IX.
Syksyn loppu läheni. Tilhi oli saapunut, hävittänyt pihlajan marjat ja mennyt takaisin erämaahan. Harakka oli palannut kesäiseltä huvimatkaltaan ja korppi ryöstöretkiltään. Kumpikin haki nyt, kun talvi oli tulemaisillaan, ihmisasuntojen läheisyyttä, samoin kuin köyhät nälkävuosina menevät kaupunkeihin. Varikset pitivät käräjöitä aumojen päällä ja miettivät, mitä pitäisi nyt tehdä, kun vesi jäätyi pellon vakoloissa, etanat olivat kuin jääpalaset, kastemadot piilountuivat maan sisään ja kaikki lyhteet olivat aumassa. Eräs vanha viisas varis, jonka päälaen höyhenet olivat harvenneet ja kaulahöyhenet olivat pörröllään, ja joka oli nähnyt mailmata, ratkaisi asian. Pari kertaa se vaakkahutti, kuin poika äänenmurroksen aikana; luultavasti kertoi hän, että muikkujen kalastus Pielisjärven rannoilla saatettiin pitää alkaneena. Sillä ei aikaakaan, niin läksivät kaikki varikset riemuvaakunnalla lentoon mennäkseen tuulen auttamina matkoihinsa, verkkaisesti, mutta varmasti lentäen lounasta kohti, järven toiselle rannalle.
Israel Veikkoliini seisoi sahassaan ja katseli luukusta seutua, pannen erinäistä huomiota varisten toimiin. Kun varisparvi näytti pieniltä mustilta pilkuilta ilmassa, kääntyi hän pois luukulta miettien: peijakkaan viisaita lintuja nuo varikset. Minun pitäisi tehdä samoin kuin ne, mennä tieheni.
Israel Veikkoliinissa asui kaksi yhtä väkevätä voimaa, jotka kumpikin veti eri suunnalle. Toinen niistä, rakkaus Matin vaimoon, käski häntä jäämään; toinen, hänen halunsa päästä eteenpäin mailmassa, käski häntä matkustamaan. Kun hän, niinkuin usein on intohimoisten luonnetten tapa, oli kylmäverinen ja lisäksi viisas, oli hän tarkoin miettinyt asiata ja tullut samaan johtopäätökseen kuin varikset. Paras, mitä hän saattoi tehdä, oli lähteä tiehensä. Hän ei tahtonut jättää kumpaakaan päämäärää tekemättä; hänen piti odottaa. Kärsivällisyys voittaa kaikki.
Tähän lisäksi tuli vielä kaksi asianhaaraa, Matti oli piakkoin palaava, ja jos hän ei olisi saanut rahoja Suikkilan sahalta, niin siinä tapauksessa olisi parasta olla perhettä näkemättä joksikin ajaksi. Ei, hänen täytyi ensi tilaisuudessa mennä Joensuuhun.
Toinen syy oli, että metsänhakkauksen piti hyvinkin pian alkaa. Mutta minne hän lähettäisi puutavaransa? Tätä rengasta vielä puuttui siitä pitkästä ketjusta, joka nostaisi hänen kultaisen aarteensa metsän syvyydestä. Kun hän oli päässyt asiasta täysin selville, tuntui lähtö vastahakoiselta, mutta pois täytyi hänen mennä. Ja hän matkusti vielä samana päivänä.
Näytti siltä, kuin olisi tämä viisas päätös itse itsensä palkinnut. Kun Veikkoliini saapui Joensuuhun, tapasi hän erään henkilön, joka turhaan oli tarjonnut palvelustaan yhdelle ja toiselle tukkipatruunalle; turhaan, sillä ajat olivat huonoja. Siten saapui hän myöskin Veikkoliinin luo, ja nyt oli hänellä kaikki, mitä hän tarvitsi, yhdistysside itsensä ja ulkomailman välillä. Miehellä oli ollut paikka kauppahuone Blumella, mutta kun kauppahuone nyt alkoi hiljaisuudessa vähentää menojansa, oli hän saanut mennä pois. Hän joi jotenkin paljon, oli silloin raju ja puhelijas ja puhui entisistä isännistänsä pahaa, mutta hän tunsi englantilaiset kauppahuoneet, joilla oli tapana ostaa tavaransa Suomesta, ja niin sai epätasainen käydä tasaisesta.
