XV.
Kun maalla käy jonkun virkamiehen puheilla, ruununvoudin, nimismiehen, henkikirjurin tai lääkärin, niin saattaa jo edeltäpäin jotakuinkin hyvin arvata, miten hän kotonansa elelee; mutta millainen maalaispappila on, sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää.
Rovastin ympärillä saattaa pyöriskellä tyttäriä, jotka asiantuntijoina puhuvat viimeisestä ranskalaisesta romaanista, järjestelevät pronssimaljakkoja, tauluja ja mattoja kodissa, jossa pitäjän herrasväet liikkuvat kuin kotonaan, mutta talonpoika pysytteleikse kansliahuoneessa lähellä ovensuuta. Saatamme tavata pappilan, jossa tyttäret tunnetuissa puuvillapuvuissaan rientävät maitokamarin ja kyökin väliä, jossa puhtaus ja hauska kodikkaisuus joka paikassa pistävät esiin, jossa Martti Luteruksen tai ristinnaulitun öljypainokuva tahikka "mater dolorosa" ovat ainoana seinäkoristeena, mutta jossa kaikkia vieraita muotoon katsomatta kohdellaan samalla tavalla.
Saatamme tavata herra pastorin, joka, ollen omaa juurtaan talonpoika, on nainut arvokkaamman talonpoikaistytön ja joka ei koskaan ole ajatellut komeampata kotia kuin entisen ylioppilasasuntonsa — eikä hän enempiä mukavuuksia tarvitse eikä niihin mielellään heittäytyisikään, mutta tekee sen kumminkin kunnioituksesta omaa säätyään kohtaan. Huoneet hänen kotonaan ovat autioita, näivettyneitä draseenoja ikkunoissa, kaikkialla tupakansavua, huonekalut eri mallia ja eri ikää, nyt kohtalon yhteen heittäminä, ikäänkuin puusta pudonneina ja häveten toisiansa, kuten tavallista sekalaisissa seuroissa.
Ja syy tähän papillisten kotien suureen erilaisuuteen on se, että kaikki muut virkamiesluokat maassamme ovat enemmän yhtäsäätyisiä, kuin pappisluokka. Pappisvirkoihin astuu alituisesti uusia miehiä syvistä riveistä, mutta muilla viroilla on niin sanoaksemme sukutilan luonto, ne kun ovat kautta vuosisatojen olleet saman säädyn hallussa.
Kun astui kirkkoherra Emanuel Högfeltin luo, jonka seurakuntaan Kiiskilän kylä kuului, niin kohtasi tulijaa odottamaton hauskuus. Kodikkaisuus ja ilo asustivat pappilan matalain huoneitten joka kolkassa. Kanarianlintu viserteli keskellä kukkivia ruusuja auringon valaisemassa akkunassa sydämmen pohjasta iloisimpia liverryksiään. Lapset heläyttivät sekaköörissä "Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen" ja lastenlapset, tallustellen nukkinensa lattialla, jokeltivat Z. Topeliuksen lastensatuja ja lauluja. Kieli, jota puhuttiin, oli puhdasta ruotsia, ilman murteellisuuksia ja tupasanoja.
Valkeat vanhanaikaiset huonekalut sileine raitaisine päällysvaatteineen, pitkät ikivanhat kaistasohvat, pyöreä hoikkajalkainen salinpöytä, seinillä lyyrynmuotoiset lamput ja kirkkoherran isän isoisän muotokuva mahtava käherretty valetukka päässä ja solmuhuivi kaulassa, kaikki tämä antoi salille muinaisaikaisen leiman, joka hyvin oli sopusoinnussa talon asukkaitten yksinkertaisten tapojen ja sydämmellisen ystävyyden kanssa.
Sillekin, joka ei voisikaan ymmärtää äänetöntä runoutta ja sopusointua noissa huoneissa ja lasten viatonta leikkiä, sille jäisi kumminkin pastorin rouva lempeine kasvoinpiirteineen, lämpimine katseineen ja harmahtavine hapsineen kotoisen onnen ja pyhyyden eläväksi kuvaksi.
