VIII.
Veikkoliinista tuntui, ikäänkuin olisi leivonen ollut suljettuna hänen rintaansa, suljettuna pieneen ahtaaseen häkkiin, jossa se ei voinut liikuttaa siipiänsä, eikä päästää riemuääntä. Hänen täytyi hakea yksinäisyyttä oikein antaaksensa vapautta ilollensa, aukaista leivon häkkiä. Hän oli pelastettu, pelastettu joka tapauksessa, tuon suuren romauksen tapahtuessa, jos se tapahtuisi, oli hän pinnalla uiva. Niin, kukatiesi … ja aavistavalla ilolla katsoi hän kauas tulevaisuuteen. Tuo pelätty rojahdus toisi ehkä mukanaan hänen onnensa ja menestyksensä. Kun kaikki hajoaisi ja menisi palasiksi, olisi helpompaa poimia yksi ja toinen herkkupala, kuin nyt, kun kauppahuonetta vielä pidettiin vankkana ja kaikkein kohtausten tapaamattomana.
Hän käveli niin kiiruusti, kuin hän sen suinkin sovelijaaksi katsoi, keskievariin, otti vielä kerran tuon kallisarvoisen paperin tarkastettavakseen ja luki sitä tarkkaavaisesti. Entäs jos siinä olisikin joku aukko. Ei, paperi oli oikea; ehyt oli verkko, jolla hän saaliinsa aikanansa vetäisi maalle.
Hänen iloonsa sekaantui kumminkin jonkinlainen katkera sivumaku. Jos jotakin tapahtuisi kauppahuoneelle, niin olisi kaikessa tapauksessa sääli Mattia; se tahtoo sanoa hänen vaimoaan. Hän se oli nainen, jolla oli pää oikealla paikallaan, ja niin sievä hän oli. Sen minä mielelläni naisin. Hän punastui hieman ja hymyili itse omille sanoilleen ja unelmilleen voimatta kumminkaan niitä karkoittaa.
Siten istui hän kauan vajonneena ajatuksiinsa. Vihdoinkin malttoi hän mielensä, kääri kokoon paperinsa ja istuutui kirjoittamaan valtakirjaa Hultilalle, hankkimaan ensi viikolla oikeudessa laillisen vahvistuksen kaupalle.
Nyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen aika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se työtä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja Saimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen tuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta sahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha ravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun. Vedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään sopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat. Veikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä oli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla vaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi, varmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi, sahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa mielessä.
Sitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla, joka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän sahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut itsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä oli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman summan hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat. Tuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat yksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi tehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi pahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua tukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat yhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin olisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli kuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä oli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä hänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja kypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta kulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi, ennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen tuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen uneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.
Kun rahat loppuivat, rupesi hän yhteyteen erään sisämaankaupungin kauppiaan kanssa. Kiiskilän kosken läheisyyteen rakennettiin nyt suurimmalla kiireellä uusi tupa. Siinä avasi yhtiö maakaupan ja olutmyymälän. Mitä hän maksoi metsästä sekä työpalkoista sahalla, sen hän otti puodilla ja kapakalla takasin. Veikkoliini antoi työtä puolelle kylän väelle, korjautti teitä ja rumpuja tulevia tukinkuljetuksia varten ja antoi vielä samana syksynä puhdistaa jokea, joka juoksi metsän ja suon välillä. Hän mietti kaikkea, ennätti joka paikkaan, vaan sitä paitsi oli hänellä aikaa tuntikausittain istua Matin tuvassa ihmettelemässä ja ihaelemassa hänen komeata vaimoansa, kuuntelemassa emännän viisaita neuvoja, kyselemässä häneltä neuvoa ja hän löysi huonosti peitetyllä ihastuksella tässä voimakkaassa ja viisaassa naisessa itsellensä sisaren sielun; yhden, joka antoi kaiun hänen puheelleen, antoi selvyyden hänen ajatuksilleen, synnytti uusia ajatuksia hänen sielussansa, antoi hänelle rohkeutta, kun hän oli pelkuri, varoitti häntä, kun hän oli liian rohkea. Sanalla sanoen, hän huomasi nyt, että hän vähitellen unhotti surunsa, kadonneen onnensa, niin, vieläpä poikansakin, ja lopuksi täytyi hänen myöntää itsellensä rakastavansa Matin vaimoa.
