XII.
Seuraavana päivänä — se oli sunnuntai — satoi aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Satoi rajusti kuin kaatamalla, taivas lepäsi umpiharmaana ja raskaana maan yli. Kun Veikkoliini nousi ylös aamulla, oli talo tyhjä. Ei mitään tulta pesässä, ei kukaan häärinyt lieden ääressä, ei mitään kahvia valmista. Alhaalla olevasta ikkunasta tuli valoa sisään, vaaleana ja väritönnä, näyttäen Veikkoliinille tuvan kaikessa alastomuudessaan. Katon mustuneet hirret olivat tyhjinä, kaikki talouskapineet olivat poissa. Liesi, kodin alttari, joka näytti niin miellyttävältä ja puoleensa vetävältä, kun sitä talon naiset ympäröivät, kun tuli sen arinalla iloisesti leimusi, seisoi siinä nyt isona, jönkeänä, mustuneena ja kylmänä, täynnänsä halkeamia, jotka kätkivät mustaan varjoonsa muistoja synkistä päivistä, surullisista, yksinäisistä hetkistä, pitkistä, pimeistä talvi-illoista. Veikkoliinista tuntui kolkolta ja vastenmieliseltä, yksinäisyys ja äänettömyys kiusasivat häntä. Hän aikoi juuri lähteä ulos Hultilaa etsimään, kun joku huoneessa liikahtamisellaan häiritsi häntä. Nyt hän pimeässä näki erään haamun epäselvät piirteet. Oven suussa ikkunan pielisen varjossa istui Hultila, vaaleankeltaisena kuin valo ulkona, unen pöppelössä, ränstyneen näköisenä. Veikkoliini tuli iloiseksi, joksi hän ei ollut uskonut milloinkaan tulevansa, tavatessaan tuota surkeata olentoa.
— No, tuollahan oletkin. Kun sutta ajattelee, on se jo etehisessä!
Ei mitään vastausta.
— Missä on väki? Täällähän on autiota, kuin kirkossa arkena. Mitä teet yksin täällä koko talossa? Missä on väki?
Korisevalla ja käheällä äänellä vastasi Hultila pimeästä:
— Lautalla tietääkseni, Blumen lautalla. He tulevat muuttamaan Suikkilan sahalle. He ovat pyytäneet minua jäämään tänne katsomaan taloa ja vanhusta saunassa.
Niin, nyt muisti Veikkoliini Vahvan Matin tuumat. Hän muuttaisi Suikkilan sahalle perheinensä ja tavaroinensa: siellä tulisi Matista tapuloitsija, ja hän menisi ainaiseksi Blumen palvelukseen, ja Maria saisi tyttärensä koulutetuksi ja tehtaan lääkärin hoidettavaksi. Blumen kuolemasta ja siitä, mitä tapahtunut oli, eivät he siis tienneet mitään… Se oli hänelle epäsuotuista. Mitä ennemmin he siitä saisivat tiedon, sitä parempi. Silloin ei tarvitsisi hänen itsensä puhua asiasta.
Veikkoliini istui ikkunan luona, tupakkaa polttelemassa ja katselemassa miten vesi lätisten putosi pihalle ja juoksi leveinä puroina mukulakiven lohkareiden välitse viettomaata alas. Hänet yllätti syvä raskasmielisyys yksinäisyyden tähden. Hän tahtoi tarkoittaa tätä ikävän ja väsymyksen tunnetta ajattelemalla liikeasioitaan. Ajatteleminen yhä kasvavaa omaisuuttaan, eteenpäin menevätä sahaliikettään, oli aina ollut hänelle lohdutuksen ja ilon lähteenä.
Tänään ei kuitenkaan mikään auttanut. Pyhäpäivän hiljaisuus ja yksinäisyys ahdistivat häntä. Näiden mukana tulivat hänelle surulliset ajatukset ja huolet. Mitä hyötyä hänen työstään? Kenelle kokosi hän? Hänellä ei ollut vaimoa eikä yhtään lasta! Viime aikoina oli hänen vaimonsa kuvan hävittänyt eräs toinen… Mutta poika, poikani, sen hän katsoi taivaan velkapääksi hänelle takaisin antamaan. Kokoaminen, hankkimishalu saisivat vasta silloin oikean arvonsa, kun hän tietäisi, ett'eivät vieraat ihmiset jonakuna päivänä veisi kaikkea sitä, mitä hän jättäisi jälkeensä, kun löytyisi joku, joka ottaisi kiinni siitä, mihin hän itse lopettaisi, ja joka yhäti lisäisi kulta-aarretta, alati veisi taloa eteenpäin. Mutta hän … niin, hän oli lapseton… Hän huokasi ääneensä ja syvään.