Uudelta kirjanpitäjältään sai Veikkoliini tietää että Blumen kauppahuoneella oli vaikeuksia. Ei edes Matti Kiiskilä olisi voinut saamistansa päivälleen saada, jos hän sitä olisi vaatinut. Mutta onneksi oli Matti sokeassa luottamuksessaan, vaikeuksia tekemättä, suostunut jättämään rahansa kauppahuoneelle. Tätä kuullessansa henkäsi Veikkoliini syvään. Hän oli nähnyt selvästi tulevaisuuteen, hän oli arvostellut asioita oikein, ja nyt täytti tyytyväisyyden tunne koko hänen olentonsa. Nyt oli ensimmäinen ansa koettu. Hän saattoi nyt lähteä takaisin kotia virittämään toisia pauloja. Ja niin hän teki. Mutta kun hän saapui kotia, niin tuo suuri työ odotti häntä. Vielä kerran oli hän pakoitettu elämään koko talven metsässä, elämään siellä yötä ja päivää, kuin villipeto kurjan pesänsä pohjassa; mutta sitten, sitten loppuisi se ainaiseksi, sitten saattoi hän palkata toisen henkilön sijaansa. Nyt, kun kaikki riippui hiuskarvasta, ei hän voinut luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä, sillä itsehän sitä on paras renki.
Matti oli Jaakko Trastin ja tavallisen metsänhakkaajajoukkonsa kanssa matkustanut Blumen metsiin.
Kaarlo oli jäänyt kotio vaimoväen avuksi. Joulun jälkeen vaihtaisi hän
Antin kanssa, joka nyt oli seurannut isäänsä.
Maria oli paljon muuttunut. Ennen oli hän sillä ihailun saavuttamisen halulla, joka on naisellisen kauneuden ominaisuutena, ilman muuta vastaanottanut Veikkoliinin selvästi osoitetun ihailemisen, hänen maalaismaisen kohtelijaisuutensa. Mutta nyt hän häntä silminnähtävästi karttoi. Veikkoliinillä taaskin oli paljon toimittamista; hänellä ei ollut aikaa mietiskellä syytä tähän muutokseen. Hiljaisuudessa oli hän kuitenkin hyvillään siitä. Hän päätti siitä, ett'ei Maria ollut välinpitämätön hänestä; sentähden pelkäsi Maria häntä. Veikkoliini tunsi itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi, veri virtasi nopeammin kuin moneen vuoteen hänen suonissansa, hänet valtasi nuorellinen halu tarttua vaikeimpiin tehtäviin, hän muuttui rohkeammaksi ja yritteleväisemmäksi kuin ennen. Innolla ja halulla alotti hän suurta tehtävätään. Ja sittenkuin hänen väkensä, niinkuin tavallista on ennen metsätyön alkua, olivat käynyt ripillä, lähti hän kaikkine miehinensä metsään, ikäänkuin juhlaan.
Tukinhakkaaja viettää metsän sydämmessä koiran elämätä. Aikaiseen aamulla on hän ylhäällä, lumessa ja pakkasessa. Hongat kaadetaan, karsitaan, ja pienet villakarvaiset hevoset vetävät ne tapulipaikoille joen rantaan. Lumi pyryää miesten ja hevosten ympärillä, hiki valuu kädestä tuossa raskaassa työssä. Vähän kylmää ruokaa ja kuppi kuumaa kahvia, ei muuta. Jos onni on myötäinen, ja jos niin toimitetaan, että joku entinen kokkipoika tahi joku asevelvollinen, joka on palvellut kyökki-osastossa, on työmiesten joukossa, voi kuuma soppa silloin tällöin keskeyttää tuota yksitoikkoista ruokajärjestystä. Ja illan tullen viedään hevoset jonkun pilviä tavoittelevan kuusen alle, siellä seisovat ne taajassa niin, että lämmittävät toisiansa, ja saavat yöruokansa ja loimensa, kun miehet kömpivät kojuunsa nukkumaan.