Rakkaus on tauti, ovat filosofit sanoneet, omituinen sairaallinen tila ruumiissa ja sielussa. Se iskee uhriinsa niinkuin haukka kananpoikaan, sitä vastaan ei ole muuta parannetta kuin aika, eikä edes aikakaan ole ehdoton parannuskeino. Runoilijat ovat profeetoita ja totuuden julistajia; he ovat verranneet rakkauden kahleeksi. Ja kahle se onkin. Rakkaudessa on toinen orjana, toinen käskijänä, rakkaus on kahle, ja nelikymmenvuotiaalle kaikista raskain. Sen tunti nyt Veikkoliini. Huolimatta hänen ponnistuksistansa sitä vastaan … se hänet mukanaan tempasi kuin mahtava aalto. Hän luonnollisesti ei ollut rakastunut, kuten koulupoika, hän ei ollut hurmaantunut muutamiin heikkoihin mielenliikutuksiin; hän tiesi täysin, mitä hän tahtoi ja mihin hän pyrki. Mutta saada se esiin, ilmaista tunteensa, siihen tarvittiin rohkeutta.
Paitsi Marian kirkkaita silmiä, jotka eivät koskaan antaneet pienintäkään aihetta otaksumaan, että tämä tiesi, mitä liikkui hänen sisällään, oli vielä pari silmiä, jotka ihmeellisellä, miltei hirveällä selvänäköisyydellä tarkkailivat häntä. Ne olivat pikku Ellin silmät.
Niinkuin rinnehorsma kylvettää hyvinmuodostunutta punaista kukkakruunuaan auringonvalossa, samalla kun se osa vartta ja lehtiä, joka tunkeutuu esiin mustaksipalaneista kannoista ja kivistä, on keltainen, sairaalloinen ja lakastunut, niin oli Ellin hennossa, sairaalloisessa, huonosti kasvaneessa ruumiissa miellyttävät, sielukkaat kasvot suurine, verhottuine silmineen, joiden lämmin, tietoinen ja viisas ilme oli peräisin äidiltä. Lapsuudessaan oli Elli useita vuosia ollut sängyn oma. Sairaus, lukeminen, mielikuvat ja unelmat, keskustelut ja vanhemmat henkilöt, etenkin runo- ja loihtutaitoinen isänäidin äiti, olivat jo aikaisin saaneet hänen ymmärryksensä kypsymään, ja vaikka vielä vain viisitoistavuotias, tiesi ja ymmärsi hän paljon enemmän kuin seudun nuoret tytöt.
Kerran oli piirilääkäri käynyt kylässä. Hän oli hyväntahtoinen ja hieman kyyninen herra, joka oli oppinut ensin kirjoistaan ja sitten talonpojilta kutsumaan kaikkia asioita niiden oikealla nimellä. Hän oli tutkinut Ellin, ja paljon muun kirjoitettavaksi sopimattoman ohella sanonut: kunhan tyttö vain menee naimisiin, niin tulee hän kyllä terveeksi. Eloisa ja mielikuvitusrikas, kuten Elli oli, oli hän kovin punastunut tällaisesta puheesta. Ja nyt hän piti kiinni koko sairaan tytön haaveilulla siitä, mikä oli voimakasta, tervettä ja raikasta, ja odotti sitä, joka tarjoaisi hänelle sydämmensä ja kätensä.
Siitä päivästä, jolloin vaivaishoitopoika Kaarlo terveine, punaisine poskineen ja vilkkaine liikkeineen tuli taloon ja katseli Elliä, lähetti hänen katseensa välittömästi lämpöisen verivirran Ellin sydämeen. Siitä päivästä alkaen oli hän satujen maailmassa, jossa lempi oli yhtä luonnollinen kuin aallon kuohu ja lintujen laulu; siitä päivästä ilmestyi hänen silmiinsä syvempi loiste, hän näytti kasvavan, ja hänen pieni, hauras ruumiinsa ei näyttänyt niin kuihtuneelta ja surkealta kuin ennen.