Hultila seurasi raukeilla silmillään Veikkoliinin liikkeitä, näki miten tupakan savu pyörehtien nousi hänen piipustansa, näki hänen surullisen, alakuloisen katseensa ja, niinkuin hän olisi huomannut hänen ajatuksensa, sanoi hän äkisti korpin-äänellänsä:
— Veikkoliinin pitäisi mennä naimisiin.
Veikkoliini ei pitänyt siitä, että joku luki hänen ajatuksiansa. Hän tunsi tuon nenäkkään neuvon tavanneen häntä, ilkeästi koskeneen häneen. Hän otti piipun suustansa pikaisesti, sylkäsi tarmokkaasti ja vastasi kuivasti:
— No, mutta jos minulla jo olisi vaimo.
Tähän odottamattomaan vastaukseen, jonka olisi pitänyt hämmästyttää Lutikkaa, ei hän vastannut mitään. Taaskin seurasi pitkä äänettömyys, kuului ainoastaan sateen lotina katolta ja ikkunasta.
Tämä äänettömyys suututti Veikkoliiniä.
— Saanen kiittää juuri Teitä siitä ett'ei kukaan tiedä missä vaimoni nyt on, sanoi hän pikaisesti.
Hän tunsi tarpeen purkaa sisuansa, tunteaksensa, että hän eli ja että elämätä oli hänen ympärillään.
— Minua, kuinka niin?
— Niin, juuri Teitä ja Teidän hutiloimallanne tehtyjä kirkonkirjoja. Kappalainen on sanonut Teidän toimittaneen kauniin sekasotkun tässä pitäjässä.
Kun tuli puheeksi kirkonkirjat, valtasi tuon kurjan Lutikan vastustamaton naurunhalu. Luoja tiesi, minkä ajatusyhdistyksen lienee tämä keskustelu herättänyt hänen tylsissä aivoissaan, mutta jotakin hauskaa ja naurettavaa oli hänestä aina tämä asia. Nytkään hän ei voinut pidättäytyä, istuessaan yksin tuolla pimeässä, hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja hän nauraa kikotti ääneensä.
Mutta nyt suuttui Veikkoliini todentekoon. Hän ei ollut syönyt koko päivään, hän oli ollut monenmoisissa tunnevirtauksissa, ja nyt hän näki lisäksi itsensä tarkoin oivalletuksi. Hän kirosi ja melusi ja käski Lutikan hävetä ja olla vaiti seinänraossaan tahi mennä niin kauvas kuin tietä riittää. Mutta eivät mitkään uhkaukset vaikuttaneet Hultilaan mitään, hän antoi haukkumisen mennä menojaan. Kun Veikkoliini vihdoin lopetti vastasi hän niinkuin ei mitään pahaa sanaa heidän välillänsä olisi vaihdettu:
— Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan antaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki mitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä. Kun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää kirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa…
Veikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla tuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.
— Hm … sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.
Hän meni sahallensa, se oli tyhjä.
Tuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat menneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa mukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta. Vihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.
Rahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä, jota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän kaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja epäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden ympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.
Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään, ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta. Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret, jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty: tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.
Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista. Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.
Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi hämärässä.
— Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.
— Jumala antakoon.
— Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen huonossa kunnossa olevaa huonetta.
— Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli tultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.
— Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että…
— Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta, talvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. — Mitä muutoin käyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?
— En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.
Vanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo tuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine katseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä tekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä olen, täytyyhän minun…
— No, suoraan sanoakseni. — Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä historian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti pyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista kadonneista.
Vanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.
— Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja näyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen nimellistä.
Ja Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he olivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt, lopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä sennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä Veikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta veressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.
— Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti, mutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta, sennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten; heitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.
Vanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa välähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.
— Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi vaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen yli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana oli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi siellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä pois.
— Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa te ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen yksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja räiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se paloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.
Veikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.
Nyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti tuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä yski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.
— Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!
Sitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden perästä alkoi hän kuiskata:
— Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine huoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen suuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja raskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu ruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa keltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja kuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.
Veikkoliini vaaleni kovin. — Se on hän, se on hän, kuiskasi hän puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh, kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen vastaan. Minkä näköinen hän on?
— Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua — kuvat sekoittuvat — hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen lastansa käsivarrella.
— Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.
Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä, tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.
— Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse. Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat kiireesti pohjantähden seutuja kohden.
— Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät. Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän rannan edessä.
— Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.
Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.
— Onko hän kuollut?
— Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan, luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.
Veikkoliini kuiskasi: — ja poika, kuinka on pojan laita?
— No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.
— Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini suurimman jännityksen vallassa.
— Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.
— Pitäjälle, niin… Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli kovin liikutettu. — Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te ette voi minulle sanoa?
— En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka minä teitä varoitin.
Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja, vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt tahtoi hän ajaa asiansa perille.
Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut, ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.
Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta. Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin, olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo vanhus oli ne kertonut.
Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla, jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät. Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet…
Huutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän ainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa, siitä ei ollut enää epäilemistäkään.