Ja kirkkoherran omassa huoneessa, siellä istuttiin niin mukavasti vanhanaikaisella nahkasohvalla sileiksi kuluneine messinkiheloineen. Jos olit alakuloisena, niin pastori kyllä osasi panna sydämmesi kielet sopusointuun. Ja jos mitä taipumusta ihmisessä oli, niin siitä kyllä kirkkoherra otti selon. Hänen käsissään juroinkin, ikävinkin jöröttäjä muuttui ihmiseksi. Hän oli sen ajan innostuksen lapsia, jota suuret nimet kannattivat, nimet joita me kaikki kunnioituksella mainitsemme. Hän oli ollut Lönnrotin ystävä, oli tuntenut Runebergin, torannut Snellmanin kanssa, ja Paciuksen kanssa hän oli veli. Vielä hänen elämänsä ehtoollakin huomattiin hänessä tuulonen tuota hänen aikansa jaloutta ja suuruutta, — tuota elämänhalua ja leikillistä luonnetta.
Hän oli 40-luvun täysin kypsää henkistä satoa, joka aina, missä vain näemme siitä jäännöksenkään maassamme, herättää meissä turvallisuuden ja luottamuksen tunteen ja johduttaa mieleen runoilijan ennustuksen: "Viel' koittaa päivä, viel' poistuu yö". Kirkkoherran isoisä, joka 17:nen vuosisadan keskipaikoilla muutti Suomeen, oli ollut ruotsalainen ja aatelismies, mutta se ei suinkaan estänyt pojanpoikaa olemasta puhdasrotuinen suomalainen kansanvaltalainen ja suomenmielinen, vaikkakin vähän maltillinen. Pastori Emanuel Högfeldt piti fysiikkaa ja luonnontietoa lähinnä jumaluusoppia pääaineenaan; hänellä oli tapana kehua itseään Hällströmin oppilaaksi, ja vielä 74 vuoden vanhanakin hän tutki innokkaasti näitä aineita käsitteleviä teoksia ja oli nyt lähes 20 vuotta valmistellut kirjoitusta metsien arvosta ilmastolle.
Tänään oli juhla pappilassa. Lämmin syyskesä oli houkutellut näkyviin tuhansittain sieniä, maaemon viimeisiä monivärisiä lahjoja, joita se jakaa, ennenkuin se talveksi levolle rupeaa. Nyt piti miltei joka kynnen talosta lähteä metsään, sieneen. Se oli oleva kesän viimeinen huviretki, sillä seuraavana päivänä piti poikain, miniän ja tytärten, lasten ja lastenlasten taas lähteä mailmalle, kunkin toimialalleen. Hetken huvilla ja ilolla oli sen tähden alustanaan alakuloisuus ja kaipaus: syksyn alakuloisuus. Lähestyvä ero antoi ilolle erityisen lisän lämpöä, jokainen ystävällinen sana, joka lausuttiin, olit kuin alleviivattu, jokaista pikkupalvelusta seurasi kaksinkertainen vastapalvelus.
Neljät rattaat, niin yksinkertaiset kuin vain maalla voi olla, olivat tulleet pihalle. Nauraen ja melakoiden asettuivat vanhemmat niihin niin hyvin, kuin osasivat; lapset pistettiin väliin. Ukko tuli itse mukaan pyssy kädessä. Kukaan ei kyllä muistanut hänen ampuneen sorkkaakaan moneen vuoteen, mutta tapa nyt oli semmoinen, että pyssyn piti olla mukana.
Isoäiti jäi kotiin pienimpien kuopuksien kanssa. Ja niin sitä lähdettiin, naurettiin niin, että helisi paikat, vanhoja talviteitä, hakoja ja takamaita metsään. Rattaat tärisivät kauheasti, olivat toisinaan kaatuakin, Lento ja Liina, Hellä ja Ruuna eivät välistä tienneet minne kavionsa painoivat mättäiden, kivien ja rytöjen väliin. Mutta perille tultiin tunnin ajettua loistavalla tuulella, koivuharjun juurella olevaan viidakkoon. Siellä hevoset riisuttiin valjaista, vasut otettiin rattaista, ja niinkuin teeren poikue vähimmänkin vaaran uhatessa hajoaa ja piiloittuu uskomattoman kiireesti risujen ja lehtien sekaan, niin lapset hajosivat mikä minnekin.
