jalka edessä alkoi taas sipsuttaa. Kun Ponta teki hurjia hyökkäyksiä, asettui Joe huolellisesti suojelusasentoon, mutta heti kuului taas vasemman jalan sipsutus, kun Joe jälleen alkoi seurata vastustajaansa.
Pontan voimat vähenivät hitaasti. Yleisön mielestä oli tulos päivän selvä.
"Terve, Joe!" raikuivat sen ihastuksen- ja suosionhuudahdukset.
"Onpa oikein häpeä ottaa rahaa!" kuului pilkallinen huomautus. "Miksi et syö häntä, Ponta? Käy kiinni ja syö hänet!"
Minuutin väliaikoina Pontan apurit hieroivat häntä huolellisemmin kuin koskaan ennen. Heidän levollinen luottamuksensa hänen tavattomiin voimiinsa horjui. Genevieve seurasi heidän kiihkeitä ponnistuksiaan, samalla kuin hän kuunteli kalpeakasvoista apuria, joka neuvoi ja varoitti Joea.
"Pidä varasi", sanoi hän. "Sinä voitit hänet nyt, mutta olekin varuillasi. Minä olen nähnyt hänen nyrkkeilevän ennenkin. Olen nähnyt, kuinka hän jo aivan nujerrettuna on ryhtynyt uudelleen iskuja antamaan. Mickey Sullivanilla oli Ponta jo hallussaan. Hän iski Pontan kuusi kertaa peräkkäin mattoon — aina uudelleen, kun tämä oli kömpinyt jaloilleen, mutta antoi sitten Pontalle hyvän tilaisuuden sivaltaa häntä leukaan, ja kahden minuutin perästä Mickey avaa silmänsä ja kysyy, mitä on tapahtunut. Niin että sinun täytyy pitää varasi. Varo, ettei hän anna sinulle samallaista iskua. Minä olen lyönyt vetoa sinun voitostasi, mutta minä en katso rahoja omakseni, ennenkuin Ponta on täysin voitettu."
Pontaa valettiin vedellä. Juuri kun kello soi, kaatoi hänen apurinsa pullosta vettä hänen päänsä päälle. Ponta lähti astumaan lavan keskustaa kohti apumiehen seuratessa häntä useita askeleita ja yhä kallistaen pulloa. Kisatuomari huusi hänelle ja hän riensi lavalta, pudottaen pullon kiireessään. Sen vieriessä matolla pulppusi siitä vettä, kunnes erotuomari kiepsautti sen kengänkärjellään vierimään köysien alitse.
Genevieve ei ollut yhdenkään edellisen hyökkäyksen aikana nähnyt Joen kasvoilla taisteluilmettä semmoisena, joksi hän oli sen kuvitellut aamupäivällä puodissa. Toisinaan se oli näyttänyt aivan poikamaiselta, toisinaan taas hänen ollessaan tuimimman iskutulvan alaisena, se oli käynyt harmaan kalpeaksi; ja kun hän myöhemmin syleissä oli löytänyt oman pelastuskeinon, oli se saanut huolestuneen ilmeen. Mutta nyt, kun hän itse ei enää ollut vaarassa, vaan päinvastoin johti taistelua, tuli hänen kasvoilleen taisteluilme. Genevieve näki sen kauhistuen. Se loitonsi Joen kauaksi hänestä. Hän oli luullut tuntevansa hänet kokonaan, pitävänsä häntä käsissään, mutta tätä hän ei tuntenut — noita teräskasvoja, tuota terässuuta, noita terässilmiä, jotka säkenöiden leimusivat ja välkähtelivät kuin kiilloitettu teräs. Nuo kasvot näyttivät Genevievestä tunteettoman kostonenkelin kasvoilta, joista kuvastui ainoastaan Jumalan tarkoitus.
Ponta koetti taas, kuten ennenkin, tehdä hurjan hyökkäyksen, mutta sai pysäyttävän iskun vasten suuta. Joe seurasi häntä leppymättömänä, lakkaamatta, alinomaa uhaten, jättämättä häntä ollenkaan rauhaan. Tämä, kolmastoista erä päättyi hyökkäykseen Pontan nurkassa. Ponta yritti tehdä vastarintaa, mutta Joe antoi hänelle iskun, niin että hän vaipui polvilleen ja pysyi siinä yhdeksän sekuntia, koettaen sitten turvautua syliin, mutta saikin Joelta neljä ankaraa iskua vatsaansa, niin että hän kellon soidessa vaipui läähättäen apumiestensä käsiin.
Joe juoksi lavan poikki omaan nurkkaansa.
