XI.
Kun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen, pakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen kauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi vielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan, joka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla, komeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina, kultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä: tuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan vesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan tavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja turvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia tilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin kassaholveihin — kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut houkutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää, varsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli varmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän ennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat kyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.
Veikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli saanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli tehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut tarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli näköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.
Aamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun höyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän kesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka sadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas rantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi ja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta rantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta sittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka leikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja levolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta kesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana, äkillisesti, odottamatta, kerrassaan.
Aurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille. Leppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet. Haapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät kauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat näyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi lehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana lenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien, alituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua soidinpaikkaa.
Veikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle laivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä ääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea silmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän vaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä oli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin lähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien suhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa, ja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman silmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen halvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja riippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se ollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia onnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin antaa itsellensä se neuvo — odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän, joka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan tuota sanaa: odota.
Tavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan sitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina kuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei tahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja alati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän. Sittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä tullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja rakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä työtä.
Perhettänsä ei hän tosin ollut löytänyt takaisin, mutta oliko hän edes kertaakaan todenperään sitä etsinyt? Ei, päinvastoin oli häntä useammin kuin kerran viehättänyt toivo, että…
Mutta se oli asia, joka ei koskenut häneen. Hän ei ollut huomaavinansa, että, jollei kaikki menisi nurin ja ihan vastoin odottamista, olisi hän muutaman vuoden kuluttua rikas mies, ei yhtä rikas, kuin Blume oli ollut, mutta kuitenkin…
Niin, Blume, ja ajatukset kääntyivät toiselle suunnalle. — Nyt se rymähtää, ja Matti ja Maria, mitähän he sanovat, kun kaikki heidän omaisuutensa menee mukana. — Niin, hänen vikansa se todellakaan ei ollut. — Matti olisi voinut ottaa rahansa pois Blumelta, ja kuitenkin, hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi myöntää, että oli tapahtunut juuri niin, kuin hän oli laskenut ja toivonut. Rauhoittaakseen itseänsä ja omaatuntoansa päätti hän nyt tulevaisuudessa, kun kaikki välttämättömät tapahtumat olivat tapahtuneet, ottaa nuo hyvät ihmiset palvelukseensa. Hänen sahallaan löytyisi kyllä työtä, ja hyvin hän heille maksaisi — ja kuitenkin, ehkä olisi parasta jättää heidät oman onnensa nojaan. Tuo Batseban juttu ei milloinkaan tulisi tapahtumaan. Mutta olihan lapsellista ajatella sitä, eihän se milloinkaan voisi tapahtua todellisuudessa, ei voisi milloinkaan tapahtua, ei, ei milloinkaan elettäessä.
Sitä paitse, mitä hänellä oli katumista? Jos hän ei olisi ajoissa kiiruhtanut, niin olisi hänelle itsellensä käynyt samoin kuin Matille nyt. Ja hänen omatuntonsa paatui, hänen sydämensä kylmeni. Ei, rahojansa hän ei milloinkaan heittäisi. Hän luuli seisovansa vihollisten keskellä, jotka tahtoivat häneltä riistää hänen kultansa, ja hän tappeli ja varjeli itseänsä vimmatusti. Oli onnettomuus, että tuo kohtasi Vahvaa Mattia ja hänen kaunista vaimoansa, mutta hänen vikansa se ei ollut, onnettomuus se oli.
Ehkä olisi parasta aluksi matkustaa pois, kunnes hurjin myrsky olisi ehtinyt lakata raivoamasta. Kunhan sitten tulisi takaisin, olisi asia tunnettu, keskusteltu ja pahin aika ohitse.
Veikkoliinin näitä mietteitä hautoessa, kulki höyrylaiva Saimaan autioilla vesillä harmaiden, kallioisten, aaltojen sylistä kohoavien saarien ohitse, joilla laihoja mäntyjä kasvoi.
Ei missään näkynyt aaltoilevata peltoa, viheliäistä niittyä: raskas, synkkä, kolkko luonto, peninkulmittain joka suunnalle. Ainoastaan siellä täällä loitommalla ilmaisi muutamista kaukana olevista tuvista suoraan sinistä kevättaivasta kohti valkoisena nouseva savu, että täälläkin asui ihmisiä.