Miten kaunis päivä oli täällä syyskesän kirjavaan ja komeaan pukuun verhottujen puiden juurella. Tikka pärrytteli kuivan hongan runkoa, orava maiskutteli käpyjään, tuuli kahisi risuissa ja lehdissä, viimeinen mehiläinen lenteli huristen syksyn niukassa kukistossa. Metsän humina oli tuota pitkäveteistä, surunvoittoista, joka ilmoittaa syksyn tuloa, eikä kesätuulen kevyttä, leikkivää suhinaa lehdissä ja havuissa. Ja kaiken tämän yllä syystaivas niin äärettömän korkealla ja niin kirkkaana.
Kuivain kellastuneiden koivulehtien seasta, jotka kahisivat jalan alla, poimivat pikkuset ahkerat lapsenkädet valkoisia, herkullisia voiteroisia, kauniita pehmiätakkuisia karvalaukkuja. Punamaitoisia lepperoisia etsittiin sananjalkain mustuneiden ja taittuneitten lehvien seasta, ja karun kallion niukasta maaperästä poimittiin tummankeltasia, suppilomaisia rouskuja. Yhtäkkiä kirkaisi joku, joka oli säikähtänyt pakoon pujahtavaa sisiliskoa tahi tarhakäärmettä, sitten taas kaikki oli hiljaa, kunnes kimakka lapsen ääni huusi "isoisä hoo-oi" niin että metsä kaikui. Isoisän syvä basso, tenoriäänen säestämänä, sopraano ja äänenmurros, kaikki huhui sekaisin läpi metsän. Tiettiin oltavan lähellä toisiaan, tiettiin ettei kukaan ollut eksyksissä, ja sitten sienen etsintä taas alkoi.
Haapasieni sai harmaan sinertävine lakkineen tulla mukaan, mutta korallinpunainen, valkotäpläinen kärpässieni sai pieneltä nykerökengältä potkun, niin että sen kirjava koristus lensi ilmaan kuin räjähtävä pommi. Kun koppa vihdoin oli täynnä, tuijoteltiin alas, katseltiin keltasia lehtiä, punaisia puolukoita, monivärisiä sieniä, niin että silmät alkoivat valehdella, ja viimain luuli näkevänsä sieniä joka paikassa. Ja sitten taas kaikui "isoisä hoo-oi", ja metso luuli hurjan ajon alkaneen ja pakeni suhajavin siivin. Niin juostiin sitten variksenmarikkoa ja kanervikkoa, yli pursujen ja kastikasten vanhuksen luo, sillä isoisän talteen kopan aarre tyhjennettiin.
Mutta yhtäkkiä kuului läpi metsän kummastuksen ja levottomuuden huuto ja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Dondo oli joutunut särkän harjalle, huusi Bibiä ja Vevaa, Mettaa ja Tittiä, äitiä ja isää, ja "isoisä" kaikui nyt yhteen ääneen metsässä. Kun vanhus vihdoin pahan louhikon kautta pääsi särkän harjalle, sai hän nähdä metsän notkossa palavan.
Hongissa humisi onnettomuutta ennustavalla tavalla, risut ja oksat ratisivat. Hyvänkin kilometrin levyisenä kulo läheni hurjaa vauhtia, Milloin kohosi liekki patsaana ilmaan, milloin se kyyristyi kuin salaa väijyvä peto sammalikkoon, toisen kerran se puhalsiin tuliliekin nuolemaan puiden partaa, toisen kerran taas näytti tyyten sammuvan seuraavassa silmänräpäyksessä uhatakseen kaikkea, mitä edessä oli. Ilman huoku työnsi tervassavua loitolle ja kiidätti kipunoita kauvas. Pikku linnut karkasivat pelästyneinä edestä ja miljoonittain hyönteisiä syöksyi tuleen, tuulen kuljettamina.
Jumala armahtakoon! Tuli on päässyt valloilleen tässä kuivuudessa! sanoi vanhus. Ja taas kaikuivat hooi-huudot pelon ja kiireen värähdyttäminä läpi metsän. Äsken niin iloisa joukko riensi nopein askelin, äänetönnä ja alakuloisena viidakkoon, jossa hevoset odottivat. Kiireesti kuljettiin kotia kohti. Kaikki se, mikä metsään mennessä oli niin sanomattomasti ilahuttanut, se ei ollut enää huvittavaa, sillä isoisän kasvot olivat hyvin huolestuneet. Ja niin tultiin kotiin, ja väki soitettiin kokoon. Miehet tulivat tuoden kirveitä ja lapioita, sankkoja ja kuokkia, ja lähetettiin metsään poikain johdolla hakkaamaan paloteitä ja kaivamaan ojia kaikenhävittäjän kukistamiseksi. Ennenkuin kaikki viimeinkin oli valmiina, alkoi jo hämärtää.