Pikku Elli arvasi enemmän kuin tiesi, enemmän aavisti kuin ymmärsi, mitä liikkui Veikkoliinin sielussa. Utelijaisuuden huomaavaisuudella ihmetellen ja udellen, tutki hän tietämättänsä nelikymmenvuotiaassa, mitä liikkui hänen omassa sydämmessään. Sentähden olikin Veikkoliini varma siitä, että hän puhuessaan Marian kanssa, aina löysi kiiltävän avonaisen silmäparin, joka, hänen korottaessaan ääntään, hänen liikkuessaan tahi kysyessään jotain Marialta, silmäili häntä eriskummallisella, kysyväisellä ilmeellä, ilmeellä, joka huutolaispojan sisääntullessa, pikaisesti muuttui lempeäksi, naisellisen hienoksi hymyksi.
Eräänä päivänä istui Veikkoliini, niinkuin hänen tapansa oli, tuvassa, äänetönnä ja umpimielisenä. Hän mietti katkeruudella, kuinka väärin elämän osat jakauntuvat, kuinka toisenlaista kaikki olisi, jos hän, joka paremmin kuin hänen miehensä, ymmärsi ja arvosteli Mariaa, jos hän olisi saanut hänet vaimoksensa. Eikö hänen olisi ollut paljoa helpompaa Marian sivulla taistella kohotaksensa? Hän oli niin kummallisessa kahtalaisessa, onnen ja apeuden, ilon ja levottomuuden mielentilassa, hän tunsi surumielisyyttä ja vihaa kohtaloa vastaan, joka oli niin julmasti häntä kohdellut. Vähinkin ulkonainen syy olisi nyt saattanut sysätä hänet mielenmaltistansa, ja tuo kauan sulkeissa ollut hellyyden ja lempeyden, halun ja toiveitten kevättulva olisi päässyt paisumaan äyräittensä yli.
Veikkoliinin mietteet keskeytti emännän kirkas, tyyni ääni.
— Tahtooko Veikkoliini kupin kahvia, kysyi hän.
— Tahdon, vastasi hän semmoisella äänen ilmeellä ja intohimolla, kuin olisi Maria kysynyt, tahtooko hän hänen silmänsä.
Mitä Veikkoliinin sisällä liikkui, ymmärsi Maria liiankin hyvin.
Veikkoliinin ihailu miellytti häntä, eikä hän edes voinut olla tätä
kehoittamatta. Niin, vielä enemmänkin, Maria vertaili mielessään
Mattia ja tätä ihailijaa toisiinsa, ja tämä vertailu ei aina päättynyt
Matin eduksi.
Veikkoliinin intoinen vastaus ja palava katse peloitti häntä kumminkin. Hän pelästyi omasta puolestaan ja sanoi äkkiä ja painolla:
— No, tänään tulee Matti kotio, hän on ollut Suikkilassa Blumelta rahoja perimässä.
Tätä nimeä mainittaessa selvisi Veikkoliini heti huimauksestansa. Rahat, niin, nyt sitä ratkaistiin, kykenikö kauppahuone maksamaan summan vai ei. Kyllä kai, miksikä se ei kykenisi, ahtaassa tilassa se kyllä oli, sen tiesi hän nyt melkein varmaan, mutta joka tapauksessa, 8,000 markkaa…
— Kuules nyt, Maria, sanoi hän, mitä Matti tekee niin paljolla rahalla, eikö hän voisi lainata sitä minulle?
Ennenkuin Maria ennätti vastata, kuului Ellin ääni, joka tuolla valittavalla äänensävyllä, jolla kansa tavallisesti lukee jumalisia kirjoja, jupisi erästä kertomusta piplian historiasta.
"Huomeneltain kirjoitti David Joabille kirjan ja lähetti sen Urian mukana. Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimpaan sotarintaan, ja kääntykää hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi.
"Koska Joab oli kaupungin edessä, asetti hän Urian siihen paikkaan, kussa mieshukka oli suurin. Ja Uria kaatui, ja David otti Batseban emännäksensä".
Tämä ilkeä kertomus vanhasta testamentista teki kummallisen
vaikutuksen Veikkoliiniin. Hänen sydämmensä alkoi ankarasti tykyttää.
Hänen ja Marian silmät kohtasivat toisensa, ja ällistyneenä kysäsi
Veikkoliini:
— Mitä tuossa luet, tyttö?
— Jumalan sanaa, vastasi Elli viattomasti ja luottavaisesti.
— Jumalan sanaa, niin, ompa tuokin Jumalan sanaa, ja päästäen kovan, ilkeän ivanaurun katsoi Veikkoliini Mariaan, joka, kuten hänestä näytti, kovasti punastui. Hän nousi nopeasti, pisti piippunsa saapasvarteen, jätti kahvinsa juomatta ja meni alas koskelle, jossa työskenneltiin aika vauhtia. Mutta siitä päivästä alkaen ei hän voinut unhottaa kuningas Davidin tekoa.