Äkisti, jyrkässä käänteessä niemen ympäri näkyi erämaan keskeltä kallioiden ja mäntyjen välistä kolme mahtavaa keskiajan tornia, joita toisiinsa yhdisti paksu muuri. Se oli vanha Olavinlinna, jonka ijäkkäät kiviläjät kohosivat kallioluodolta keskellä nopeasti rientävää virtaa. Pikku höyry kulki vauhdilla salmea ihan linnan vieritse, teki äkkikäänteen oikealle ja laski pian Savonlinnan laituriin. Rannalla oli tavaton liike. Miten ovat asiat Suikkilassa, oli ensimmäinen kysymys, jonka kymmenkunta henkilöä teki höyryn katteinille ja sen ainoalle matkustajalle Veikkoliinille.
— Suikkilassa? Suikkilassa? Mitäs siellä olisi tapahtunut? Siellä oli kuin tavallisesti.
Kaikki näyttivät hämmästyneiltä ja ihmetteleviltä. — No, mutta Blume, Emil herra, ettekö ole kuulleet, että Emil herra on kuollut? Hän on ampunut itsensä. — Ja nyt sai Veikkoliini tietää, että kun herra Paulsson saman päivän aamuna tuli konttoriin ja toi sähkösanoman Englannista, joka ilmoitti että maksunlykkäys oli myönnetty, että englantilainen kauppahuone lähetti kokeneen henkilön avuksi selvittämään asioita, makasi Emil herra verissään konttorin laattialla,
Nuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil herran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.
Emil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin paljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka miespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota pidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka, kuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien kauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän tahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa huonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa, minne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia niitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita satamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli panoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet … kuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?
Tieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki se häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa selvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen oli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli kauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi tuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti sen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt lopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja hän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä ei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume poissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin olihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään mihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa onnettomuutta.
Ei, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä pari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa olleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista valonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on nuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu jostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein estänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän kohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi, tuli herrasmieheksi.
Ei, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri, ettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.
Hän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään, astui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden matkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden seurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten joukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän välillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi vetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos hänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen, säteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat todistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija ja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta vaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät rypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään. Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt, eivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja alakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.
Mikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän Olavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja voikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki leijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita pitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.
Auringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini oli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja tuon Mattia koskevan…
Mutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli hänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan, entiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten, kesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät ajatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä tupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa Blumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo koko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän kirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla äänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo kummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka näkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne ja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.
Mutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta kuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä äänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin kuollut. — Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon laskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain, ei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet. Anttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista "linnaansa", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli ovi auki.
Samassa lensi yöleilakka suristen, kuni juovuksissa, ihan Veikkoliinin ohitse. Hän säpsähti tuota onnettomuutta ennustavaa lintua … ja silloin juolahti mieleen: ehkä joku onnettomuus… Ei, hän ei voinut kestää tätä epätietoisuutta, ja loppumatkan astui hän päättäväisenä, kylmänä ja päättämällä uskalijaana kiiruusti ylös rakennusta kohti.
Nyt oli hän perillä, hän aukaisi tuvan oven. Tupa oli tyhjä. Hän kuunteli, ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hän henkäsi syvään ja meni epäröiden ovelle, joka vei perimmäiseen huoneesen. Siellä oli melkein pimeä, yhdessä nurkassa näki hän erään henkilön, joka käsivarret hajallaan istui pää kumartuneena pöydälle, ikään kuin kuollut…
Veikkoliini ravisteli häntä, se oli Lutikka, joka yksinään ja juovuksissa istui siinä, olut- ja viinapulloja ympärillään.
— Missä ovat muut, missä on Matti, Maria ja lapset?
— Poissa!
— Poissa, missä, missä? Vastaa kuitenkin, ihminen!
— Poissa tietääkseni, ja Hultilan pää painui taaskin raskaasti pöydälle. Hän nukkui sikeään uneensa. Oli mahdotonta saada enää sanaakaan häneltä…
Veikkoliini tiesi tarpeeksi. Hän taaskin jäisi yksikseen, kotiliedettömäksi, yksin itseksensä, puuhiensa, toimiensa ja, kun päivä oli päätynyt, pahan omantuntonsa kanssa uneksimaan kuningas Taavetista ja Batsebasta. Hän huokasi syvään ja meni.