— Rakas Emanuel, mene lepäämään huoneeseesi; siellä on muuten kaksi miestä odottamassa sinua, sanoi kirkkoherran rouva miehelleen, levottomana tämän innosta ja rauhattomuudesta.
Kirkkoherra meni kamariinsa. Siellä istui ovensuussa keski-ikäinen mies, ja poika seisoi oven pieleen nojaten ja hypisteli hattuaan. Mies nousi, kun pastori astui sisään.
— Kuka olette, mitä teillä on asiata, hän kysyi odottajilta, lamppua sytyttäessään.
— Nimeni on Israel Veikkoliini; tämä on minun poikani Kalle Oskar.
Pastorin kasvot synkistyivät kovasti. — Vai niin. Teidän poikanne. Niin, minä olen jo kappalaiselta kuullut sen merkillisen jutun pojastanne. Mitäs teillä muuten on asiaa.
— Minä en olisi vaivannut kirkkoherraa näin myöhään, mutta kappalainen on kinkereillä ja minun asiani on vähän kiireenlainen eikä siedä pitkää viivytystä. Minä tahtoisin saada pojan paperit selviksi. Aijon asettua Joensuuhun. Tässä on kaikki ne paperit, jotka kappalainen oli käskenyt hankkia.
Kirkkoherra meni lampun ääreen ja silmäsi papereita.
— Kaikki näyttää olevan hyvin. No niin, muutamain päiväin päästä saa
Veikkoliini hakea paperinsa. Vai tahdotteko että ne lähetetään suoraan
Joensuuhun?
— Olisihan se minulle parasta.
Emanuel Högfeldt kääntyi sitte poikaan, katseli häntä tarkkaan ja sanoi:
— Kuuleppas poika, ensiksi minä toivotan sinulle onnea, että olet isäsi löytänyt. Ole hänelle aina hyvä poika, niinkuin neljännessä käskyssä sanotaan. Sitten minä pyydän sinua menemään ulos ja odottamaan eteisessä, minulla on vähän puhuttavaa isäsi kanssa kahden kesken.
Poika meni kumarrettuaan monta kertaa. Huoneessa oltiin ääneti.
Högfeldt käveli pari kertaa huoneen päästä päähän.
— Niin, — hän alotti — niin, minun pitäisi oikeastaan —, minun on vain kiitettävä, kiitettävä teitä.
— Minua, sanoi Veikkoliini kummissaan.
— Niin, teitä juuri. Kun vuoden toisensa perästä tekee työtä Herran viinamäessä, niinkuin minä nyt olen tehnyt kunnollisten virkatovereini avulla, eikä vuosikausiin tapahdu mitään, jota voisi pitää todistuksena siitä, että vihollinen on kylvänyt rikkaruohoa viinamäkeen, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, että se seurakunta, jonka Herra on uskonut minun hoitooni, olisi alhaisella siveellisellä kannalla, niin tulee itsekylläiseksi. Jumalan avulla, sanoo silloin itselleen, olen voinut jotakuinkin pitää tämän lauman niiden rajain sisällä kuin oikeata on. Luulee tehneensä jotakin, voittaneensa jotakin, ollaan valmiit arvaamaan itseänsä liian korkealle.
No niin, niin oli minunkin laitani. Tuomitkaa itse. Minkälainen tämä seurakunta oli vielä vuosi sitten? Muistatteko minkänäköinen Kiiskilän kylä oli, kun te vuosi takaperin tulitte tänne. Valtava metsä ympäröi kylää, kuin vihreä muuri, ja eroitti sen muusta mailmasta. No niin, te tunnette sen metsän muuten paremmin kuin minä. Ja miten siellä itse kylässä elettiin, ääneti ja hiljaan, jokainen oli osaansa tyytyväinen.
Mutta miltä siellä nyt näyttää? Te tulitte tänne omine rahoinenne ja muiden, noin vuosi sitten luullakseni. Metsä on hakattu pois, oksia, latvuksia ja tuulenkaatoja on virstottain ympärillä. Kolme vuorokautta, sanottiin minulle äsken, on jo tuli tehnyt tuhojaan kuivissa jätteissä ja polttaa kamaraa myöten kaiken ruokamullan. Katsokaa itse!