Sehän oli ihan niin, kuin jos Matti olisi ollut hänen palveluksessaan, ja hän itse olisi käskenyt häntä seisomaan alhaalla kallion partaalla koskessa juuri siinä, jossa osaksi jäiset tukit tanssien tulivat alas ruskeassa, jymisevässä suovedessä, ja niin luiskahtaisi Matti kerran, yhden ainoan kerran, tukkien väliin, kun hän pitäisi väylää selvänä, siellä — kuinka sitä nyt sanottiin? —"jossa mieshukka oli suurin", ja silloin, — mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, se oli liian houkutteleva. Ja kumminkin toiselta puolen, kun onnettomuus oli tapahtunut ilman hänen syyttään. Ah! hän tunsi sydämmensä laajenevan … tuntui ikäänkuin esirippu olisi nostettu hänen silmiensä edestä ja etäältä olisi näkynyt säteileviä kuvia. Ei auttanut taistella näitä mielikuvituksen ilvekuvia vastaan; ne tulivat uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinkakin hän koetti niitä vastustaa.
Niin, hän huomasi nyt kummastuksekseen, että vaikka hän oli useita kertoja käynyt kirkonkylässä, ei hän ollenkaan, niinkuin hänen aikomuksensa alkujaan oli ollut, kysynyt sukulaisiansa eikä edes koettanutkaan ottaa selkoa pojastansa ja vaimostansa. Mikä syy tähän välinpitämättömyyteen? Lymyilikö hänen sydämmessään joku ennen tehty päätös, jotakin, joka aikanansa toteutuisi? Hän rupesi pelkäämään itseäänkin. Ei, pois tämmöiset unelmat, oliko hänellä aikaa ja varaa uneksia rakkautta ja perhettä? Hänellä, jolla juuri nyt oli niin paljon työtä, niin paljon rahoja liikkeessä, hänellä, jonka täytyi pitää silmällä koko liikkeensä, katsoa ettei mikään rengas hänen laskujensa pitkässä ketjussa heikontuisi tahi katkeaisi. Ei, hänellä ei saisi olla enempää kuin yksi rauta kerrassaan ahjossa. Tästä täytyi tulla loppu.
Eräänä päivänä, kun hän istui kosken partaalla työtä katselemassa, hautoen ajatuksiansa ja suunnitelmiansa, kuuli hän hyvin tutun piipittävän äänen päänsä päällä. Hän kääntyi ympäri ja näki, kuinka joukko pihlajia hänen vierellänsä oli tilhiparven ympäröimänä. Nämä pienet, ahmivaiset, koreahöyheniset eläimet olivat laskeutuneet punaisille marjoille. — Ahah, ovatko ne jo täällä, nyt on meillä talvi jo oven edessä.
Mutta hän tuli nähneeksi enemmän kuin nuo koreat, tyhmät linnut. Pihlajan alla seisoivat Elli ja Kaarlo, heillä oli juoksusolmu vavan nenässä; mutta nähtävästi vapa ei ylettynyt lintujen vangitsemiseen, vaikka kuinka ne molemmat nuorukaiset kurottautuivatkin. Nyt kuiskasivat he jotakin hiljaa toinen toisellensa, sitte otti poika Ellistä kiinni ja nosti hänet varovasti ylös. Nojautuen pihlajaan, kiipesi Elli pojan olkapäälle, ja nyt piti pyytämisen alkaa. Tuo hento, kivulloinen tyttö syvine, selittämättömine silmineen näytti itse pieneltä linnunpojalta, joka oli pudonnut pesästänsä isokasvuisen pojan käsiin.
Ja nuo silmät, ne eivät enää etsineet noita kirjavia lintuja, niitä vangitaksensa, ne pyrkivät suorastaan Kaarlon sydämmeen. Ja ne löysivätkin tien sinne. Kaarlo heitti vapansa ja unhotti koko pyynnin tytön tähden.
Nyt kävi Veikkoliinille liian vaikeaksi. Kuinka rikkaita, kuinka onnellisia ne olivat nuo kaksi, mitä kaikkea he omasivatkin, jonka hän oli kadottanut jo kauan aikaa sitten.