"Nyt hän on minun", sanoi hän apumiehineen.
"Tällä kertaa kyllä kypsytit häntä", vastasi tämä. "Nyt ei sinun voittoasi voi pidättää muu kuin joku onnenisku. Ole varuillasi!"
Joe istui etunojassa, jalat valmiina lähtöön kuin lähtömerkkiä odottavalla kilpajuoksijalla. Hän odotti kellonsoittoa. Kun se kuului, syöksähti hän eteenpäin lavan poikki, hyökäten Pontan kimppuun juuri kun tämä apumiestensä ympäröimänä nousi jakkaraltaan. Ja apumiestensä keskessä Ponta tupertui maahan, saatuaan iskun Joen oikeasta kädestä. Kun hän nousi vesiastioiden, jakkaroiden ja apumiesten keskestä, iski Joe hänet uudelleen maahan. Ja vielä kolmannen kerran hän tupertui, ennenkuin pääsi pois omasta nurkastaan.
Joe oli lopulta muuttunut hirmumyrskyksi. Genevieve muisti hänen sanansa: "Pidä silmällä vaan, niin huomaat, milloin alan häntä ahdistaa." Koko yleisökin ymmärsi sen. Se oli noussut seisomaan, ja jokainen kirkui täyttä kurkkua. Se oli väkijoukon verihuuto ja se kuului Genevievestä susien ulvonnalta. Ja luottaen ystävänsä voittoon tunsi hän nyt sydämessään sääliä Pontaa kohtaan.
Turhaan Ponta ponnisteli suojellakseen itseään, asettuakseen puolustusasentoihin, kumartuakseen äkkiä tai turvautuakseen hetkeksi syliin. Sellaista hetkeä ei hänelle suotu. Hänen osansa oli tulla isketyksi maahan kerta toisensa jälkeen. Hän tupertui matolle milloin selälleen, milloin kyljelleen, sai iskuja syleissä ja niistä erottaessa — navakoita, tärisyttäviä iskuja, jotka hämmensivät hänen aivonsa ja veivät voiman hänen lihaksistaan. Hän lenteli nurkkiin ja niistä ulos, köysiä vasten, ponnahtaen niistä takaisin ja toisella iskulla taas köysiä vasten. Hän viuhtoi käsillään, sinkauttaen yhtenään hurjia iskuja ilmaan. Hänessä ei ollut jäljellä mitään inhimillistä. Hän oli peto, joka karjui ja raivosi ja jota tuho uhkasi. Hän sai iskun, joka paiskasi hänet polvilleen, mutta hän ei suostunut lopettamaan, vaan nousi hoippuen jaloilleen, saadakseen jäntevästä kädestä iskun rintaansa vasten, iskun, joka taas lennätti hänet vasten köysiä.
Tuskallisesti läähättäen, hoippuen ja puhisten, kiiluvin silmin ja katkonaisesti hengittäen, sankarillisena, hirvittävänä taistellen viimeiseen saakka, koettaen käydä käsiksi vastustajaansa, hän riehui, peräytyen ympäri lavaa. Samassa Joen jalka luiskahti kostealla matolla. Pontan vaisu katse huomasi sen ja hän ymmärsi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän keräsi kaiken jälellä olevan voimansa salamannopeaan iskuun. Ja samassa kuin Joe horjahti, täräytti toinen häntä suoraan leuan kärkeen. Joe tupertui takaperin. Genevieve näki, kuinka hänen lihaksensa herpautuivat hänen vielä ollessaan ylhäällä, ja sitten hän kuuli hänen päänsä jymähtävän mattoa vasten.
Kirkuvan yleisön melu taukosi heti. Kisatuomari kumartui hervottoman ruumiin yli, laskien sekunteja. Ponta horjahteli ja vaipui polvilleen. Hän ponnistautui jaloilleen heilauttaen ruumistaan eteen- ja taaksepäin, ikäänkuin hän olisi koettanut pyyhkäistä pois koko yleisön vihallaan. Hänen säärensä vapisivat ja notkahtelivat hänen allaan; hän oli tukehtua huohotukseensa, mutta hän koetti väkisin hengittää. Hän hoiperteli takaperin ja olisi kaatunut, ellei hän olisi umpimähkään tarttunut köysiin. Hän piti niistä kiinni, heittäytyen kokonaan rennoksi, pää rintaa vasten, kunnes kisatuomari laski ratkaisevan kymmenennen sekunnin, antaen hänelle merkin, että hän oli voittanut.