Ja hän näytti ulos, missä kamala punainen loimu valaisi öisen taivaan rannan. Mustia savupilviä kohosi raskaasti taivaalle ja kätki sen tähdet mustaan suruharsoon.
— Ja näin on käynyt yhdessä vuodessa. Mitenhän sitten vastedes? Kun metsä on poissa, hävittää yöhalla armotta kaikki kylän pellot. Sillä te tiedätte hyvin, että metsän takana on suuri Nälkäsuo, josta nousee pakkasta ja sumua ylt'ympäri.
Veikkoliinin kasvot kovettuivat kovettumistaan, uhkamielisen näköisenä hän istautui lähimmälle tuolille, kyynärpäät polvissa. Vanhus käveli edestakaisin huoneessa. Hän puhui nähtävästi kauvan kyteneitä tuumia, hän innostui.
— Kun metsä on hävitetty, ovat kylän tilukset pilalla koko miesijäksi, ja mistä syystä. Te olette antanut talonpojille luultavasti hyvinkin vähät rahat ja nekin te olette ottanut taas pois. Puodissa, joka väärin kantaa tätä nimeä, sillä oikeastaan se on kapakka, olette viinalla houkutellut pois ne rahat, jotka olette maksanut puista. Harvat ihmiset osaavat oikein käyttää yht'äkkiä saatuja rikkauksia. Tämän kylän ihmiset ovat isoja lapsia; he eivät ole panneet rahoja mihinkään, joka korvaisi sellaisen hävityksen, eivät parempaan karjastoon, niityn-viljelykseen, ojitukseen, parempiin maanviljelyskaluihin. Eivät, vaan kahvia, sokeria ja, ennen kaikkea, rommia he ovat hankkineet; sinne ne ovat menneet. Ymmärrättekö te, mitä olette tehnyt! Te olette raa'asti tehneet väkivaltaa äidillenne, Suomen maalle, ja kansan puhtaille tavoille.
Veikkoliini liikahti äkisti ja virkkoi kiivaasti: "ja siitä kirkkoherra kiittää minua."
— Odottakaa, odottakaa vähän. Kun sanomista luin niistä suurista synneistä, juoppoudesta, haureudesta, petoksista, tapoista ja murhista, joita tavan takaa, surkeata kyllä, tehdään maassamme, ajattelin: no jumalan kiitos, täällä tämän puhtaan, ja hurskaan väen keskuudessa sellaista tuskin voisi tapahtua. Minua hävettää, kun täytyy tunnustaa nämät itserakkaat ajatukseni. Ihmisen ei pidä kerskata. Kaikki mitä en ole luullut mahdolliseksi täällä, on tapahtunut yhden ainoan vuoden kuluessa. Vaikka kuinka olisin puhunut ja varoittanut, opettanut ja rukoillut, ovat rahanne kuitenkin voittaneet. Te olette antanut minun itsekylläisyydelleni, minun henkiselle ylpeydelleni hyvästi ansaitut nuhteet. Sentähden minä kiitän teitä, Veikkoliini.
Hän vaikeni ja seisattui tukkijunkkarin eteen.
Veikkoliini ei ollut niitä miehiä, jotka kiivastuvat. Hän oli elämän kovassa koulussa oppinut pidättämään turhan itsepuolustuksen, puremaan hammasta ja kärsimään loukkauksiakin. Mutta nyt hän ei jaksanut hallita itseänsä.
Hän ponnahti tuoliltaan ja korotti äänensä.
—- Minä olen rehellisesti maksanut rahat. Minä olen…
— Kuka tässä puhuu rehellisyydestä — ja 74 vuotensa, hopeanharmaiden hiustensa ja moitteettoman elämänsä koko painolla kirkkoherra kääntyi Veikkoliinin puoleen. Hänen olentonsa laajeni, tuli mahtavaksi.
— Mitä Vahvan Matin leski on saanut kodistaan, raiskatusta onnestaan … ja muut sitten? Te olette tukkimies, kukaan ei voi paremmin kuin te vastata siihen kysymykseen: ovatko he kaikki saaneet tavarastaan kohtuullisen palkinnon? Vastatkaa omantunnon mukaan, mies!
Hän seisoi siinä mahtavana ja käskevänä, viisaat silmät tuuheain valkoisten kulmakarvain alta katsoivat terävästi ja tutkien Veikkoliiniä.