Kolmella seinällä ja vesikatolla varustetussa kojussa makaavat tukkimiehet lavoilla, jalat kojun neljättä avonaista sivua kohti. Kojun ulkopuolella leimuaa tuli, joka palaa koko yön, osaksi petojen hätäämistä, osaksi miesten jalkojen lämpiminä pitämistä varten. Vesisateessa, leutoilmassa, kun lumipyry riehuu honkien oksissa, kun pakkanen on niin tuima, että pikkulinnut putoavat kuolleina oksiltansa, kun revontulet leimuavat, tähdet säkenöivät ja linnunradan miljoonat tähtiä kiiluvat, on tämä koju kaikki kaikessaan, mitä metsän ravakkaat pojat tarvitsevat, voidaksensa levätä päivän tallaamisesta kyynäränkorkuisessa lumessa ja monesta sadasta kirveeniskusta hongan kovaan puuhun.
Jos matka kotiin on, niinkuin nyt, useita peninkulmia, niin rajoittuvat kotonakäynnit mahdollisimman harvoiksi, pari kertaa kuukaudessa, ja nekin vasta sitten kun lunta on tullut ja suksimies voi oikaista soiden ja rahkojen yli.
Paljon ei puhuta metsässä työnaikana. Kirveeniskujen kaikuessa, kaatuvien runkojen jyskyessä kuulee tuskin muuta kuin äänekkäästi lausuttu: "pois tieltä". Aamukylmä ajaa työhön, illan pimeä ja väsymys päivän vaivoista nukkumaan.
Talvipakkasen tuimuuden, kyynärän paksuisen lumen, myrskytuulen huminan metsässä, päivän lyhyyden ja hämäryyden, yön pituuden ja kylmyyden — kaikki nämät kärsii tukinhakkaaja tyynellä mielin. Mutta on jotakin, joka tekee hänen elämänsä vaikeaksi, mielen raskaaksi, vie häneltä halun ja terveyden. Se on vesisade. Sade on hänen pahin vihollisensa, vetinen syksy ja sateinen kevät on hänelle sama, kuin ukonilma kalastajalle ja halla maanviljelijälle, se on hänen häviönsä.
Veikkoliini oli työssä aamusta iltaan. Tunteille ja unelmille ei ollut hänellä paljon aikaa. Missä karhu makaa pesässään, siinä ilmaisee ainoastaan kellahtava värinvivahdus lumessa, että omituinen elo, joka elää itsestänsä, piilee lumipeitteen alla. Samoin oli Veikkoliininkin laita.
Ainoastaan silloin tällöin heräsi hänen kuvittelunsa eloon. Ainoastaan harvoin näki hän unta kauniista Batsebasta ja hänen kuninkaallisesta rakastajastaan. Silloin hänen, työväkensä ihmeeksi, oli tapana kuleksia muutamia tunteja vaaleana ja synkkänä; mutta sitten työ taas pääsi voitolle. Hän tunsi, että tämä kaikki lepäisi kätkettynä kevääseen saakka hänessä itsessään, kuin siemen jyvämaassa, että kaikki heräisi uudestaan kesän auringon lämmössä eloon ja voimaan, ja silloin selvenisi kaikki tämä, joka nyt oli sekaannuksiin joutunut.
Miten tuo tulisi suoriutumaan, sitä hän ei tiennyt, eikä hän huolinut sitä tutkia — "se on sallittu". Tämä tuon suuren luontaisuskonnon ilmaus, jota uskontoa kaikissa mailman kansoissa useimmat tunnustavat, on se, joka antaa kestämisvoimaa itämaan fellahille yhtä hyvin kuin turkkilaiselle talonpojalle heidän työskennellessään polttavassa auringonpaahteessa, veronkiskojan ruoska päänsä päällä; venäläiselle, joka viljelee maatansa toivottomassa yhteisviljelyksessä; köyhälle maanviljelijälle, joka pohjolassa taistelee yöhallain hävityksiä vastaan, se antaa kaikille tuon kaikkivoittavan henkisen sitkeyden, alistuvaisen uskalluksen. Toivoton uskallus. Tämä: "se on sallittu", tuo roomalaisten fatum, "se on sanottu", ja kreikkalaisten traagillinen sallimus on tulos mailmankatsannosta, joka ilmaisee alemman kehitysasteen, ahtaamman ilmeitten käsittämisen, mutta joka ei siltä estä tämän opin tunnustajia osoittamasta urhollisuutta, joka mailmaa useamman kuin yhden kerran on ihmetyttänyt.