Hänelle ei ollenkaan taputettu käsiä, kun hän käärmeen tavoin kiemurteli köysien lomitse apumiestensä käsiin, jotka auttoivat hänet lattialle ja taluttivat häntä käytävää myöten väkijoukon halki. Joe jäi lepäämään siihen, mihin oli kaatunut. Hänen apumiehensä kantoivat hänet nurkkaansa ja asettivat hänet jakkaralle. Miehiä alkoi kiivetä lavalle uteliaina katselemaan, mutta poliisit, jotka jo olivat paikalla, työnsivät heidät armotta syrjään.
Genevieve katseli yhä tähystysreijästään. Hän ei ollut kovinkaan levoton. Hänen ystävänsä oli voitettu. Tämä pettymys hänessä kyllä herätti myötätuntoista osanottoa, mutta siinä olikin kaikki. Olipa hän tavallaan iloinenkin. Kilpailu oli pettänyt Joen ja tämä oli nyt sitä varmemmin Genevieven oma. Joe oli puhunut hänelle siitä, millaista oli joutua häviölle. Kesti usein jonkun aikaa, ennenkuin tointui seurauksista. Vasta sitten kun Genevieve kuuli apumiesten etsivän lääkäriä, alkoi häntä todella huolestuttaa.
Rentona viruvana ruumis vietiin köysien lomitse korokkeelle, se katosi Genevieven tähystysreiän näköpiiristä. Sitten hänen pukuhuoneensa ovi tempaistiin auki ja joukko miehiä tuli sisään. He kantoivat Joea. Hänet laskettiin pölyiselle lattialle ja hänen päänsä tuli nojaamaan erään apumiehen polvea vasten. Ei kukaan hämmästynyt Genevieven läsnäoloa. Tämä astui Joen luo, laskeutui polvilleen hänen viereensä. Joen silmät olivat suljetut, huulet hiukan raollaan. Hänen kostea tukkansa oli valunut suorina kimppuina hänen kasvoilleen. Genevieve kohotti hänen kättään. Se oli raskas ja sen elottomuus kauhistutti häntä. Hän vilkaisi äkkiä apumiesten ja muiden ympärillään seisovien miesten kasvoihin. He näyttivät säikähtyneiltä, paitsi yksi, joka hiljaisella äänellä kiroili kauheasti. Hän katsahti ylös ja näki Silversteinin seisovan vieressään. Tämäkin näytti säikähtyneeltä. Hän laski kätensä lempeästi Genevieven olkapäälle, puristaen sitä sormillaan myötätuntoisesti.
Tämä myötätunto peloitti häntä. Hänen päätään alkoi pyörryttää. Syntyi liikettä, sillä joku tuli huoneeseen, astui esiin ja lausui äreästi: "Pois täältä! Pois täältä! Teidän on lähdettävä huoneesta!"
Muutamat miehet tottelivat vaieten.
"Kuka olette?" kysyi hän äkkiä Genevieveltä. "Nainen, totta tosiaan!"
"Aivan oikein, hän on Joe Flemingin morsian", virkkoi eräs nuori mies, jonka Genevieve tunsi oppaakseen.
"Entä te?" kysyi toinen Silversteiniltä.
"Minä olen hänen seurassa", vastasi tämä suuttuneena.
"Tämä nainen on hänen palveluksessaan", selitti nuori mies. "Minä vakuutan, että kaikki on niinkuin tuleekin."
Tulija murahti ja laskeutui polvilleen. Hän laski kätensä kostealle otsalle, murahti taas ja nousi seisaalleen.
"Tämä asia ei kuulu minulle", sanoi hän. "Lähettäkää hakemaan sairasvaunua."
Sitten kaikki muuttui Genevievelle unennäöksi. Ehkä hän pyörtyi, hän ei sitä tiennyt, mutta miksipä muuten olisi Silverstein tarttunut häntä vyötäisiin kannattaakseen häntä? Kaikki kasvot näyttivät hämäriltä ja epätodellisilta. Hän kuuli katkonaista keskustelua. Nuori mies, joka oli ollut hänen oppaansa, sanoi jotakin reporttereista.
"Teidän nimi tule sanomalehtiin", kuuli hän Silversteinin sanovan hänelle ikäänkuin pitkän matkan päästä; ja hän tajusi pudistavansa päätään kielteisesti.