Veikkoliinin huulet värähtelivät, hän tahtoi vastata, mutta ääntä ei lähtenyt. Sanaakaan virkkamatta kumarsi hän papille ja lähti hitaasti pois.
Kirkkoherra meni kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi syvään ja etsi paksun käsikirjoituksensa, jossa puhuttiin metsäin vaikutuksesta ilmanalaan. Hän tuskin kerkesi syventyä työhönsä, ennenkuin jo lapset ja lapsenlapset tulivat sisään.
— Sataa, sataa kuin korvosta kaataen, huusi iloinen joukko; ja ukkonen jyrisee. Kyllä kulo nyt sammuu. Nyt pitää isoisän tulla iloiseksi, pyysi Dondo. — Ja täällä on sanomalehtiä, aivan tuoreita sanomalehtiä, sanoi valkoverinen Bibi. —Saamme sienipaistia ja hapanta kermaa, huusi herkkusuinen Veevi, pieni lihava nelivuotias, jolla aina oli erinomainen ruokahalu.
Mutta isoisä oli murheissaan. Eräs elämän suuria kysymyksiä, joka hänen mielestään oli äärettömän tärkeä ja painava tälle maalle, jota hän, koskaan pettämättä, rakasti, oli yht'äkkiä taas tunkeutunut hänen ajatustensa etunenään. Hänen paha tuulensa oli kaikille selvä.
— Rakas isoisä, sanoi vanhin miniä, jota perheen piirissä pidettiin hänen suosikkinaan, metsäkö se taas teitä vaivaa? Olkaa nyt iloinen, siihen kyllä kasvaa uusi sijaan!
— Kasvaa uusi! sanoi vanhus miettiväisesti. Rakas lapsi, Lapin harjanteilla on aikoinaan ollut mahtava metsä. Milloinka se on hävitetty, ei tiedetä, vaan jättiläishonkien kantoja on siellä vieläkin sammaleen ja peuranjäkälän peitossa. Juutinmaan arot ovat vielä historian aikana olleet komeiden tammimetsäin varjostamina. Hiekasta löytyy vielä nytkin niiden puisevia vahvoja juuria. Ihmiskäsi ja ajattelematon haaskaus ovat ne hävittäneet. Nyt siellä kasvaa tammien haudalla miehen korkuinen kanervikko. Lüneburgin nummi, Landesin aavikot Ranskan lounaisosassa, Peloponneesoksen ja Itaalian vuoret, kaikki ovat ennen olleet metsän peitossa, jota huolimattomasti on raiskattu. Ja nyt, nyt menee miespolvien työ ja miljoonia markkoja, ennenkuin metsä taas juurtuu noihin nummiin, eikä koko maailman kullalla saada kasvamaan metsää kerran hävitetyille vuorille ja tuntureille, ei Hellaaseen eikä Lapinmaahan. Kun luonnollinen metsän ja viljelemättömän metsättömän maan välinen suhde on hävitetty, on tehty väkivaltaa luonnolle, väkivaltaa, joka kostaa vuorostaan.
— Mutta rakas isoisä, mitäpä sille nyt voi, ettehän tahtone kieltää yksityisiä hakkaamasta metsäänsä oman halunsa mukaan?
—- Juuri sitä minä tahdon, ja tahdon sitä ennenkuin vielä on liian myöhä. — Ja asialla on vielä toinenkin puoli. 30,000 henkeä, suojattomampina kuin taivaan linnut, ilman omaa kotia ja asuntoa kiertää mieroa Karjalassa. Viiden vuoden päästä siihen joukkoon liittyy kolme neljännestä Kiiskilän kyläläisistä, velkaista ja tavoiltaan turmeltunutta sekin.
Silloin talon emäntä soitti ruokasalissa, illallinen oli valmis. Lapset työntyivät sinne, nuori väki pani pois sanomalehdet, ja patriarkan tavoin vanha Emanuel Högfeldt istuutui isännän paikalle pöydän päähän lastensa ja lastenlastensa joukkoon ja oli osallisena vaihtelevassa keskustelussa. Puheltiin kesän menneistä iloista ja tuumailtiin toisia tulevaksi talveksi. Vasta myöhään sammutettiin kynttilät ja vielä kotvan sen perästä, kun toiset jo olivat menneet levolle, vanhus istui kirjoittamassa teostaan metsien merkityksestä maan ilmanalaan.