Nyt oltiin jo koko joukko maaliskuussa. Päivät pitenivät, aurinko hehkui aamuin ja illoin honkien mustuneiden runkojen lävitse. Lumi kimalteli, niinkuin olisi tuhansia pieniä tähtiä satanut sen pinnalle.
Tukinhakkaajan työ kävi raskaammaksi. Kun kirves isku iskulta sattui vapisevaan runkoon, karisi lunta ja vettä oksilta, karisi työmiesten päähän ja niskaan ja tunkeutui vaatteiden läpi, olipa ne sitten minkälaisia hyvänsä. Itse työkin muuttui vaikeammaksi, sillä kun joka kirveenisku talvikuukausien aikana kärkkyi helposti petäjän kovaan, mutta hauraaseen kylkeen, paneutui nyt keväällä puu ikäänkuin vastarintaan teräkselle. Puu oli muuttunut sitkeäksi ja kimmoavaksi, sen kuuli jo iskujen äänestäkin.
Ja eräänä kirkkaana, kauniina maaliskuun päivänä, kun lumikiteet kimaltelivat, kuni pienet välkkyvät tähdet, kun koirasteerit olivat kokoontuneet aukeaksi hakatulle paikalle, ja luikersivat kauniimmat kevätlaulunsa ihastuneille kuunteleville naarasteerille, komensi Israel Veikkoliini "seis". Hakkaus oli loppunut täksi vuodeksi. Talvi oli mennyt. Syvällä lumen ja roudan alla olivat salatut voimat alkaneet liikkua. Ne nousivat yhä ylemmäksi puun ja kuoren välisiä hienoja syitä myöten puun soluihin ja suoniin. Nyt ei puu kelvannut enää ainepuuksi, sillä vetelät nesteet rupeavat pian happanemaan. Puu mätänee pian, on vähemmin pysyväinen eikä kestä pitkää uittamista vedessä, vaan painuu pohjaan matkalla jokiloissa ja järvissä.
Mutta nyt tuli tukinuittajille kiire. Viimeisellä lumella täytyi tukit vetää aarniometsän sydämmestä lähimpään jokeen, sitä myöten kuljetettavaksi sahalle. Tämä oli raskasta työtä miehille ja hevosille. Tukkien molemmat päät sidottiin pienille, lyhyille kelkoille, jotka olivat niin korkeat, että jalasten upotessa tukki ei kuitenkaan koskenut nietokseen. Jokaisen kelkkaparin eteen valjastettiin yksi tahi kaksi hevosta, aina tien hyvyyden tahi huonouden mukaan.
Koko päivät vetivät hevoset läähöttäen metsästä mäkien ja lumikinosten, risujen ja oksien ylitse, rytöjen ja kantojen välitse tukkeja, toisen toisensa perästä. Mahtavia honkia, jotka olivat seisoneet vuosisatoja, kuljetettiin pois metsästänsä, metsästä, johon ihmisjalka ei ollut milloinkaan astunut ainoatakaan jälkeä, ei lumeen eikä sammaleeseen; nuo pienet, mutta väkevät ja kestävät hevoset vetivät, miesten iloisesti hoilatessa ja kehoittavasti huutaessa, metsän jättiläiset sen pienen ojan partaalle, joka vielä jään ja lumen peittämänä juoksi Kiiskilän kylän ohitse Pielisjärveen.
Eikä sittenkään, kun lämpö sulatti nietokset, ja kaikki purot paisuivat yli äyräittensä ja joet muuttuivat kiitäviksi virroiksi, kun tukit huimaavalla nopeudella riensivät järviä kohti, ei silloinkaan työ käynyt helpommaksi. Kylpy virran pyörteissä jäälohkareiden välissä ei ollut niin erittäin harvinaista. Sillä nyt, juuri nyt, tällä lyhyellä vaihdeajalla, jolloin pohjolan talvi muuttuu pohjolan kevääksi, oli mahdollisen suurin määrä työtä suoritettava mahdollisen lyhyimmässä ajassa.
Veikkoliini oli nyt oikein oleissansa, hän pakotti, hän kiihotti työhön. Mutta hänen parhaassa vauhdissa ollessaan, toi sanansaattaja soiden ja rahkojen yli hänelle merkillisen kirjeen Blumen kauppahuoneelta. Hän jätti kaikki erään luotettavan miehen haltuun ja matkusti vielä samana päivänä.