Taas ilmaantui uusia kasvoja ja hän näki Joea kannettavan ulos kangaspaareilla. Silverstein napitti Genevieven päällystakin ja veti kauluksen pystyyn. Tämä tunsi öisen viileyden kasvoillaan ja katsahtaessaan ylöspäin hän näki kirkkaat, kylmät tähdet. Hän lyhistyi tuolille. Silverstein oli hänen vieressään. Siinä oli Joekin yhä paareillaan, alaston ruumis lakanoilla peitettyinä; siinä oli myöskin siniseen virkapukuun puettu mies, joka puhutteli häntä ystävällisesti, vaikka Genevieve ei tiennytkään, mitä hän sanoi. Kuului hevosenkavion kopsetta ja hän tajusi, että he kiisivät eteenpäin jossakin yön pimeydessä.
Sitten valoa ja ääniä ja jodoformin hajua. Oltiin varmaankin sairaalan vastaanotto-osastolla, arveli Genevieve. Tuo oli leikkauspöytä, nuo tuossa lääkäreitä. He tutkivat Joea. Eräs heistä, mustasilmäinen, mustapartainen, muukalaisen näköinen mies nousi kumarasta asennostaan pöydän yli.
"En koskaan ole nähnyt moista", sanoi hän toiselle miehelle. "Koko takaosa kalloa."
Genevieven huulia poltti ja kuivi ja hänen kurkussaan oli sietämätön kipu. Mutta miksi hän ei itkenyt? Hänen olisi pitänyt itkeä; hän tunsi sen velvollisuudekseen. Siinä oli Lottie (unessa oli tapahtunut käänne), pienen kapean vuoteen takana; hän itki. Joku puhui jotakin kuolemasta. Se ei ollut tuo muukalaisen näköinen lääkäri, vaan joku muu. Mitäpä siitä, kuka sen sanoi. Paljokohan kello oli? Ikäänkuin vastaukseksi Genevieve näki heikon, vaalean aamunsarastuksen ikkunoista.
"Minun piti tänään mennä vihille", sanoi hän Lottielle
Mutta sisar vuoteen takana virkkoi valittaen: "Hiljaa, hiljaa!" ja kätki kasvonsa sekä puhkesi uudelleen nyyhkytyksiin.
Se oli siis kaiken loppu — siinä olivat matot, huonekalusto ja pieni vuokrahuoneusto; siinä kohtaukset ja kävelyt, hurmaavat yöt tähtien tuikkiessa, antautumisen suloisuus, rakastaminen ja rakastettuna oleminen. Hänet sai suunniltaan tuo kauhea ottelu, jota hän ei käsittänyt — puristus, jossa se piti miesten sieluja, sen ilkunta ja uskottomuus, sen vaarat ja uhka ja nuo veren rajut kuohahdukset, jolloin naisesta tuli säälittävä olento, joka ei ollut miehelle kaikkena ja kaiken päämääränä, vaan hänen lelunaan ja ajankulunaan; nainen sai häneltä huolenpitoa ja hoivaa, sai hänen hyvät ja huonot tuulensa, mutta urheilu valtasi hänen toimensa sekä yöllä että päivällä, hänen päänsä ja käsiensä työn, hänen kärsivällisimmän raatamisensa ja suurimmat ponnistuksensa, koko hänen olemuksensa toimen ja tarmon — sen sai kilpailu, Joen sydämen kaipuu.
Silverstein auttoi Genevieveä jaloilleen. Tämä totteli sokeasti ollen vielä puolittain tajutonna. Silverstein tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi viedä häntä ovea kohti.
"Kuule, miksi et suutele häntä?" huudahti Lottie ja hänen mustissa silmissään kuvastui suru ja tuska.
Genevieve kumartui totellen elottoman ruumiin yli ja suuteli sen huulia, jotka vielä olivat lämpimät. Ovi aukeni ja hän astui toiseen huoneeseen. Siellä seisoi rouva Silverstein vihaisin katsein, jotka säihkyivät kostonhimoa, kun hän näki Genevieven puettuna nuorukaisen pukuun.
Silverstein katsoi rukoilevasti puolisoonsa, mutta tämä alkoi pauhata hurjasti:
"Mitäs minä sanoi, hä? Mitäs minä sanoi? Sinä tahtoi saada turvaksi tappelupukari! Ja nyt sinun nimesi tule sanomalehte! Rahaottelussa — pojan puku pääl'! Sinä pikku portto! Sinä lutka! Sinä — —"
Mutta kyynelvirta herahti hänen silmiinsä, saaden hänen äänensä värähtelemään, ja ojentaen lihavat käsivartensa kömpelösti, naurettavan näköisenä, mutta äitiydessään pyhänä, astui hän huojuen vaikenevan tytön eteen ja sulki hänet rintaansa vasten. Hän mutisi läähättävällä äänellä epäselviä hyväilysanoja, tuudittaen häntä samalla harvakseen edestakaisin ja taputtaen häntä raskaalla kädellään olkapäälle.