Pikaisesti kääntyi hänen huomionsa pojan säihkyviin silmiin. Missä herran nimessä oli hän nähnyt nämä mustat silmät; sillä hän oli ne nähnyt. Ei, hän ei voinut kärsiä näitä tuskauttavia ajatuksia, hänen täytyi tehdä loppu niistä. Hän nousi pikaisesti. Tilhit, Elli ja huutolaispoika, jotka kaikki huomasivat hänet samalla kertaa, olivat nyt pakosalla ja pois näköpiiristä.
Ja Veikkoliini meni pois, huoaten jo helpommin, sahallensa katsomaan mitenkä työ joutui. Mutta ensikerran oli hän nyt välinpitämätön työstä. Hän näki, kuinka tuo suuri vesiratas liikkui eteenpäin, kuinka vesirattaan siivet väistyivät valkean vaahdon ja mustan veden tieltä, kuinka nuo pienet rattaat pantiin yhä kiivaampaan liikkeeseen ja surisivat ja lopottivat kuin nopeat, puhuvat kielet, ja joka pyörä kuiskasi hänelle: ensi vuonna me jauhamme sinulle kultaa, rahoja, paljon rahoja, Ja hän hymyili itseänsä, surumielisen hymyn, hän, joka seisoi täällä kuuntelemassa tätä aaltojen ja koneiden melua. Ensikerran monen ajan perästä oli perussävelenä hänen mielialassaan ja hänen ajatuksissaan toistakin, kuin ansio ja voitto.
Mitä minua tämä hyödyttää, minullahan ei ole ketään, jollenka kokoan, sanoi hän itseksensä. Yö tuli jo, kun hän alakuloisena vihdoinkin meni tupaan.
Hän astui kylmästä ja pimeästä lämpimään ja valoon, tervehti ja istuutui yksinään ja äänetönnä huoneen perälle akkunan viereen, syrjäisimpään nurkkaan. Kaikki muut, yksin Halli-koirakin, etsivät valoa ja liikkuivat suuressa huoneessa lähempänä tuli-sijaa, jossa iso mäntyvalkea räiski ja valaisi.
Katkera tunne valtasi Veikkoliinin; hän yksinään oli täällä vieraana. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hän ulkopuolella syyspimeässä ja katsoisi tänne sisään. Hänestä näytti niin valoisalta ja iloisalta siellä sisällä. Liedellä paloi iloinen tuli, joka selvästi valaisi Mariaa, Elliä, joka puoliääneen luki kirjaansa, ja poikia, jotka liehuvan päretulen valossa kiskoivat päreitä, Hänen muistinsa menneiden vuosien onnesta ja rakkaudesta, joille tunteille aika antoi uuden kiillon ja värin, valtasi hänet raivolla. Hän ikävöitsi sitä nuoruuden aikaa takaisin, joka oli ollut, sitä onnea, joka oli mennyt. Samanlainen onni houkutteli häntä juuri täällä sisässä jälleen, siinä lämpimässä valoisassa huoneessa ja kumminkin — hän seisoi ulkopuolella syksyisessä pimeässä.
Hän meni alakuloisena huoneeseensa, joka oli toisella puolella porstuata, kömpi tilallensa ja nukkui. Hänen unestansa tuli jatkoa hänen ajatuksillensa: hän luuli olevansa mahtava kuningas; edessään näki hän kuningattaren, joka oli puettu kuten piplian naiset pitkäliepeiseen hameeseen. Se oli Batseba. Hän seisoi valoisalla peräalalla ja käänti kasvonsa pois. Hän näki ne ainoastaan puoliskona, niinkuin hän äsken oli nähnyt Marian tulen luona uunin edessä. Hän kulki vitkalleen tietä myöten, joka oli vievinään sisään äärettömyyteen. Hän tahtoi seurata sitä, vaan niinkuin usein unissa, oli tämä nyt hänellekin mahdotonta, hän oli ikäänkuin juurtuneena maahan. Hän rukoili, hän tahtoi toiselle huomauttaa läsnäolonsa, mutta mikään ei auttanut. Eipäs ollakaan, kun jo Matti seisoi siellä kirveinensä hakkaamassa pilvienkorkuista honkaa, joka jyskien kaatui molempain päälle. Veikkoliini havahtui, märkänä hiestä, ja näki iloksensa aamun valon pilkistävän tummien, pitkien, juovukkaiden pilvien välistä.